Tekijä: Ninni

by Ninni

Kultasuu

Tänään kirkko muistelee pyhää Johannes Krysostomosta. Hän sai lisänimensä Krysostomos, "kultasuu" kaunopuheisuutensa ansiosta*. Jostakinhan kertoo sekin, että vuosina 347-407 eläneen kirkonmiehen liturgiaa käytetään edelleenkin ortodoksisissa kirkoissa useimpina sunnuntaina. Ja jokaiseen pääsiäiseen kuuluu pääsiäisyön palveluksessa luettava Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarna. Kiinnostus tähän yli 1500 vuotta sitten eläneeseen pyhään ja hänen kirjoituksiinsa elää edelleen myös kirkon ulkopuolella: netistäkin löytää hänen kirjoituksiaan.

Kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta

Ruoat ja juomat pakataan nykyisin riittämään vaikka koko komppanialle. Hämmästyksekseni huomasin, ettei suosikkijuomani (Pepsi Max) enää mahdu sille varatulle paikalle jääkaapissa. Pullo on kokenut Kasvun Ihmeen: puolestatoista litrasta kahteen. Pullon koko on suorastaan pelottava. Käsittelykin alkaa jo hankaloitua suuren koon vuoksi. Ja limua saa myös juoda kuin heikkomielinen: se ei ole mitään ikuisuustavaraa, sitä ei voi avata ja juoda pullollista vaikka muutaman viikon sisällä. Se laimenee, menee pahaksi. On juotava heti.

Leivätkin pakataan siinä kaihomielisessä 50-lukulaisessa visiossa, että suurin osa suomalaisista ihmisistä elää suurperheen elämää. Kuitenkin yhden tai kahden henkilön muodostamat pientaloudet ovat yhä useammin se tavallisin asumisen muoto. Enkä usko nelihenkisenkään perheen vetävän leipää kaksin käsin pelkästä syömisen riemusta.

Keksit, suklaat ja karkit ovat luku sinänsä. Muistan vielä ne ajat, kun dominopaketti oli puolikas siitä mitä se on nyt. Oli yksi keksipötkö pakattuna pahvirasiaan. Nykyisin kaksi pötköä on tavallinen annos, tai joskus jopa kolme.

Suklaalevyt ovat pian kuin tiiliskiviä, pitkiä ja paksuja järkäleitä. Fazer kunnostautuu erityisesti tässä näiden joulunajan levyjensä kanssa. 300 grammaisia!

Niinpä niin, laita leipä pakastimeen jos et syö sitä heti. Niin minä teenkin. Mutta mietinpä vain millaista kuluttajakuntaa ajatellen näitä nykyisiä elintarvikkeita tehdään ja pakataan. Missä ne kaikki suurperheet ovat, jotka tarvitsevat näitä jättimäisiä pakkauskokoja. Eipä ole kaupassa useinkaan tullut sellaisia vastaan.

*) Venäläisessä kulttuuripiirissä Ioann Zlatoust

by Ninni

(Nimi)merkillisyyksistä

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen haluaa Suomeen nettivaltuutetun toimiston, joka karsii verkkokeskustelujen ylilyönnit*. Lisäksi Hyvärinen haaveilee vain omalla nimellä tapahtuvasta keskustelusta netin (!) keskustelupalstoilla. 

Itse olen oman nimen käyttämisen puolesta, mutta sallisin myös nimimerkit. Minusta nyt kuitenkin ihmisen mielipiteen painoarvo on suurempi jos sanojana on esimerkiksi Maija Kosonen, kuin jos sanojana on "kukkakeppi" tai "vihainen Vihdistä". 

Ihmettelen arkuutta omien mielipiteiden ilmaisussa. Jos jotakin mieltä on, niin eikö sen takana uskalla seistä? Joskus kuulee näitä jamesbondilta haiskahtavia selityksiä "katso minun mielipiteeni ovat niin tulenarkoja ja ainutlaatuisia, ettei niitä voi omalla nimellä julkaista, vainon kohteeksi joutuisin, tai menisi Suomen valtio nurin." Minä vain en usko, että asiallisesti ilmaistu mielipide kovinkaan usein johtaisi vainoon. Poikkeustapauksia voi olla, mutta taitavat olla harvinaisia. Ja sittenhän on poliisi, jonka luo mennä jos vainooja iskee.  

