Tekijä: Ninni

by Ninni

Pulun painoindeksi

Olin tänään Turussa. Tietysti tuli käytyä sen seitsemässä kaupassa, mutta olihan siellä kaikkea muutakin nähtävää.

Kaupungissa viihtyy ihmisten lisäksi myös laaja lintujen joukko. Turun kauppatorilla näkee puluja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Yleisväri on harmaa, mutta kauloissa on väriä kuin satukirjojen linnuilla.

Pulleat pulut hymyilyttävät minua, ne onnellistuttavat ihan pelkällä olemuksellaan. Laihat linnut eivät ole niin mukavia – niistä tulee surullinen olo. Yksi pulu oli niin tuhdissa kunnossa, että se suorastaan vaappui menemään torilla. Mikä lieneekään ollut painoindeksi.

 

by Ninni

Pimeyden työ

Sorruin ostamaan Tuula Levon romaanin Neiti Soldan. Vähänpä lohduttaa ostoksen halpa hinta, vain viisi euroa. Itsehillinnän puute tässä harmittaa: olin vakaasti päättänyt olla haalimatta uusia kirjoja kotiin ennen kuin osasta vanhoja on päästy eroon ja/tai saatu lisää kirjahyllyjä. Mutta Levon romaani on hyvä ja onhan epäkäytännöllistä lainata sitä koko ajan kirjastosta. -On niin petollisen helppoa tehdä ostoksia nettiantikvariaatin kautta! En ole vielä kertonut hankinnastani PuoLiskoisellekaan. Ehkäpä hän saa lukea ilouutisen täältä blogistani.

Jotkut kirjat on hyvä pitää lähellään, toisia taas ei kotiinsa haluaisi millään. Tuo eilen lukemani Kolme päiväkirjaa kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Se tuntuu melkein radioaktiiviselta, tuhoavalta, huonolta enteeltä. Solumyrkyt, räjähdysmäisesti leviävä syöpä ja ihmisten käsin kosketeltava kärsimys tulevat liian lähelle. Yksi kerta sellaista riittää – on helpotus palauttaa kirja kirjastoon. Olihan se tietysti tehokas memento mori: syöpä taitaa meillä useimmilla olla edessä, jos tarpeeksi pitkään elämme.

Makumuistoja jurakaudelta

Yksinkertainen on usein kaikkein parasta. Muistan lapsuudesta itse leikatun ruisleipäviipaleen, päällä voita ja pari viipaletta Edam-juustoa. Se maistui parhaimmalta saatuaan lämmetä hetken ennen syömistä. Voi pehmeni leivän päällä ja juusto luopui viileydestään. Joskus juuston reunat kellastuivat hiukan, mutta ei se haitannut. Kun sen leivän söi, tuntui juusto pehmeältä ja jotenkin maukkaammalta kuin suoraan jääkaapista otettuna.

Meillä ei juurikaan syöty valkoista leipää. Itse en pitänyt siitä ollenkaan lapsena, koska minusta se oli mautonta verrattuna ruisleipään. Isäni kanssa olimme samaa maata pitäessämme eniten sellaisesta ruisleivästä, joka ei ollut ihan tuoretta. Tuoreesta tuli vatsa kipeäksi.

Eväsretket olivat muinaisaikojen lasten suosikkihuvia. Niille otettiin mukaan juustoleipää voipaperin sisällä. Voipaperin rapina oli aina sellainen lupaava ääni: kohta saisi herkutella. Ulkoilmassa leivät maistuivat vielä paremmilta kuin kotona. Niiden seuraksi syötiin tomaatti tai keitetty muna. Ja taas maittoi retkeily!

 

by Ninni

Kunhan vain elämä jatkuu

Luen Ingmar Bergmanin ja Maria von Rosenin kirjaa Kolme päiväkirjaa. Se on kooste Bergmanin, hänen vaimonsa ja heidän tyttärensä päiväkirjoista. Tekijöitä on kaksi, päiväkirjoja kolme: lienee tarpeetonta sanoa Bergmanin vaimon kuolleen ennen kirjan ilmestymistä.

