Tekijä: Ninni

by Ninni

Alkaisinko arkkia rakentaa?

Viime yö oli Vedenpaisumuksen yö. Olin juuri menossa nukkumaan – PuoLiskoinen olikin jo järkevänä miehenä sen tehnyt – kun kuulin keittiöstä kummallista sihinää. Hetken ajan ajattelin ulkona satavan, se ääni oli vähän sellainen. Totuus paljastui kuitenkin kaikessa karmeudessaan: vettä lainehti lattialla ja keittiön kaapissa oikein lorisi.

Mitä tehdään äärimmäisissä kriisitilanteissa? Enpä osaa sanoa, mitä muut tekevät – minä ainakin herätän PuoLiskoisen. Aamukolmeen asti sitten valvottiin ja PuoLiskoinen hoiteli keittiökatastrofia aina uusilla pyyhkeillä. Liedenkin joutui poloinen mies kiskomaan paikaltaan ja kuivailemaan sieltäkin takaa. Eipä käy kateeksi.

Vielä tänäänkin oli vettä valunut kaappien alta lattialle, mutta pahin on onneksi ohi. Onpa kerrankin jotain hyötyä yökyöpelin tavoistani: pelottaa ajatella mikä tilanne olisi ollut, jos vuoto olisi saanut jatkua koko yön aamuun asti. Syy vesien vyörymiseen oli joku letku, joka on yhteydessä jääkaappiin, sen tarkemmin en osaa sanoa.

Mona Lisa smile 

Olen jo pitkään suunnitellut katsovani PuoLiskoisen minulle nauhoittaman elokuvan Mona Lisa smile, mutta aina on ollut olevinaan muita kiireitä. Viime yönä kuitenkin katsoin sen, vesien solistessa yläkerrassa. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin jo etukäteen rakastavani sitä ja niinhän sitten kävikin. Se ajankuva, 50-luvun epätoivoinen yritys palata viattomuuden aikaan ja unohtaa sodan karmea verilöyly. Ja se musiikki! Ja ne kampaukset: johonkin lyhyen ja puolipitkän välille sijoittuvat ultranaiselliset hiukset, kiharrettuina latvoistaan ja pinneillä kiinnitettyinä.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1953, Wellesleyn konservatiivistakin konservatiivisempaan naisten yliopistoon. Venettä tulee keikuttamaan Julia Robertsin esittämä Katherine Watson, nuori taidehistorian opettaja, jolle taide on muutakin kuin Sikstuksen kappeli ja elämä muutakin kuin aviomiehen metsästystä. Wellesleyn 50-lukuinen tavoite on kasvattaa menestyville miehille sivistyneitä vaimoja ja tämä tavoite joutuu väistämättä törmäyskurssille Kalifornian vapaamielisen kasvatin arvojen kanssa. Sikstus siirtyy syrjään ja Jackson Pollock astuu esiin. 

Mutta kuka oikeastaan vie tyttöjen valinnan vapauden? Opinahjo on toki konservatiivinen ja pyrkii tunkemaan kaikki samaan muottiin, mutta ajan kuluessa joutuu taidehistorian opettaja itsekin miettimään omia asenteitaan. Hänelle vapaus on vapautta valita kaikkea muuta paitsi kotirouvuus ja perhe.

Joku sanoi muistaakseni tuosta elokuvasta, että se on naispuolinen versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin: rajoja rikkovat opettajat, nuorten haaveet, joita rohkaistessaan opettaja joutuu vanhempien tulilinjalle. Ja tietysti se suoranainen raakuus, jolla vanhemmat ajavat lastensa päähän omaa agendaansa.