Toki Suomi on perinteisesti ollut yhden totuuden maa. En vain käsitä kuinka asiantila siitä muuttuu, jos valtavirrasta poikkeavien mielipiteiden esittäjät eivät esiinny omilla nimillään. 

Hyvärisen ideoihin liittyy tietysti, taas ja jälleen kerran paljon epäkäytännöllisiä ja arveluttaviakin mahdollisuuksia. Mitään sensuuria tänne ei toivottavasti tavoitella? Sen lisäksi että se olisi vastoin sananvapauden periaatetta olisi se myös käytännössä mahdotonta toteuttaa. Viisimiljoonainen Suomen kansa ei voi muokata internetiä mieleisekseen millään poliittisella päätöksellä.   

Jo nyt on keskusteluympäristöjä joissa ylläpitäjä haluaa tietää keskustelijan oikean nimen ja osoitteen. Nämä tiedot annettuaan voi mielipiteensä kirjoittaa nimimerkillä. Suomalaiset voivat jatkossa siirtyä enemmän tähän käytäntöön jos halua on.

 Vanha tuttavuus

Luen pitkästä aikaa Henry Thoreaun Elämää metsässä. Edellisestä kerrasta on saattanut vierähtää peräti kymmenkunta vuotta. Thoreaun teksti puree ja näykkii kuluttajaa: taidanpa jättää vaatekaupoissa pyörimisen vähän vähemmälle jatkossa. Hyvä ajatus on tämäkin: "Viisaudelle on tunnusmerkillistä, ettei se tee epätoivoisia tekoja." 

*) Kuka ja mikä mahtaisi määritellä "ylilyönnin"? Uhkaukset, yksilöön käyvät herjaukset ja muut vastaavat varmasti ovat sellaisia. Mutta luodaanko "ylilyönnille" jotain muitakin määritelmiä ja jos, niin millaisia ne mahtavat olla?    

by Ninni

Pahoja verenpaineuutisia

Sain tänään tietää erään perheenjäseneni korkeasta verenpaineesta. Lääkitys on annettu, tarkalleen ottaen lääke numero 2 on käytössä: ensimmäinen pillerilaatu ei sopinut. Olen ollut koko päivän ajan jokseenkin järkyttyneessä mielentilassa, koska verenpaine tässä tapauksessa on todettu stressiperäiseksi.

Ehdotin kunnon sairaslomaa eli "saikkua", kuten nykyisin on tapana sanoa. Tähän paineinen vastasi ettei hän voi sitä tehdä. Työt pöydällä eivät tule tehdyksi ja niitä kasaantuu loman aikana vain lisää. Lisäksi sairaslomallakin soitellaan työpaikalta kotiin. Kuinka tuttua.

Jos työnantaja ei maksa työntekijälleen kännykän pitämisestä mukana, niin minusta salainen puhelinnumero on ihan hieno juttu. Ja salainen tarkoittaa salaista: ei kannata alkaa sitä antaa "vain yhdelle" työkaverille, koska sen tietää lähtevän käsistä ja pian ollaan taas aloituspisteessä. Salainen puhelinnumero rauhoittaa arkea ihan ihmeellisellä tavalla. Ei kilise, ei pirise, ei nouse paineet.

Ihmisillä on lisäksi merkillinen taipumus luulla liikoja itsestään. Kukaan ei ole korvaamaton. Ei ainakaan työpaikalla – kotona perheen keskuudessa asia on tietysti toinen. Jos on olemassa tulipalokiireisiä asioita, niin ne tulevat kyllä hoidetuksi vaikka niitä yleensä hoiteleva olisi sairaslomalla. Jos taas ne ovat niin merkityksettömiä asioita, että ne voi pistää toisen pöydälle odottelemaan epämääräistä paluuta – no, sitten ne kestävät kyllä odotella siinäkin vaiheessa, kun sairaslomalainen palaa.

