Tekijä: Ninni

Kuu, tuo kutistuvainen kappale

Alakulo valtaa mielen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Ennen kaikki oli – no, jotenkin suurempaa? Ilmeisesti näin oli laita myös oman kuumme. Kuu nimittäin kutistuu. Tutkijat lohduttelevat kutistumisen olevan hidasta ja vähäistä, mutta kuitenkin.

Kuu-parka. Uskollinen liittolaisemme, kaunis kiertolaisemme, avaruudellinen kohtalotoverimme. Ja nyt kokemassa kääpiön kohtalon.

Tarinoita

Luin kaksi hyvän lukuromaanin nimen ansaitsevaa kirjaa. Toinen on kotimaista tekoa, Eeva Joenpeltoa: Neito kulkee vetten päällä. Toisen tarinan juuret uppoavat syvälle Puolan maaperään: Tadeusz Konwickin Isoäitini tarina on sekoitus oikeasti eläneen ihmisen elämäntarinaa ja fantastista, sadunomaista fiktiota. Kuvitelmat ja todellisuus limittyvät toisiinsa: Konwicki kertoo tuntemattoman isoäitinsä vaiheista aavistellen ja leikkien erilaisilla mahdollisuuksilla.  

”Lauri tuo nöyrät vuodet..”

Vuosi on taas vierähtänyt sille tolalle, että on aivan pakko muistaa tätä Laurin päivää jotenkin. ”Syystä Laurista, kevättä kynttilästä”, totesi vanha kansa ja minä olen innokkaana siteeraamassa. Ehkä jopa toiveikkaana: onhan tämä kesä ollut poikkeuksellisen kuuma. Nyt kuitenkin odotellaan Laurin hallaa. Ja yöt ovat viileitä, viileitä ja pimeitä.

Vanhojen uskomusten mukaan puut eivät enää Laurinmessun jälkeen kasva, näin tietää Kustaa Vilkuna kertoa. Meidän pihavaahteramme, vihreä lapsemme, on tänä kesänä kasvanut kunnioitettaviin mittoihin – sen latvukset heiluvat jo korkeammalla kuin talon katto – joten tämänkin asian voi ottaa levollisesti. Enpä yllättyisi vaikka puu ensi kesänä kurkottaisi taivaaseen asti, sellainen on kasvun vauhti ollut.

Pian on taas aika valita

PuoLiskoinen laittaa puutarhaverkkoa parvekken kaiteisiin tehdäkseen siitä koiraturvallisen. On ilta, oikeastaan varhainen yö, ja yhtäkkiä mies lopettaa puuhansa: tulee liian pimeää sellaiselle työlle. On elokuu.

Seuraavana päivänä työ voi jatkua täydessä helteessä, mutta illat ovat pimeitä ja aamuissa on pisara syksyistä raikkautta. Lentomuurahaiset yrittävät vallata kotimme – siinäkin yksi jo perinteeksi muodostunut elokuinen tungettelu.

Minä luen Hanif Kureishin romaania Olisi vähän kerrottavaa, ja odotan hiusten kasvamista. Sitä odotellessa voi viihtyä pitkiäkin aikoja kansalaisopistojen kotisivuilla: pian on taas aika valita syksyä sulostuttavia harrastuksia.

Ikävystymisvaroitus!

Katselin Claes Olssonin ohjaaman elokuvan Colorado Avenue. Jo oli tylsä! Tapahtumat hyppelivät ajassa edestakaisin, elokuvan nykyhetkestä menneisyyteen ja takaisin, ihmiset vanhenivat salamannopeasti ja katsojaparka oli koko elämyksen ajan hämmennyksen tilassa. Näyttelijät olivat samoja kuin joka ainoassa suomalaisessa elokuvassa.  

 

Tänään viileni

Tänään viileni. On aivan kuin sään jumalat olisivat kuulleet PuoLiskoisen hartaan pyynnön koleasta lomasäästä ja rientäneet oitis täyttämään maan eläjän toiveen. Ensimmäistä kertaa pitkästä, pitkästä aikaa joudun sonnustautumaan pooloneuleeseen ostoksille lähtiessämme, eikä se tuntunut yhtään ikävältä. 

Olimme elämämme ensimmäistä kertaa Ikeassa. Taisi ensimmäinen kerta jäädä viimeiseksi – en pitänyt siitä ollenkaan. Minusta se oli suorastaan kauhistuttava kauppa kaikkine suit sait sukkelaan kokoon lyötyine esimerkkihuoneineen ja ankeine, suurine varastohalleineen, joissa asiakkaat palvelivat itseään. Kaupan yhteydessä olevassa ravintolassa oli mahdollista nauttia palanen pakastekakkua vain yhden euron häikäisevään hintaan.