Pakostakin tulee ajatelleeksi sitä väistämättömyyttä, jolla me naiset aina päädymme vetämään lyhyemmän tikun tässä elämässä. Taidehistorian opettajan naiivi into "sinä voit saada kaiken, uran ja avioliiton" irrottaa 2000-luvun naisesta lähinnä kyynisen hymähdyksen. Ihan kuin kyse olisi jostakin arpajaisten jättipotista, mahdollisuus "saada" sekä ura että perhe. Siis: kuka haluaa uran ja perheen? Mitä on ura? Minun nähdäkseni useimmilla ihmisillä on vain työpaikka. Se ei ole sama asia kuin ura. Ja miksi ihmeessä olisi joku loton päävoitto saada raataa kahta työtä? Kantaa ainaista syyllisyyttä siitä, ettei omille lapsille ole riittävästi aikaa ja parisuhde ontuu kuin kehäraakki hevonen. Ei edes 2000-luvulla ole muuttunut mihinkään se vanha totuus kakun syömisen ja samanaikaisen säästämisen mahdottomuudesta. Jotain voit saada, kaikkea et. Elämä on valintoja. 

Mitä eroa on työpaikkaihmisillä verrattuna uraihmisiin? Jos opiskelet tarpeeksi pitkälle ja hyvin palkattua alaa, niin voit ostaa käsilaukkusi Chanelin tai Luis Vuittonin valikoimista. Jos opiskelet huonommin palkattua alaa, niin päädyt shoppaamaan H&M:n hyllyiltä. Siinä on se ero, siinä ja vain siinä. Se ero Joe Blascon meikkien ja Rimmelin välillä. Onko se merkityksellinen ero? Sen päättää jokainen itse.

Työelämässä kukaan ei ole korvaamaton – paitsi ehkä siivooja. Jos elämään pyrkii luomaan merkitystä uran tai palkan kautta, niin onnea matkaan vaan: edessä on suuria pettymyksiä. Ja naista kuitenkin aina syytetään. Jos vekarat oireilevat ja avioliitto kriiseilee, niin naisen on syy. Jos olet työnarkomaani, niin laiminlyöt perheesi. Jos hoitelet perhettäsi kotona, niin jopa olet vanhanaikainen, laiska loinen. Miesten puuhailuista ei kukaan sano mitään. Kuten sanottua, me vedämme lyhyemmän tikun aina ja iankaikkisesti. Meillä on siitä paljon kokemusta.

Voisin muuten olla vaikka feministi, mutta minusta naisten vapautusliike ei ole niinkään vapauttanut naisia, vaan luonut lisää paineita ja ristiriitaisia odotuksia. Minä en neuvoisi ketään tavoittelemaan ainoastaan uraa ja perhettä, vaan neuvoisin lähinnä elämään itsen kannalta hyvää ja onnellistuttavaa elämää. Mitä se sitten merkitseekään. 

by Ninni

Jos marsalkka Mannerheim eläisi..

.. niin hän täyttäisi tänään 141 vuotta. Ajatus voi tuntua absurdilta, mutta muutamat ihmisrodun edustajat ovat saavuttaneet yli 120 vuoden iän. Mitähän Mannerheim mahtaisi tuumia tämän päivän Suomesta?

Minun isäni vanhemmat syntyivät Suomen suuriruhtinaskuntaan. Antaahan se ajallista perspektiiviä: itsenäinen Suomi on sittenkin vielä kovin nuori, eikä sodistakaan ole paljon aikaa kulunut.

Eilinen

Paulinan päivä sujui kunniakkaasti. Lippua emme sentään salkoon vetäneet, kun ei meillä lipputankoakaan ole. Sain lahjaksi kaksi loistavan kaunista lumihiutaletta.

by Ninni

”Olis kylläkin syytä…”

Viikonlopun tunnelmista on sanottava vielä sananen. Kuuntelin tavalliseen (matkustus)tapaani paljon radiota. Eräs suosikkiohjelmani on Yle Radio 1:n Tämän runon haluaisin kuulla, jonne kuuntelijat voivat soittaa ja esittää runotoiveitaan. Paikalla oleva näyttelijä tai lausuja esittää ne siltä seisomalta. Viimeksi studiossa olivat Vilma Melasniemi ja Martti Mäkelä lausuntatyössä.

Runot ovat fantastisia ja ainahan sitä ilahtuu kuullessaan oman suosikkinsa esitettyjen joukossa. Ja soittajat ovat ohjelman sielu ja sydän. Ihmisten elämäntarinat ja runot liittyvät yhteen lukemattomin tavoin. On kiehtovaa kuulla 16-vuotiaana kotoaan lähteneen naisen kertovan runosta, jonka kotipaikkakunnan poika halusi hänelle vuosikymmeniä sitten lausua, mutta ei koskaan ehtinyt – elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Ja kuinka runo matkusti naisen mukana pois kotimaasta ja runon sanoista syntyi kertojan lapsille side suomen kieleen.