Joskus yksi päivä elämässä muuttaa kaiken. Sen päivän jälkeen ei mikään enää ole entisellään. Kolmikolle tällainen päivä oli tiistai, 11.10.1994. Bergmanin vaimo Ingrid sai tietää sairastavansa vatsasyöpää. Edellisen päivän päiväkirjamerkinnät ovat vielä maanantaista Tavallista Elämää: lapsen viemistä kuoroharjoituksiin, puolison viemistä teatteriin. Seuraavana päivänä kaikki on toisin.

Mitä ihminen miettii tietäessään edessä olevan koko vatsalaukun poistaminen? Itse olen aina inhonnut kaikkia lääketieteellisiä kokeita ja leikkauksia. Se ei ole kivun pelkoa, vaan arvokkuuden menettämisen pelkoa, pelkoa tulla kohdelluksi pelkkänä lihapalasena*. Mutta jos tilanne olisi joko-tai, tule leikatuksi tai kuole? Emmeköhän me kaikki vain rakasta elämää niin paljon, että ääritilanteessa teemme sen, mitä tehtävä on. Luovumme ennemmin vatsalaukusta, kädestä, jalasta – kunhan vain elämä jatkuu. Kunhan ei tarvitse hyvästellä läheisiä ihan vielä.

Pariskunnan tytär Maria on todellinen selviytyjä, monissa liemissä keitetty. Hän kasvoi Ingrid von Rosenin ja hänen aviomiehensä Jan-Carl von Rosenin lapsena. Vasta 22-vuotiaana hän sai tietää biologisen isänsä olevan Ingmar Bergman, jonka kanssa hänen äidillään oli ollut suhde viisikymmenluvun lopulta kuusikymmenluvun lopulle asti. Kumpikin oli tahoillaan naimisissa, joten tilanne oli arka. Bergman ja von Rosen avioituivat keskenään vasta vuonna 1970.

Seuraavaksi Saturnukseen?

Luin Saturnuksen Titan-kuun olevan varsinainen hiilivetyparatiisi. Energiaa on riittämiin: satoja kertoja enemmän kuin se määrä, mitä meidän planeettamme voi tarjota öljyn ja kaasun muodossa. Pienoisen ongelman muodostaa pitkä matka. Titan ei ole ihan kättemme ulottuvilla, vaan sinne on matkaa 1,2 miljardia kilometria. Sääolosuhteetkaan eivät helli homo sapiensia: päivälämpötila on noin -179 celsiusastetta. Täytynee pukea päälle lämpimästi, jos aikoo sieltä suunnasta energiaa etsiä?

 

*) Sen verran kokemusta minulla on lääketieteen ihmeellisestä maailmasta, että tiedän tuon pelon olevan aiheellinen.

 

by Ninni

Rauha kaikkialla

Elän viikonloppuani pari senttiä lyhyemmissä hiuksissa kuin ennen sen alkamista. Elän viikonloppuani kipein varpain – seurausta ostosvimmaisesta perjantaista. Koko luomakunnassa tuntuu olevan sunnuntai, ei se vain kalenteriin rajoitu: on hidas ja pehmeä tunnelma, rauha kaikkialla. Rauha linnuilla lennellä verkkaisemmin kuin arkena, rauha auringolla paistaa lempein sätein.

Eilinen balettitunti oli ensimmäinen kerta, kun sain suonenvedon näillä Raision tunneilla. Oikean jalan jalkapöytä muistutti itsestään sangen tuskallisella tavalla johtuen tavallista kylmemmästä säästä. Onneksi pystyin silti koikkelehtimaan tunnin läpi. Hiihtoloman läheisyys oli karsinut osanottajia ja saimme paljon enemmän ”yksilöllistä ohjausta” kuin tavallisesti.