En finne igen!

Minulle, elämänkertojen ystävälle, oli antoisa kokemus tutustua Herman Lindqvistin kirjoittamaan teokseen Axel von Fersen. Kirjan kannessa on kuva von Fersenistä: 1700-luvulle tyypillinen harmaanvalkea, näyttävä peruukki, pitsiä ja kunniamerkkejä.

von Fersen oli Marie Antoinetten ikätoveri, syntynyt vuonna 1756. Pohjolan mittakaavassa mahtaviin oloihin syntynyt poika oli Ruotsin rikkaimman miehen, sotamarsalkka kreivi Fredrik Axel von Fersenin esikoinen. Perheellä oli kiinteistöjä, metsiä ja maatiloja, joista osa myös Suomen puolella. Kaikista näistä eduista huolimatta Ruotsin nuori vesa ei edustanut suurta maailmaa. Suuri maailma piti mennä kokemaan paikan päälle ja siksi Axel von Fersenin elämästä suuri osa kului Ranskassa, Saksassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa. 

Ranskassa hänellä joko oli tai ei ollut rakkaussuhde Marie Antoinetteen. Historioitsijoiden parissa asiasta ei vallitse yksimielisyyttä: osa pitää pariskunnan välillä ollutta suhdetta puhtaasti platonisena, kun taas esimerkiksi Lindqvist itse pitää suhdetta lihallisena. Lindqvist on valmis jopa nimeämään von Fersenin Marie Antoinetten pojan, Normandian herttuan, isäksi. Kuvaosiossa on hämmentävällä tavalla von Fersenin ja Normandian herttuan muotokuvat vierekkäin. Maalaukset eivät kuitenkaan käy isyystestistä.

Kustaviaanina von Fersenin aika alkoi olla lopussa Kustaa IV Adolfin syrjäyttämisen jälkeen. Kosmopoliitti ja valtamarsalkka pahoinpideltiin kuoliaaksi perintöruhtinaan hautajaissaattueessa Tukholmassa, kesäkuun 20. päivänä vuonna 1810. Nimetön massa, väkijoukko, teki työn, jota valtakunnan silmäätekevät katsoivat sormiensa läpi. Pääpukareina olivat tietysti ”suomea puhuvat” miehet, jotka irrottivat von Fersenin vaunuja vetävät hevoset valjaistaan ja siten altistivat hänet villiintyneen väkijoukon aiheettomalle raivolle, joka etsi syntipukkia kruununperijän kuolemalle. Eräs nimeltä mainituista pahoinpitelijöistä oli Otto Johan Tandefelt, Turun hovioikeuden puheenjohtajan veljenpoika. En finne igen!

Herman Lindqvist on onnistunut sukeltamaan Kustaa III:n aikakauteen ja tuonut ajan meren pohjasta aarteita meille 21:n vuosisadan ihmisille. Kirjasta muodostuu nautittava lukuelämys ja kuvaus yhdestä aikakaudesta Euroopan historiassa. Heikkouksiakin toki on: omista toiveista ei koskaan voi vääntää tosiasioita. Ranskan kuningattaren ja von Fersenin välisen suhteen laatu on melko mahdotonta määritellä nykytietämyksen keinoin. On tyydyttävä siihen, että emme tiedä – voimme vain luulla, uskoa ja epäillä.

Hullunkauppoja

Kuuma sää ajaa ihmisen vaatehuoneeseen tekemään inventaariota hellevaatteista. Teenkin löytöjä: jostain muinaisuuden kerrostumasta kiskon esiin kauniin punaisen hellemekon, hihattoman ja pehmoisesta puuvillasta tehdyn. Asun mekossa pari päivää, kunnes sorrun helteen hullaannuttamana ale-ostokseen. Ostan shortsit, jotka ovat aivan väärää kokoa ja materiaalia (mutta ah, niin ihanan väriset ja huokeat) ja päätyvät valahtamaan masentavasti vyötäröltä lantiolleni.

Kävin tänään kirjastossakin. Lainasin Hanif Kureishin romaanin Olisi vähän asiaa ja Antony Beevorin Olga Tsehovan arvoituksen. Sotahistorioitsijana aiemmin tunnetuksi tullut Beevor on Olgansa kanssa lähtenyt uusille urille kuvaamaan venäläisen näyttelijätär-vakoojan elämänvaiheita Neuvostoliitossa ja Saksassa.

Minulla on vielä kesken Ann-Marie MacDonaldin Armon yö, mutta se edistyy hitaasti. En pidä siitä läheskään niin paljon kuin Linnuntietä-romaanista. Kumpaakin yhdistää tosin loistava lapsen ja lapsuuden kuvaaminen.