Eräs minulle merkittävimmistä runoilijoista on ollut L. Onerva. Minulla on Onervan kootut runot – isän äidin peruja – ja kirjat ovat aika kuluneita, niitä on luettu paljon, niitä on rakastettu. L. Onerva vetosi isoäitiini ja hän vetoaa myös minuun.

Esitelmöin tuosta radion runo-ohjelmasta ja sen erinomaisuuksista PuoLiskoiselle ja hän kysyi, minkä runon minä haluaisin kuulla. L. Onervaahan se olisi, tottahan toki.  Ehkäpä runo Olis kylläkin syytä voisi sopia. Siis se, joka alkaa: ”Olis kylläkin syytä peljätä, / että järkeni valo vaipuu / ja että henkeni rauhaton / vielä harhateille haipuu.”

Harkitsen vakavasti ohjelmaan soittamista. Jonakin päivänä saattaa ääneni kaikua tuhansiin suomalaisiin koteihin, kun teen selkoa Onerva-kiintymyksestäni.

Balettia maanantaipäivän ratoksi

Olin balettitunnilla tänään, koska keskiviikkona en yksinkertaisesti ennätä. Taitaa Paulinan päivän juhlinta venähtää kaksipäiväiseksi! Taas pitkästä päivää oli hyvä balettipäivä, eli en tuntenut tarvetta voida pahoin katsellessani touhujani peilin kautta. Hyppelin hyppysarjatkin oikein pirteästi, vaikka tunti oli jo kääntymässä loppupuolelle. Ihan lopuksi venyttelimme kunnolla ja yllätyin positiivisesti: komeasti kohti kattoa vielä saan koipeni nousemaan, kun oikein houkutellaan.

by Ninni

Kireänä Kouvolassa

Olemme harrastaneet kotimaan matkailua. Perjantaina suuntasimme kohti synnyinseutua ja tänään palasimme. Retki herätti monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Olen kai pikku hiljaa kangistumassa kaavoihini: pidän siitä, että päivillä on omat rytminsä ja rutiininsa. Kun sen pakan sekoittaa, niin ilman yhtä suuttumusta ei selvitä.

Menomatka sujui mukavasti aina Kouvolaan asti. Siellä katkera kalkki vyöryi yli äyräiden ja tulistuin. Syy oli todella typerä: Prisma-kaupan vaateosasto, sen huonot valikoimat ja vaatteiden soveltuvuus maaseutuoloihin. Kouvolassa, tuossa tuomion kaupungissa, oivalsin nimittäin jättäneeni kaikki pitkät housut pakkaamatta. Olin tuudittautunut säätieteilijöiden ennustuksiin lämpimästä viikonlopusta, joten mukana oli siihen sopivia vaatteita. Optimismi on kauhea ominaisuus pakkaajassa. Kesäillan saapuessa viileyden kera alkoi optimismi vaihtua päinvastaisiin tunnelmiin.

PuoLiskoinen esitteli tuota ja tätä housua, mutta minä jankutin omaa ajatustani pehmeistä housuista, joissa voisi mukavasti vaikka loikoa sängyllä jos mieli tekisi. Löysin yhdet pehmeät (!) housut, joiden malli tosin oli hieman omituinen: superleveät lahkeet! Niin leveät, etten ole sellaisia tainnut nähdäkään – oikeat purjeet! PuoLiskoinen ilmaisi epäilyksensä (”sä hukut noihin”), mutta se sai minut vain tarraamaan entistä tiukemmin valintaani. Pidin housuista kiinni oikein haukan kynsin. Jankkasin niitä edullisiksi ja pehmeiksi (taas se pehmeys) ja lopulta olisi tullut täysi tenkkapoo, jos en olisi niitä saanut. Marttyyrinkruunuakin tuli taas kiillotettua tyyliin ”ei se ole minun syyni, jos tässä hölmössä kaupassa ei ole muuta sopivaa..” Kiikutin raivoisana hankinnat autoon ja matka jatkui.