Itsensä voi hyvin tappaa työllä, mutta niin kauan kun siitä ei saa mitään bonusta tai mitalia niin eipä tuo taida kannattaa. Tilalle tulee vain joku toinen istumaan sen saman pöydän ääreen. Puolen vuoden kuluttua kukaan ei enää muista siinä ennen istunutta.

Televisiosta tuttu

Luin Mark Levengoodin hymyilyttävän hauskan kertomuskokoelman Niin pieni ihmissydän on. Arkisia elämän sattumuksia kuvataan siinä pilke silmäkulmassa. Huumori on hauskaa, muttei ilkeää. Levengood näyttäytyi jokin aika sitten televisiossa Levengood Suomesta-sarjassa, jossa vilahteli tunnettuja suomalaisia vierailemassa. Sarja ei minulle oikein auennut, mutta kirja(t) ovat mainioita.

Maanantain sitaatti..

.. tulee Novaliksen Fragmenteista: "Kun näet jättiläisen, tarkista ensin auringon asema nähdäksesi onko kyseessä kääpiön varjo."

by Ninni

”Miel’ ylväs ja luonne hellä, veri kiehuva kuumuuttaan”

Otsikon sitaatti on Runebergiä, vanhaa kunnon Vänrikki Stoolia. Von Essenin kuvaus voisi sopia myös Karin Ehrnroothin isälle. Ainakin päätellen hänen kirjoittamastaan kirjasta Isäni oli nuori sotilas, min fader var en ung soldat.

Kirjakaupassa kirja ei rohkaise tarttumaan kiinni. Se näyttää liian suurelta ja hankalasti luettavalta. Kirjatoukka katsoo kirjaa toisin kuin taiteilija, kirjatoukalle luettavuus tulee ensin ja visuaalisuus vasta sen jälkeen. Joitakin lukijoita voi myös vieroittaa kirjoittajan valitsema kaksikielisyys: jokainen kirjan sivu on jaettu viivalla kahtia, toisella puolella on suomenkielinen teksti ja toisella sama teksti on ruotsiksi.

Sisältö on kuitenkin tutustumisen arvoinen. Moni muistaa kenraali Ehrnroothin itsenäisyyspäiviin kuuluvana hahmona, mutta tämä kirja tuo esille toisen puolen: perheenisän ja koti-ihmisen. Tekstissä on jotakin uskomattoman seestynyttä, tuntuu kuin kirjoittaja olisi löytänyt sopusoinnun ristiriitaisten ja repivienkin tunteiden jälkeen. Karin Ehrnrooth kuvaa isäänsä niin hyvässä kuin pahassakin: lukija kohtaa karismaattisen ja esiintymiskykyisen julkisen ihmisen, joka kotonaan on ajoittain liian kiivas ja ajattelematon isä. Sota on läsnä aina, vaikka sitä ei ihannoida. Se tunkeutuu lastenkin elämään erilaisissa muodoissa. Isän kirjoittamat puheet, joita koko perheen on kuunneltava, sodassa omaisiaan menettäneiden syyttävät puhelinsoitot outoihin aikoihin – on kuin perhe eläisi kahdessa ajassa, joista toinen on aina sota-aika. 

Kuvia on paljon ja ne kattavat koko 1900-luvun. On kuvia Adolf Ehrnroothin vanhemmista ja sisaruksista, kuvia perheen kodista ja joulunvietosta Turun Kakskerrassa, kuvia matkoilta Tanskasta ja Saksasta. Kuvia ei kuitenkaan ole niin paljon kuin kuvittelin ottaen huomioon kirjoittajan taiteilijataustan. 

