Tekijä: Ninni

by Ninni

Hopeiset kengät

Blogin tekniset päivitykset on saatu valmiiksi. Melkoinen määrä tuskastumista ja runsas annos ärsyyntymistä tuli kaupan päälle. Projektin piti sujua silkkisesti, mutta mitä vielä. 

Jos asiakas vuokraa auton kahdeksi viikoksi ja maksaa siitä tietyn summan, niin kuinkahan todennäköistä on tuon asiakkaan hyvänahkainen alistuminen vuokraajan yhtäkkiä ilmoittaessa ettei tänään sitten autoa käytetä. Huomenna ehkä. Mahdollisesti. Taitaisi aika moni kiipeillä seinille. Mutta kun on kyse internettiin tai tietokoneeseen noin yleensä liittyvästä palvelusta, niin asiakas on koulutettu palvelun tarjoajan kannalta oivalliseen nöyryyteen. Ilman mitään korvauksia ollaan valmiita sietämään mahdottomia tilanteita. Itselleni mahdottomuus materialisoitui vielä sähköpostiongelmankin muodossa. Emme ole tyytyväisiä. Onneksi tilanne taitaa nyt olla selvenemään päin!

Olen rauhoitellut tietokoneongelman vuoksi kuumennutta mieltäni kenkä- ja käsilaukkuostoksilla. Kun silmänsä sulkee, niin jo luomien takana vilistää kaiken värisiä ja kaiken kokoisia laukkuja. Kaikenkarvaiset korkokengät tanssivat nekin levotonta polskaa pään sisällä. Päädyin ostamaan itselleni ihanat hopeiset kengät huikaisevan korkealla korolla ja samaa väriä olevan häpeämättömän koristeellisen laukun.

Atwood-kausi jatkuu

Pidän nenäni edelleen kiinni Atwoodin mainioissa romaaneissa. Rouva Oraakkelin luin jo ja nyt on Kissansilmä menossa. Atwood osaa kuvata tyttöjen välistä ystävyyttä tuskallisen selvästi ja rehellisesti. Missä ystävyys loppuu ja kiusaaminen alkaa? Miksi ihmiset päätyvät satuttamaan niitä, joista eniten pitävät? Miksi tunteet – ystävyys ja rakkaus – eivät voi olla puhtaita, vaan niihin on aina sekoittunut jotain vaikeammin määriteltäviä piirteitä. Usein niitä ei itsekään halua katsoa suoraan, koska niin tehdessään voisi joutua myöntämään itsessään sellaisia puolia, jotka eivät ole ihmiselle kunniaksi.

by Ninni

Maailma onkin kulmikas

Ehkä maailma ei olekaan pallo, vaan täynnä kipeitä kulmia ja särmiä. Niihin on helppo satuttaa itsensä varsinkin jos elää siinä luulossa, että pehmeä pallohan tämä. Yksi tällainen särmä on sota. Sitä särmää täytyy tutkia varoen, totutellen, välillä taukoja pitäen. Oma taukoni taitaa nyt olla päättymässä: varasin kirjastosta Antony Beevorin Normandia 1944. Näin sen kaupassa eilen ja muistin sellaisenkin kirjan olemassaolon. Joten tuumasta toimeen.

Mitä vanhoille naisille jää?

Atwood-kausi synnyttää kysymyksiä mielessä. Melkein kaikissa Atwoodin romaaneissa on yliluonnollinen, maaginen pohjavire. Ryövärimorsiamessa sitä edustaa Charis meditaatioineen ja ennalta tietämisen kykyineen. Rouva Oraakkelissa se näkyy päähenkilön automaattisena kirjoituksena ja näkyinä. Sokea surmaaja esittelee Lauran, joka on herkkyydeltään ainutlaatuinen ihmisten joukossa – ihmisten läpinäkijä.

Atwood ei myöskään arkaile kirjoittaa vanhenevista tai vanhoista naisista. Se ei ole mitenkään tavanomaista. Vanhuus on näkymätöntä, sitä ei noteerata. Tietyn iän jälkeen – joka muuten taitaa olla yhteydessä fyysisen viehätyksen kuihtumiseen – ihmisestä tulee epähenkilö. Sen jälkeen hänen paikkansa on vain marginaalissa tai alaviitteenä.

Mietin mitä vanhoille naisille jää, tai tarkemmin: mitä heille jätetään? Enää ei ole mahtavan matriarkan roolia, johon isoäiti-ikäinen voisi onnellisena sopeutua. Tietoa ja kokemusta ei arvosteta, vanha on yhtä kuin turha. Ehkä naisille jää noituus laimennetussa muodossa. Onnea tuottavat kivet, pyhät esineet, enneunet. Ehkä se on naisten mahtia sitten, kun fyysisen viehätysvoiman kautta saatava valta on kadonnut. Kenties naisille jää viisaus. 

Atwoodin Sokeaa surmaajaa lukee kuin lukisi omasta huomisestaan. Sehän on myös yksinäisen vanhan naisen tarina.    

by Ninni

On Yö

Viime yönä myrskysi oikein kunnolla. Päivällä ilmiö ei aiheuttanut mitään suurempia liikutuksia, mutta kun myrskyyn yhdistyi kaksi muuta elementtiä, pimeys ja öinen aika, niin tuloksena oli pelko.

Vuorokausirytmi tekee helposti tepposet. Öiseen aikaan ainakin tämä ihminen herkistyy. Päivällä huomiotta jäävät äänet, kolaukset ja huminat tuntuvat tulevan aistimiin voimakkaammin.