Kouvolan jälkeen söin banaanin. Mieli oli niin kuohuksissa ja samaan aikaan olo niin väsynyt, etten sitten muuta syönytkään sinä päivänä. Se seikka ei taas ollut omiaan nostamaan tunnelmaa: nälkäinen on äkäinen.

Vaan tulipa sentään uitua! Ja vielä toukokuun puolella! Kävin kai lauantainakin niin ylikierroksilla sen Kouvolan takia, etten edes tajunnut vettä kylmäksi. Viilenipä siinä temperamentti edes hiukkasen.

by Ninni

Punnittu ja keveäksi havaittu

Linnunratamme on sitten punnittu. Ei tainnut ihan tavallisella rahtivaa'alla onnistua..? Joka tapauksessa kaikkitietävät tieteen edustajat ovat arvioineet sen painoksi noin triljoona kertaa aurinkomme painon. Kiinalainen tiedemies ja tiimin vetäjä Xiangxiang Xue* totesi linnunratamme olevan hoikemmassa kunnossa kuin mitä aiemmin arveltiin.  

Ensimmäinen kesäbaletti

Ensimmäinen kesäbalettitunti oli tänään. Olin olevinani niin kiireinen, etten ehtinyt lähtiessäni ruokkia peltilemmikkiä huoltoasemalla. Sitten sain potea hermokireyttä jännätessäni bensan riittävyyttä tanssikoululle ja kotiin. Kotimatkalla aloin ihan vakavissani miettiä kuluttaako radion soittaminen bensaa. Tai vilkun käyttäminen? Pitää kai varmistaa asia PuoLiskoiselta.

Kuinka paljon oikein pitäisi kotona jumpata, ettei tunnilla tulisi kuuma? Taas tänään aloittaessa oli suorastaan kylmä, mutta tunnin lopuksi hohkasin kuumuutta. Tänään tunnilla olleista kolme oli sellaista, joiden kanssa olen ollut baletissa joko Raisiossa tai sitten Turun seudun tanssioppilaitoksella. Ihan mukavaa – tuttuja kasvoja katselee mielellään, kun tahkoaa liikkeitä tangon ääressä.

*) Kuulostaa aivan keksityltä nimeltä, mutta tuskinpa se sitä on. Kiinalaisen korviin meidän nimemme saattavat kuulostaa aivan yhtä epätodennäköisiltä ja keksityiltä. Kulttuuriero, sepä se.

by Ninni

Aikamatkalla

PuoLiskoinen on kunnostautunut pihan hoidossa. Beigeen pukeutunut tarmonpesä on kaatanut pajuja (tekevät pahaa minulle, allergikolle), pessyt puutarhakalusteita ja leikannut nurmikon. Minäkin olen toki pihalla ihastellut perhosia – näin sinisiiven todella läheltä – ja miehen työn jälkeä.

Suurin osa sunnuntaista on kulunut kuitenkin kiehtovalla aikamatkalla. Lainasin eilen kirjastosta Joka naisen niksikirjan. Halusin katsoa menneisyyteen, vaikka vain 60-luvulle asti.

Joka naisen niksikirja on kokoelma hyvin aikaa kestäneitä vinkkejä ja sitten täysin merkityksensä menettäneitä opastuksia. Tämä Maija Suovan toimittama tietolipas on vuodelta 1966: mikroaaltouuni ei enää ole tieteen huippu ja harvinaisuus, eikä monikaan parsi sukkiaan. Sen sijaan on edelleenkin hyvä tietää, ettei kannata laittaa neilikoita ja ruusuja samaan maljakkoon ja että pahoinvointiin auttaa lasillinen kuumaa vettä.

Jotkut näistä vinkeistä ovat minulle vanhastaan tuttuja. Ne ovat kiertäneet sukupolvelta toiselle, äidiltä tyttärelle. Esimerkiksi risiiniöljyn laittaminen ripsiin ja kulmakarvoihin on yksi tällainen tuttu kauneusvinkki. Meillä se on ollut tiedossa ainakin isoäitini äidin ajoilta. Sen sijaan olen onnekseni säästynyt joiltakin niksikirjan hurjilta hampaidenhoitoneuvoilta: nykyhammaslääkäri itkisi kuullessaan, kuinka naiset ovat turhamaisuussyistä turmelleet hampaidensa kiilteen.