  

Neljä astetta

Sen verran on eroa ala- ja yläkertamme lämpötiloissa. Alakerrassa on viileän ruhtinaallisesti ”vain” 28 astetta, yläkerrassa lämpömittari kipuaa päivä toisensa jälkeen 31 asteeseen, eikä laske siitä millään. 31 on tullut jäädäkseen, sen kanssa pitää vain elää. Ja minähän elän.

Päivät ja yöt vaihtavat paikkaa. Yö on parasta aikaa käyttää astianpesukonetta ja pyykinpesukonetta. Työhuoneen pöydällä on sumutuspullo, josta on hyvä aina silloin tällöin sumautella vesiviileyttä iholle. Se auttaa ainakin hetken verran. Myös PuoLiskoinen ja N-koirat elävät erilaista elämää: kukaan näistä kolmesta ei oikeastaan nuku hyvin. Kun makuuhuoneeseen kurkistaa, niin näkee usein neljä nappisilmää tuijottamassa peittojen keskeltä. Makuuhuoneen katossa pyörii tuulettimen ja lampun yhdistelmä, näitä hellekauden hankintoja sekin.

Alakerrassa on hyvä paeta todellisuutta menneeseen. Audrey Hepburn-elokuvien katsominen vaikuttaa kuin viilentävä lasillinen kivennäisvettä. Loma Roomassa kuvaa sekin lämmintä paikkaa, mutta elokuvan siunattu mustavalkoisuus saa Italian lämmön tuntumaan vähemmän uhkaavalta. Se on fiktion lämpöä, kaukaista. Leveissä helmoissaan ja pikku paitapuserossaan Audrey H. onnistuu näyttämään vilpoiselta kuin vesimeloniviipale.

Katsoin myös Woody Allen-elokuvan Hannah ja sisaret. Tuoreempia elokuvalöytöjäni puolestaan edustaa Rakkautta koleran aikaan. Nautin molemmista. Hannah, kaikkien tarvitsema, joka ei itse näytä tarvitsevan ketään. Ja Koleran Fermina, Hannahin tavoin toteuttamassa naisenrooliaan. Hannahin rooli rakentuu tarpeellisena olemiselle, Ferminan suostumiselle isänsä haluamaan avioliittoon. Kumpikin nainen antaa itsestään, mutta saamispuoli jää joskus epäselväksi.

  

Vielä jatkuu helle

Kirjastoissa on kesäisin hiljaista. Siellä on ihmisen hyvä olla: viileys ja kirjojen mistään piittaamaton vakaus tuntuvat hyviltä.

Minä tein toivioretken Raision kirjastoon eilen. Löysin Ann-Marie MacDonaldin romaanin Armon yö.  Linnuntietä luettuani halusin tutustua myös tähän toiseen teokseen, mutta lähikirjastomme hyllystä sitä ei löytynyt.

Lainakirjojen hyllyssä komeilee myös pitkä rivi Saul Bellowin hengentuotteita. Kesällä ihminen on altis uppoutumaan tarinoihin. Kuuma sää passivoi, se rauhoittaa ja tekee kertomukseen sukeltamisen hyvin helpoksi.

Sanokaa toimittajat irti

Heidät korvattakoon tietokoneilla. Sen verran yksipuolisia ovat ainakin iltapäivälehtien kesäjutut, että ne voisi tuottaa tietokoneella. Vuodesta toiseen samat sääruikutukset: milloin alkaa kesä, helle hellii, joko riittää helle, vielä jatkuu helle. Tietokoneeseen voisi ohjelmoida näitä yleisimpiä kesästä kesään toistuvia tyhjänpäiväisyyksiä ja laittaa niitä sitten tulemaan aina tarpeen mukaan. Sanajärjestystä hiukan muuttelemalla samaa tekstiä voisi hyvinkin käyttää vuosikymmenen verran. Ja taas säästetään! Sanoissa ja työvoimakustannuksissa.

Auringon kanssa

Kesäpäivät kuluvat auringon kanssa. Aamulla säteet tervehtivät, herättävät – ne ovat olleet valveilla koko yön lintujen kanssa ja ihmettelevät meitä laiskoja ihmisiä. Yössä hämärän ja hiljaisuuden hetki on lyhyt ja aamu alkaa aikaisin.

N-koirat nauttivat auringosta omalla tavallaan. Ne viihtyvät aitauksessa ja käyvät usein pitkälleen nurmikolle makaamaan. Silmiään siristellen ne jauhavat suussaan käpyjä ja risuja. Säännöllisin väliajoin otukset myös vilkaisevat minua puutarhakeinussa, että en ole karannut minnekään koiratyttöjen ulottumattomiin.