Tekstissä on jokaiselle jotakin. Mikään sotahistoriallinen teos tämä ei ole, mutta sotatapahtumiakin käydään hiukan läpi. Pääpaino on kuitenkin sodan vaikutuksella ihmiseen, kuinka se muuttaa miehen lopullisesti. Muistaakseni jossakin on sanottu sodasta toipumisen vievän kansakunnalta kolmen tai neljän sukupolven verran. Ja kuinka totta se onkaan. Olisi tavattoman naiivia uskoa ihmisten voivan elää rintamaolosuhteissa neljä vuotta ja tulla sitten kotiin ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Erityisesti vanhat valokuvat ovat tämän kirjan todellisia aarteita. Ihminen elää niin tässä ja nyt, meille vanhat ihmiset ovat aina olleet vanhoja. Helposti unohdamme heidän kerran olleen nuoria ja tietämättömiä elämän tulevista käänteistä.

by Ninni

Tulosvastuu

Mitkä kaksi ammattiryhmää eivät koskaan tulisi kestämään tulosvastuuseen joutumista? Minäpä kerron: astrologit ja erilaiset terapeutit, eli ammattiymmärtäjät. 

Omaan nuoruuteeni verrattuna rahaa on palanut paaleittain nuorten mielenterveysavun projekteihin, erilaisia auttamisen muotoja on ideoitu ja toteutettu. Samaan aikaan voisi sanoa pahoinvoinnin vain kasvaneen – jos siis uskoo näitä tutkimustuloksia, joiden mukaan 20% nuorista on jollakin tavalla mielenterveysongelmaisia.

Niinpä niin, jos siis uskoo. Minä en usko, en ainakaan varauksetta. Nuo arvioinnithan perustuvat käsittääkseni suurelta osin kaikenlaisiin itsearviointeihin. Kenelläpä ei olisi teini-iässä ollut hetkiä, jolloin ykkösestä vitoseen-skaala ei riittänyt oman pahan olon mittaamiseen. Sellaista on murrosikä. Itse asiassa sellaista on joka ikä.

Todellisuus on kuin piparkakkutaikina. Se on mitä se on. Kulttuuri toimii suodattimena, muottina, jonka mukaan syntyy erilaisia piparkakkuja. On sydänmuottia ja on muumimuottia, on tähteä ja nissenassea. Taikina on silti sitä samaa. Tässä todellisuudessa elämiseen liittyvää ahdistusta on ollut aina, mutta sen selittäminen ja siihen reagoiminen vaihtelee.

Meille on viime vuosikymmeninä rantautunut amerikkalaistyyppinen terapoiva Dr. Phil-kulttuuri. Sillä syntyy sellaista tekojen tulkinnan piparkakkua, että mahdollisuuksien mukaan kaikki ihmiset selitetään sairaiksi ja edesvastuuttomiksi. Elämä taas ymmärretään liian vaikeaksi elettäväksi ilman "ammattilaisten" apua. Näin syntyy oman elämänsä invalidien joukko, uhrien yhteisö, jossa kaikki haluavat antautua hellittäviksi ja ymmärrettäviksi (hintaan n euroa tunnilta). Jossakin muualla johonkin toiseen aikaan ei ajateltaisi näin, eikä etsittäisi ratkaisua terapeuttien luota. Mutta kaipa tämä tie on kuljettava loppuun kun kerran sille on lähdetty. Mitähän vielä mahtaakaan olla edessä, jännityksellä odotan. 

Tovea, taas kerran

Luin Helen Svenssonin toimittaman kirjan Toven matkassa: muistoja Tove Janssonista. Kirja on suhteellisen tuore tapaus vuodelta 2002, eli kirjoitettu Tove Janssonin jo kuoltua. Ihastuin tähän pieneen muistojen kirjaan, johon oli viisaasti valittu Tove Janssonin eri puolia valottavia muistoja ja artikkeleja. Kirjoittajien joukosta löytyy taidekriitikkoja, teatterialan ammattilaisia ja Tove Janssonin ystäviä ja sukulaisia. Sekä tietysti kirjallisuustieteilijöitä, jotka pohtivat muumikirjallisuutta eri kanteilta. 