Olimme PuoLiskoisen kanssa illalla vigiliassa. Niin kaunista: pimeä kirkko, tuohusten liekit ja laulu. Siitä olikin hyvä jatkaa tänään liturgiaan. Ei varmaankaan saisi sanoa näin, mutta minulle juuri Turun kirkko on tärkeä. Se on kaunis, mutta tuntuu myös kotoiselta. Moderneja kirkkoja siedän huonosti. Niissä näkyy tämän päivän henki: rakentajat pyrkivät briljeeraamaan omalla oletetulla nerokkuudellaan ja itse rakennuksen funktiosta viis. Hartauden ja hengen puitteet puuttuvat.

Lappeenrannan ortodoksisesta kirkosta pidän myös paljon. Lauritsalan suunnalla on  karmaiseva luterilainen kirkko, se on kuin mäkihyppytorni muodoltaan. Kauhistun aina sen nähdessäni. Sammonlahdessa oleva kirkko on myös melkoisen tökerö ulkonaisesti.

Sunnuntaiaamuna liikkeellä ollessaan sitä kiinnittää huomiota kirkkokansaan matkalla kukin omaan kirkkoonsa. Turun Mikaelin kirkkoon oli tänäänkin menossa iäkkäitä vanhempia naisia, yksin – leskiäkö? Minusta oli lohdullista nähdä heidän menevän sinne. Tuli sellainen olo kuin maailma olisi vielä tolallaan.

 

by Ninni

Sanoista ja hiljaisuudesta

Tällainen siivetön serafi kuin minä, olento jossakin paradoksin ja oksymoronin välimaastossa, missä onkaan minun kotini? Kirjoitettujen sanojen taivaassa, käsiteavaruudessa – siellä voi lentää siivettömänäkin.

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät hiljaisuuslupauksen. Sanat ovat tärkeitä, mutta arkielämässä niitä käytetään liikaa ja niitä käytetään väärin. Niiden merkitystä muunnellaan, ne alennetaan pelkäksi suun täytteeksi pyörimään kielen päällä ja jauhautumaan hampaissa kuin purukumi. Ehkä sanojen olisi parasta elää vain kirjoitettuina sanataivaan tähtikuvioiksi. Ihmisiä kohdatessa voisi olla vaiti, korkeintaan antaa silmiensä puhua ja hymyillä hyväntahtoisesti. Vältyttäisiinpä ainakin väärinkäsityksiltä.

Eilen olin kauppapostissa, postikaupassa ostamassa postimerkkejä ystävänpäiväkortteihin. Jäin suustani kiinni, typerästi ja tarpeettomasti. Eräs rouva alkoi esitellä omia korttejaan ja ne olivat valtavan hienoja. Ihastelin niitä, mutta sitten tuli masennus, epäilys ja harmistus, koska itselläni oli osa korteista kummallisia itse askarreltuja väkerryksiä ja ne alkoivat näyttää vähäarvoisilta. Lisäksi ne riivatun postimerkit olivat suuria ja epämuotoisia, eivätkä tahtoneet sopia postimerkille varattuun paikkaan.

Vieressä omia korttejaan postimerkittävä rouva sanoi lähettävänsä vanhalle kummitädilleenkin kortin ja sitten minulle jysähti mieleen, että olisinhan itsekin voinut laittaa kortin viime kesänä leskeytyneelle kummilleni. Itseäni soimaten lähdin kaupasta. Kellokin oli taas aivan hävyttömän paljon, koska puhetta oli piisannut yllin kyllin. Menin ostoksille ja tietysti siinä hopussa unohtui moni tärkeä asia sinne kauppaan. Joudun siis toistamaan kauppareissun, jonka aikana altistan itseni taas turhan puhumisen vaaralle, joka johtaa kiireeseen ja hajamielisyyteen, joka johtaa ostosten unohtamiseen ja triviaalien asioiden miettimiseen. Varsinainen noidankehä!

Tule avuksi, mestari Eckhart: "Heidän pitää ymmärtää, että tämän elämän paras ja jaloin saavutus on kyky olla hiljaa ja antaa Jumalan puhua ja toimia sisäisyydessään."