Kirjassa on myös lasten- ja vanhusten hoitoa käsittelevä osionsa. Tässä huomaa selvästi aikojen ja kasvatuskulttuurin muuttumisen. Vasenkätisyyskin pääsee käsiteltävien ongelmien listalle. "Vasenkätisyys, joko todellinen tai luuloteltu, on monen äidin huolena" aloittaa Suova. Vasenkätisyyden merkkejä osoittavan lapsen vanhemmille on hänellä rohkaisun sana tarjottavanaan: "Pikkulapselta on on kohtuutonta vaatia moitteetonta oikeakätisyyttä, koska moni lapsi kykenee erottamaan oikean ja vasemman varmasti vasta kouluiän alkamisvaiheeseen ehdittyään." 

Mutta mitä konkreettista sitten voidaan tehdä ongelman poistamiseksi päiväjärjestyksestä? Suova opastaa: "Varovainen ohjailu oikean käden käyttöön ei yleensä ole pahaksi, mutta selvästi vasenkätisiä ei pakkokeinoinkaan saada oikeakätisiksi." Näiden parantumattomien on parasta antaa jäädä vasenkätisiksi, summaa Suova lopuksi.

Näin siis vuonna 1966, vain kuusi vuotta ennen minun syntymääni. Minä sain onneksi "jäädä vasenkätiseksi", vaikka muistelen kyllä kohdanneeni joitakin vanhan kansan mielipiteitä vasenkätisyyden haitallisuudesta.

"Huomion nälkä" kappaleessa Suova puhuu sellaista asiaa, jonka toivoisi menevän perille myös 2000-luvun kasvattajille, vaan se taitaa olla turha toivo.

Koulukiusaamiseen suhtauduttiin 60-luvulla toisin kuin nykyisin. Nykyaika puhuu nollatoleranssin käyttöön ottamisesta, mutta Suovan neuvot ovat maanläheisempiä. Vanhempien on vältettävä lapsensa pukemista niin, että tämä joutuu silmätikuksi. Lopuksi hän toteaa näin: "Kiusantekijä menettää myös intonsa, jos kiusanteon kohdetta onnistutaan niin paljon auttamaan ja rohkaisemaan, ettei hän enää välitä koko asiasta." Mitä tähän sanoisi Kiusattujen tuki ry.?

by Ninni

Stephen Bailey sen sanoi..

Nimittäin: ”Käytännöllisyyden räikeä puute tekee korkeista koroista niin lumoavat.” Tämä toteamus pantiin lujille tänään viiden tunnin (!) ostosriehassa. Hävettää, kauhistuttaa ja suututtaa – minut pitäisi pelastaa minulta itseltäni.

Päivä alkoi järkevästi kirjastokäynnillä, mutta sitten seurasi syöksykierre. Ostin vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista, ihan kuin ostaminen muuttuisi tuota pikaa lainvastaiseksi. Viiden tunnin kierros pisti jalat koville – ne korkean korkeat korot – mutta olo oli kuin olisi lääkittynä ollut. Kytkin jalkojen pienet nipistelyt yksinkertaisesti pois päältä. Ihmeellinen on tahdon voima.

Taidan alkaa kaupata vanhoja vaatteitani huuto.netissä. En nimittäin aio luistaa siitä äskettäin valitsemastani periaatteesta, että jokaista uutta vaatetta kohti lähtee vaatehuoneesta yksi vanha asu joko keräykseen, ystävälle, tai vaikka maton kuteiksi. Menköön minne vain, kunhan ei jää sinne tilaa viemään. Perinteisesti olen rikastuttanut UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteitä vanhoilla vaatteillani, mutta nyt huuto.netin löydettyäni olen oivaltanut asian bisnespuolen.

Ihmettelen niitä ilmoittajia, jotka kuvittelevat jonkun ostavan vaatteen, jota myyjä kuvassa roikottaa kädessään. Eihän siitä saa minkäänlaista kuvaa miltä vaate oikeasti näyttää oikean ihmisen päällä. Jos alan huuto.net-kauppiaaksi, niin aion ainakin otattaa kunnon kuvat vaatteistani. Jotkut niistä ovat tosin niin noloja, että täytyy varmaan rajata pääni kuvasta pois. Ja myydä loimet anonyyminä!