Vaikea sanoa miksi näin aikuisena olen löytänyt muumit. Lapsena ne eivät olleet minulle mitenkään tärkeitä, oikeastaan en edes pitänyt niistä mainittavammin. Tove Janssoniin tutustuminen – ja ihastuminen – tapahtui minulla Kuvanveistäjän tyttären ja Kesäkirjan myötä. Aikuisille suunnattujen kirjojen kautta olen sukeltanut myös lapsille tuttuun muumimaailmaan.

by Ninni

Nukkekoti, vaan ei Ibsenin

Taas on alkanut askarruttaa mieltäni nukkekoti. Sellaisen kun saisi! Tämä on jo pitempään ollut haaveeni, mutta mitään konkreettista sen eteen ei ole tultu tehtyä. Kai tämä halu "leikkiä nukkekodilla" juontaa juurensa lapsuudesta. Minulla oli nimittäin lapsena tavattoman karu ja puutteellinen nukkekoti, varsinainen slummi: olin hukannut tuon ja tämän huonekalun aikojen saatossa ja osa nukeistakin oli aika kolhiintuneita tapauksia. Pikku-Ninni ei aina osannut päättää halusiko hän nukeistaan siivon pikku kodin asukkeja vai hurjia sotapäälliköitä.

PuoLiskoinen on joskus lupaillut jotakin epämääräistä asian tiimoilta. Voi siis olla, että jonakin päivänä haaveeni käy toteen. Jos käy, niin omasta ansiostani se ei ainakaan tapahdu. 

Auschwitzin komendantti

Luen Rudolf Hössin omaelämänkertaa Auschwitzin komendantti. Höss vaikutti olleen eriskummallinen ihminen, tosin muistelmista on vaikea vetää mitään sen syvällisempiä johtopäätöksiä: Höss kirjoitti ne vankeusaikanaan sodan päätyttyä, joten vilpittömyyden laita voi ajoittain olla vähän niin ja näin. 

Lapsuudessaan Höss kertoo olleensa erittäin eläinrakas. Jopa niin eläinrakas, että vei poninsa omaan huoneeseensa. Kiintymys koiriin ja hevosiin ja toisaalta halu välttää ihmiskontakteja (suhteet äitiin ja sisaruksiin olivat viileät) tuntuvat olleen hänelle tyypillisiä piirteitä. Ensimmäisessä maailmansodassa Höss kunnostautui ja sai 1. ja 2. luokan rautaristit. 

Tuo kiihkeä eläinrakkaus tuo mieleen erään toisen saman aatteen miehen, nimittäin Hitlerin ja hänen kasvissyöntinsä, Hitlerin ja hänen Blondi-koiransa. Olen usein ajatellut natsien juutalaisvainoa ja miettinyt etteikö se sittenkin kertoisi koko ihmiskuntaa kohtaan suunnatusta vihasta. Juutalaiset olivat vain sopiva aloituspiste.

Hitler ei tunnetusti ollut mikään kristitty (kirkosta saattoi olla hyötyä aatteen edistämiselle sikäli kun se suostui olemaan hiljaa ja myötäilemään kansallissosialisteja) ja myös Höss oli kristinuskoon pettynyt ja lapsuutensa katolisesta uskosta luopunut. Mikael Enckell sanoo juutalaisuutta ja antisemitismiä käsittelevässä kirjassaan Missä Jumala on? antisemitismin olevan myös kapinaa mielihaluja rajoittavia käskyjä ja kieltoja vastaan. Antisemitismi on hyökkäämistä "isien perintöä" – kristinuskohan on juutalaisuuden lapsi – ja omaa alkuperää vastaan. 

Kun Höss toteutti tehtäväänsä Auschwitzissa, niin keitä tai mitä hän tappoi?