Kuin ajan ulkopuolella

Luin Andrei Makinen romaanin Vera. Se on romaani odottamisesta, elämän elämisestä yhden ainoan toiveen varassa. Kirja kertoo nuoresta miehestä, joka lähtee Vienanmeren seuduille tutustumaan alueen kansanperinteeseen. Ajallisesti kirja sijoittuu 1970-luvun puoliväliin: kommunistinen hallinto elää ja voi hyvin. Vienan seudulla monet kylät ovat edelleen vahvasti naisten asuttamia. Miehet vei sota, tai sitten he katosivat Stalinin vainoihin. Kylissä yksinäiset naiset vanhenevat, eletään kuin ajan ulkopuolella.

Päähenkilö kohtaa Veran, lähemmäs viisikymmenvuotiaan naisen, joka on 16-vuotiaasta asti odottanut ensirakkauttaan, nuorta sotilasta, palaavaksi. Sotilas ei koskaan palannut ja nainen elää odottaen, seudun vanhoja naisia auttaen ja haudaten. Tai ainakin siltä vaikuttaa aluksi.

Pidin tästä pienestä romaanista enemmän kuin Makinen Ranskalaisesta testamentista.   

 

Pitkähäntäinen jänis

Näin omituisen unen. Olimme PuoLiskoisen kanssa ajelulla lähellä vanhaa Turun kotiamme. Entisen taloyhtiömme pihassa näin kaksi rusakkoa. (Niitä näin siellä muuten oikeastikin pariin otteeseen, eli tässä vaiheessa uni ei vielä ole ristiriidassa todellisuuden kanssa.)

Sanoin PuoLiskoiselle, että nuo ovat ihan kuin Niisku. Niiskummehan on vartaloltaan jänismäisen jäntevä ja muistuttaa etäisesti rusakkoa. Kuitenkin unessa näkemäni rusakko oli jotenkin poikkeuksellinen. Se oikeasti oli aivan kuin Niisku, vain pää oli pupun. Sillä oli jopa pitkä niiskunhäntä jänönhännän sijasta.

Kuva ja kohde

Meillä kävi pari päivää sitten kaksi- ja nelijalkaisia vieraita. Minua jännitti – N-koirilla ei ole erityisemmin kokemusta koiravieraista, tarkalleen sanottuna tämä nyt vieraillut oli ensimmäinen lajitoverivieras tyttöjen luona.

Keskustelukyvyttömälle ihmiselle N-koirat olisivat varmasti suoranainen siunaus. Ne nimittäin räksyttävät ja meluavat niin, että kaikki muu jutustelu käy mahdottomaksi. Minulle – joka en ole keskustelukyvytön – moinen on todellinen piina. Onneksi koiravieras oli todellinen herrasmies ja suhtautui maltillisesti tyttöjen riehumiseen.

Saimme vinkin ultraäänipannasta, jonka pitäisi ratkaista liiallisen haukkumisen aiheuttama dilemma. Jotakin kertonee vierailusta sekin, että kaksi pantaa on jo postissa matkalla kotiamme kohti!

Kuva ja kohde

Näin jokin aika sitten erikoisen unen.* Olin maalaamassa jotakin, sudin vihreää väriä maalatessani puita valkealle pohjalle. Pohja oli kuin ikonipohja, mutta puut taisivat olla ihan tavallisia suomalaisia havupuita – ehkä kuusia. Eivät ollenkaan ikonimaisia.

Maalatessani tajusin luonnon väsyvän siitä, että sitä kuvataan. Tajusin kuvan ja kohteen välillä olevan yhteyden. Minun maalaamani kuusenneulaset väsyttivät oikeita kuusia ja niiden neulasia, ne uupuivat kuvattavana oloon.

Tuo uni sisälsi mielenkiintoisia elementtejä, yhtä vanhoja kuin ihminen itse. On kansoja, joiden parissa kuvalla ja sen kohteella uskotaan olevan yhteys. Pistele naapuriasi muistuttavaan nukkeen neuloja ja naapuri kuolee. Unessani luonto tunsi siveltimeni vedot itsessään.

Onkohan niin oikeasti? 

*) PuoLiskoinen kuulee nämä sanat erittäin usein. Ne ovat johdantona pitkille ja jaaritteleville kuvauksille unimaailman sattumuksista. Useimmiten piinaan siippaa unillani automatkan aikana. Ne ovat siihen tarkoitukseen käteviä: kuulija ei pääse pakoon ja tarvittaessa autoradionkin voi sammuttaa täydellisen huomion takaamiseksi.