Huuto.net on muuten vastuussa yllättävän monen pariskunnan yhteenotoista. Eräs ystäväni uskoutui minulle ja kertoi totaalisesta tympääntymisestään, kun puoliso vain notkuu huuto.netissä aina riippuvuuteen asti. Ja kun riittäisikin vain se notkuminen – kyseinen herrahenkilö myös ostelee sieltä suorastaan maanisen innon vallassa kaikenlaista.

Muita olennaisia ja vähemmän olennaisia asioita matkan varrelta:

– Paulinan päivä alkaa paisua kuin pullataikina.

– Luen Ulrike Meinhof-kirjan rinnalla Steven Bachin kirjoittamaa kirjaa Leni Riefenstahl: elämänkerta. Bachia voi varmasti syyttää monista asioista, mutta eipä ainakaan objektiisivuudesta. Hänen Leninsä on suorastaan saatanallinen laskelmoinnissaan ja demoninen kunnianhimossaan. Jos kyseessä ei olisi Kolmannen valtakunnan tunnetuimpiin kuuluva elokuvaohjaaja, niin naisen nuoruudensynnit (vaatteitta olo elokuvissa ynnä muuta kapinallista) ohitettaisiin olankohautuksella.

– CD-levylautasella Josephine Baker. Hänen kuuntelemisensa toimii kuin piristävä ruiske. Ristikotkin ratkeavat vauhdilla.

by Ninni

Emoa odotellessa

Milloin saa Suomi oman osansa kammottavasta, nuoria kuoloon viettelevästä emo-kultista? Britanniassa se on ainakin parin viime vuoden aikana saalistanut teini-ikäisiä, seurauksena itsetuho. Lehdet pitävät vanhemmat tietoisina uusimmista edesottamuksista.

Taas on pyörä keksitty uudelleen. Tulee mieleen saksalaisen kirjallisuuden suuri mies Goethe (Johann Wolfgang von). Romantiikan ajan sturmnunddrangeiluissa Nuoren Wertherin kärsimyksiä pidettiin vaarallisena kirjana, suorastaan itsemurhaan yllyttävänä bestsellerinä. Nykynuorelle Werther toimii lähinnä unilääkkeenä – se ei puhuttele enää, siispä emot.

Kaikki muutos on näennäistä.

Miles Davis (musi)soi, ristisana ratkeaa

Ristikot ovat tulleet jo uniini asti. Unissanikaan en ole mikään mestariratkaisija, vaan edessäni on noin lakanan kokoinen ristisanatehtävä, jonka vihjeet ovat mielipuolisen vaikeita. Vähän aikaa sitten pidin ristisanapaussin: se tapahtui saatuani piilosanaksi ”sönkr”. En oikein usko sönkrin olevan mikään suomen kielen sana. Taisi mennä metsähallituksen puolelle se ratkaisu.

Ristikoissa kaikkein ärsyttävintä on se olettamus, että jokainen suomalainen 1) seuraa urheilua ja 2) on perillä tietovisan/puutarhaohjelmien/sisustusohjelmien vetäjien henkilöllisyyksistä. Minut urheilu-”uutiset”* saavat sulkemaan vastaanottimen välittömästi ja iltapäivälehteen sorruttuanikin irrotan ensimmäisenä urheilu-uutisosion, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Jos ristikon yksi neljännes rakentuu joidenkin pikkujulkimoiden ja jääkiekkoilijoiden nimien varaan, niin pahalta näyttää.

Tällä hetkellä ratkaiseminen maittaa taas. Laitan hyvää musiikkia soimaan – Miles Davis on yksi parhaista tähän tarkoitukseen – ja valon vanhan roosan väriseen kirpputorilamppuun. Sitten heiluttelen jalkojani ja Ratkaisen. Kun tulee tenkkapoo, niin silloin PuoLiskoista^ taas tarvitaan. Yhteistyöllä se sujuu.