Illat pimenevät

Yhä useammin syttyy kynttilä ruokaa laittaessa tai musiikkia kuunnellessa. Tällä hetkellä suuressa suosiossa on Giovanni Gabrielin jumalainen tuotanto. Yhä useammin huomaa laskevansa viikkoja jouluun. Päivä päivältä muuttuu houkuttelevammaksi kanelinmaku. 

by Ninni

Uutiseton maailma

Muistan järkyttäneeni lähipiiriäni syvästi joskus 90-luvulla viettämällä monta vuotta ilman sanomalehteä. Lopulta paine perhepiirissä kasvoi niin suureksi, että isäni tilasi lehden meille. Ja olihan se tietysti mukavaakin, vaikka paperiroskaa kertyikin huimat määrät.

Sanomalehti kai vain on pakollinen, jos mielii käydä Normaalista Kunnon Ihmisestä kotomaassa. Sanomalehdetön on potentiaalinen syrjäytyjä, omituinen friikki, eikä hänellä ole kiinnostusta Maailman Tapahtumiin. Sanomalehti kuuluu selata läpi aamiaista syödessä ja viis siitä, vaikka lehden muoto tekee lukemisesta sietämättömän vaikean koettelemuksen.

Nykyisin uutisia ei voi paeta tulipa taloon lehti tai ei. Telkkari ja radio ystävällisesti informoivat meitä tunneittain maailman tapahtumista. Sitten on internet: lukematon määrä uutissivustoja, joista omat uutismakupalat voi poimia reaaliajassa.

Olen alkanut ajatella olleeni 90-luvulla viisaampi kuin arvasinkaan. Haluanko tietää Somaliassa kivitetystä 13-vuotiaasta tytöstä? Mitä konkreettista voin tehdä tuon tytön hyväksi? En yhtään mitään. Enkä voi ratkaista Lähi-Idän kriisiä. Yhdysvaltain presidentinvaalissa minulla ei ole äänioikeutta – monista muista suomalaisista tosin voisi luulla, että heillä kyllä on, siksi kiivasta keskustelua tästäkin vaalista meillä käydään.

Uutiseton maailma ei ole ollenkaan huonompi juttu. Ei ainakaan, jos niin kutsutut uutiset ovat sellaista nonsenseä kuin täällä meillä. Miksi ihmeessä joku "raju puukotus" ansaitsee uutisen nimen? Tai se, että paikkakunta X:ssä on lapsiperheen talo tulessa. Mitä ihmeen uutisarvoa tällaisilla jutuilla on?

Millainen puukotus muuten ei ole raju? Miksi on olennaista jos lapsiperheen talo on tulessa. Eikö uutiskynnys ylittyisi, jos talossa asuisi vaikka kaksi vanhusta?

by Ninni

Kiitospäivää odotellessa

Hyvin on Suomeen rantautunut Halloween kurpitsoineen ja naamiaisineen. Seuraavaksi saamme varmaankin todistaa suomalaisen kiitospäivän (Thanksgiving) lanseeraamista. Ja vielä kun itsenäisyyspäivän siirrämme joulukuusta heinäkuulle, niin kaikki onkin täydellistä. Maailma ei pienene – sitä pienennetään. 

Vuoden 11. kuukausi, marraskuu, on toki omassa kulttuurissammekin ollut kuolleiden kuu. Kustaa Vilkunan Vuotuinen ajantieto kertoo sanan marras ("maa makaa martaana") olevan vanhaa indoeurooppalaista perua ja merkitsevän kuollutta. Pyhäinmiesten päivällä on yli tuhatvuotinen perinne: vuodesta 835 alkaen on kristillinen kirkko viettänyt marraskuun ensimmäisenä päivänä kaikkien marttyyrien ja veritodistajien päivää. 

Vanhaan aikaan tätä päivää vietettiin Suomessa hartaudella: mitään meluisaa työtä – esimerkiksi puiden pilkkomista – ei saanut tehdä. Aattoyönä liikkuivat pyhät vainajat ja talonpoikaiskulttuurissa heille tarjottiin parasta, syksyn herkkuja ja sauna vastoineen. Pöydän antimia henget nauttivat silloin, kun talon oma väki oli saunomassa. Henkien kestitseminen toi taloon hyvän karjaonnen koko seuraavaksi vuodeksi. 