 

 

by Ninni

Vain muutaman dollarin tähden

Luin uudemman kerran Truman Capoten Kylmäverisesti. Se sai ylimääräistä viehätystä äskettäin katsomani Capote-elokuvan vuoksi, mutta ilman elokuvaakin kirja on oivallinen. Lajityypiltään sen voisi sanoa olevan dokumenttiromaani: kirjailija käytti kuusi vuotta haastatellakseen kaikkia asianosaisia – myös rikokseen syyllistyneitä.

Kylmäverisesti on kuvaus nelihenkisen perheen raa'asta murhasta 50-luvun lopun Kansasissa. Pienen yhteisön elämä järkkyy vauraan ja pidetyn maanviljelijän Herbert Clutterin, hänen vaimonsa ja kahden lapsensa löydyttyä kotoaan sidottuina ja ammuttuina. Rikoksen selvittämistä haittaa sen ilmeinen motiivin puute: viljelijäperheellä ei ollut vihamiehiä eivätkä rikosta edeltäneet riidat tai uhkaukset. Eräänä yönä perhe vain tapettiin ja siihen sidoksissa olleet ihmiset jäivät ahdistuksen ja pelon valtaan.

Romaani kuvaa sekä rikollisten etsintää että rikoksen vaikutusta yhteisöön. Luottamus murtuu: ennen lukitsemattomat ovet lukitaan ja naapuriaan katsoo uusin silmin. Murhien tapahtumisesta rikollisten kiinni saamiseen kesti kuusi tukalaa viikkoa. 

Capote antaa kirjassaan suunvuoron myös kahdelle murhaajalle. Perry Smithin ja Richard Hickockin lähtökohtia ja taustaa valaistaan kirkkaalla lampulla. Lukijan työksi jää valita oma tunnetilansa: sääliäkö, pelätä vai vihata näitä kahta elämäntaparikollista? Oikeusjärjestelmä veti omat johtopäätöksensä tuomiten molemmat kuolemaan. Heidät hirtettiin huhtikuussa 1965.

Kaikkein vastenmielisin yksityiskohta koko tapahtumasarjassa oli sen tarpeettomuus. Verilöylyn motiivina oli huhupuhe perheen kotona muka olevasta kassakaapista, jossa piti olla paljon rahaa. Mitään tällaista ei tietenkään ollut ja rikollisten saaliiksi jäi 30-40 dollaria rahaa. Yksi ihmishenki oli siis noin kymmenen dollarin arvoinen.

 

 

by Ninni

Sosiaalinen sunnuntai

Tänä iltana (10.2.) on oltu sosiaalisia. On naurettu, kerrottu kuulumisia, muisteltu menneitä ja vietetty herkullinen hetki erilaisten leivonnaisten ja laitosten parissa. PuoLiskoinenkin tuntui ilahtuvan pienimuotoisesta illanvietosta kynttilöiden luodessa tunnelmaa.

Unettomuus vaivaa taas. Luin viime yönä F.E. Sillanpään romaanin Hiltu ja Ragnar, ja Hannu Salaman tekeleen Se tavallinen tarina. Viimeistelin onnettomuuteni uppoutumalla William R. Clarkin masentavaan kirjalliseen julistukseen Kuoleman toiset kasvot: vanhenemisen ja kuolemisen biologiaa. Valvoin läpi yön ja luin, luin ja luin. Kun hartiat väsyivät aloin katsella Ingmar Bergmanin elokuvaa Kesäinen leikki. Kellon tullessa kymmenen aamulla pyörivät päässäni pirunpolskaa Eelit ja Hiltut ballerina Marien ja Henrietta Lacksin kuolemattomien solujen kanssa. Nukkuminen ei ollut vaihtoehto: kello 11 sunnuntaiaamuisin  tulee televisiosta jotain ehdottoman pakollista katsottavaa. Pieni talo preerialla se aina palauttaa uskon elämään ja ihmisiin.

Yhteiskunnallinen realismi kirjallisuudessa saa toistaiseksi riittää. Nämä itsemurhiin sortuvat vietellyt piikatytöt, aliravitut kalpeat neidot ja ylimieliset nuoret miehet masentavat minua. Eivätkä ne ainakaan unettomuutta paranna.