*) Minusta uutiseksi ei kelpaa steroidihirviön mesomiset kiekkokaukalossa tai jonkun keihäänheittäjän riuhtomiset. Tanssii pähkien kanssa on myös inhokkilistallani aika korkealla sijalla, sellaisen tullessa ruutuun on kaukosäädintä käyttelevän käden toimittava nopeasti.

^) Yksi avio-onnemme salaisuuksista on varmaankin tämä jaettu inhon tunne urheilu-uutisia kohtaan. Minähän tunnetusti olen suvaitsevainen kuin supikoira & kärsivällinen kuin käki, mutta rajani ne ovat minullakin ja urheilu on yksi niistä rajoista. Onneksi PuoLiskoinen jakaa niin monet kiinnostukseni ja inhoni kohteista, muuten voisi yhteiselämä olla vaikeaa. Itse olisin mieluummin naimaton, sinkku & itsellinen kuin aviossa vierassieluisen kanssa. Näin se on, tästä en tingi.

by Ninni

Keskiviikon kuvakertomus

Olimme Turussa tänään. Seurakuntasalilla oli kirkkoherran iltatee ja sinnehän tiemme vei. Tänään sattui olemaan myös Kristus-kulkue kiertämässä kaupunkia – PuoLiskoinen otti kuvia:

kulkue2_210508kulkue21-05-08

PuoLiskoisen kuvauksen kohteeksi pääsi myös kaunis kirkko ja minä. Niin – ja joidenkin tuntemattomien autotkin ovat kuvassa mukana:

Tänään oli kirkollisia rientoja..

Minä jahtasin puluja kauppatorilla ja onnistuin kuvaamaan yhden laihanlaisen. Näin sellaisen pullean ja suloisenkin, mutta en onnistunut vangitsemaan sitä kameralla. Se oli liian nopea liikkeissään!

Tarmokas pulu kauppatorilla

 

by Ninni

Pesupallo

Lauantaina ostoksilla näin Kätkijät-elokuvan kaupan DVD-hyllyssä. Kätkijät on jo ajan patinoima, Mary Nortonin kynästä lähtöisin oleva tarina, joka kiehtoi saparopäistä Ninni-koululaista 70-80 -lukujen taitteessa. Kätkijöiden olemassaolohan selitti järkeenkäyvällä tavalla kaikki kodin kadonneet pikkutavarat, klemmarit, postimerkit ja muut. Homunculusmaiset pikkuihmiset, kätkijät, olivat silloin aina asialla! Postimerkistä kätkijäperhe sai itselleen sopivaa kokoluokkaa olevan taulun ja nukkekoti voisi olla heidän Ikeansa, huonekalushoppaajan paratiisi.

Ystäväni Anne K:n kanssa luimme Kätkijöiden kiehtovaa saagaa ja mietimme mitä kaikkea kätkijät voisivat tehdä meidän tavaroistamme, olihan meilläkin aina yhtä ja toista hukassa.

En investoinut tuohon Kätkijät-elokuvaan ja se jäi kaihertamaan mieltä. Ehkä pitää siirtää se nimipäivä- tai syntymäpäivälahjatoivelistalle? Sillä listalla onkin kohta jo koko maailma.. Viime vuonna juhlapäivien jälkeen päätin alkaa jatkossa harrastaa enemmän sellaista ”low key”-juhlintaa, muttei se taida koskaan onnistua.

Hukkasin vähän aikaa sitten kännykkäni ja aloitin kiihkeät etsinnät. Lopulta löysin kadonneen puhelinparan peltilemmikkini hansikaslokerosta. -Miksiköhän muuten auton hansikaslokeroa sanotaan hansikaslokeroksi? En ole vielä koskaan nähnyt sitä käytettävän tuohon tarkoitukseen. Yleensä sieltä löytyy fikkari, karttoja, kumilenkkejä – sekalaista rojua siis, vaan ei hansikkaita.

Kännykän etsintätoimet ulottuivat makuuhuoneeseen asti. Epätoivoni syvyyttä kuvaa yöpöydän laatikon penkominen – siellä ei tunnetusti ole mitään tärkeää. Löysin sieltä sentään ihan ehjän, täydellisen pyöreän muotonsa säilyttäneen pesupallon.