Keyri eli vuoden viimeinen päivä on, paradoksaalista kyllä, ollut marraskuun ensimmäinen päivä. 2.11. on vietetty sielujen päivää. Agricolan suomennoksen mukaan tämä päivä on "kaikkien kuolleiden uskollisten sielujen päivä" ja vanhaan aikaan sovelias vierailuille ja ystävien ja tuttavien kestitsemiselle. Jos kestitystä ei ollut luvassa, niin sopi uhata rikkoa talon uuni.

Kyllä meillä omiakin perinteitä on, mutta tieto niistä löytyy kirjoista. Ja kun valittavana on kirjatieto ja amerikkalainen elokuvateollisuus, niin valitettavasti kirjat häviävät. Ei kimalla kaikki kotoinen – krääsä houkuttelee enemmän.

by Ninni

Salainen pahe

Raamattu-elokuvia ei voita mikään. Ei ole mitään viihdyttävämpää kuin Charlton Heston jylisemässä Mooseksena ja jakamassa mahdikkaalla kädenheilautuksella Punaisen meren kahtia Israelin kansan käydä.

Nyt katseltavana on taas tällainen spektaakkeli, nimittäin Salomo ja Saban kuningatar (Solomo and Sheba) vuodelta 1959. Salomona miehisyyden monumentti Yul Brynner ja Saban kuningattarena nainen potenssiin kymmenen: Gina Lollobrigida. Tuulkoot tuulet ja satakoon taivas alas, täydellistä syysiltaa ei mikään pysty pilaamaan.

Tunnustan muuten myös omistavani Kymmenen käskyä-elokuvan. Piti ihan ostaa omaksi, niin hyvä se on.

by Ninni

Taas ”meitä” vaivaa jokin

Helsingissä joku tappaa jonkun ja taas kysytään mikä "meitä suomalaisia" vaivaa. Meitä kaikkia. Ihan erotuksetta. Näin ainakin Iltasanomissa.

Mitähän jos saisimme tietoa vain ihan lähimmän ympäristömme tapahtumista. Jos ei olisi tätä nykyisenkaltaista mediaa, joka valon nopeudella tuo tietoon tsunamit maailman toisella laidalla, murhatyöt satojen kilometrien päässä ja niin edelleen. Kun tätä maailmaa katsoo näin sammakkoperspektiivistä, niin ei mikään näytä muuttuneen. Menen kävelylle ja tervehdin naapureita. Postissa ja kirjastossa saa sosiaalisia kontakteja, on tuttuja kasvoja ja jutustelua.

Tai näyttäisikö maailma erilaiselta jos murhatöillä ei mässäiltäisi, vaan ne uutisoitaisiin parilla rivillä ja ilman värikkäitä kuvia kynttilämeristä ja surijoista. Ei jatkettaisi viikkokausia tällaisten tapahtumien ja niiden taustojen turhaa penkomista. Ikävin ilmiö on kollektiivinen syyllistäminen. "Me" olemme syyllisiä, koska "me" emme ole välittäneet. "Meitä" voi varmaan syyttää myös siitä, ettemme ole ajatustenlukijoita. Minunkin kai pitäisi tietää ilman muuta piilotteleeko naapurini iloisen hymyn takana murhasuunnitelma ja onko kirves teroitettu. Ja pian joku sanookin jo y-sanan. Yhteisöllisyys! Mitähän sekin käytännössä merkitsee. Voin keskustella naapurien kanssa, mutta voinko siinä small talkin lomassa noin vain heittää, että masentaako, onko itsetuhoisia ajatuksia? Ja kuinka suhtautuisin siihen, jos joku alkaisi itseltäni kysellä moisia?

"Meidän" lisäksemme muita ehdokkaita syylliseksi ovat poliitikot (voi poliitikkoparkoja, oikeasti), lama, ylivelkaantuminen, mielenterveyspalvelujen puutteellisuus, väkivaltapelit.. Syyllinen tuntuu olevan kuka tahansa muu paitsi se mies, joka painoi liipaisinta.