Yö on myös ounastelujen aikaa. Päivällä vaihdetut sanat, ajatukset ja keskustelunpätkät pääsevät uuteen pohdintaan. Luetut uutiset ja tuomiopäivän profetiat muodostavat kummallisia synteesejä. Niinpä niin: On Yö.

Viime yönä en saanut kunnolla nukuttua myrskyn vuoksi. Olen ensinnäkin herkkäuninen ja herään pienimmästäkin äänestä. Lisäksi pelkäsin jonkun suuren puun kaatuvan päällemme. Ensin se oli vain ohimenevä ajatus, mutta yön tummuessa ja ajan kuluessa se alkoi vaikuttaa entistä todennäköisemmältä. Kadehdin PuoLiskoisen unenlahjoja: häntä ei mikään melu herätä eikä unettomuus vaivaa. Ajattelin hetken verran herättää hänet pohtimaan puun päälle kaatumisen todennäköisyyttä, mutta sääli voitti keskustelunhalut.

Jossain vaiheessa aloin pelätä katon lentävän pois paikaltaan. Niin kävi tällä seudulla joskus jollekin talolle, muistan lukeneeni siitä. Siinä me sitten makaisimme, PuoLiskoinen ja minä, katottomassa talossa Luojan silmien alla. Onneksi niin ei käynyt.

Toukokuun lopun hellepäivinä näimme trombin. PuoLiskoinen sen minulle osoitti ollessamme matkalla Itä-Suomesta takaisin kotikultaan. Se pyöri kuumalla, kuivalla pellolla – hassu pikku pyörre. Viime yönä mietin sitäkin, mietin harmittoman pikkutrombin mahdollista kasvamista suureksi ja vihamieliseksi voimaksi. Ei ihme, että uni pakeni silmistä!

En ole koskaan kuulunut niihin ihmisiin, joita voi rauhoittaa sanomalla ”ei Suomessa ole sitä, tätä tai tuota”. Minun näkemykseni mukaan luonnonlait ovat Luojan yksipuolisia sopimuksia ja voimassa niin kauan, kuin se sopivaa on. Suomessa ei ehkä ole ollut hirmumyrskyjä, mutta se ei minua vakuuta siitä, ettei niitä koskaan tulisi.

Atwood-kauden avaus

Sokeasta surmaajasta siirryin Ryövärimorsiameen. Margaret Atwood-kausi on siis virallisesti avattu. Ensimmäistä kertaa Ryövärimorsianta lukiessani samaistuin Tonyyn, mutta nyt huomaan hengenheimolaisuutta Charisiin. Luultavasti minusta tulee vanhemmiten yhä enemmän sen tyyppinen ihminen.

Kirjan varsinaiseen ryövärimorsiameen, miehiä varastelevaan Zeniaan, en sen sijaan voi samaistua. Ihmiset eivät ole minulle omaisuutta, jota voi varastaa. Olen aina hiljaa ihmetellyt sitä ilmaisua, vaimon tai miehen ”varastamista”. Se tuntuu suuhun vieraalta. Ja siitä tulee mieleen hassuja asioita. Joku kiikuttamassa öiseen aikaan maton sisällä kymmeniä kiloja painavaa ihmistä. Sorkkarautoja ja tiirikoita, pälyileviä varkaan katseita.       

by Ninni

Se taipuu

Ulkona myrskyää. Katselin juuri ikkunasta pihalle ja jäin pitkäksi aikaa niille sijoilleni. Tuuli on lyönyt ennen niin vankasti seisovat lupiinit nurin. Pihavaahtera tanssii tuulen kanssa: se taipuu, taipuu aina vain enemmän, kunnes tuntuu kuin sen enempää ei enää voisi. Sen taivutukset ja varistelut ovat oikeasti tanssillisia, siitä tulee mieleen modernin tanssin liikekieli. Katson sitä kauan ja mitä kauemmin katson, sen enemmän puu näyttää puuksi puetulta tanssijalta.

Joskus lapsena menin sateenvarjon kanssa ulos tällaisella ilmalla. Toivoin tuulen nostavan minut mukaansa kuin minkäkin Maija Poppasen. Mutta ei niin koskaan käynyt. Tuulen voiman tunsi siinä kädessä, joka piteli sateenvarjoa. Siinä tuntui nykiminen.

Elokuvia sadepäivän ratoksi

Katselin Moira Shearerin tähdittämän, sopivasti balettiaiheisen elokuvan The Red Shoes. Elokuvassa Shearer esittää eteenpäin pyrkivää tanssijaa, joka joutuu valitsemaan tanssin ja tavallisen elämän välillä. Baletin johtaja on suorastaan demoninen vaativuudessaan, eikä sallisi tanssijoilleen minkäänlaista yksityiselämää ammatin ohella. Ristiriita syntyy ballerinan rakastuttua nuoreen säveltäjään. Punaiset kengät ovat jalassa, sadusta tutun tragedian ainekset koossa. Kaksi tuntia tanssia ja kuohuvia tunteita, uhrauksia ja luopumista – hyvä tapa viettää koleaa kesäpäivää.

Toinen katsomani elokuva liikkui sekin taiteen maailmassa keskittyen Eino Leinon kohtaloihin. Runoilija ja muusa oli tekeleen nimi. Esko Salminen esittää Leinoa ja tekee sen hyvin ainakin minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan. Siihen hyvät puolet jäivätkin. Elokuva on kummallisen hajanainen ja sirpalemainen leinokuvaus. Onerva ja Leino näyttäytyvät sopertelevina juoppoina (mitä he tietysti ajoittain olivatkin) enemmän kuin runon ruhtinaana ja ruhtinattarena. Elokuvan nimi antoi aavistaa Onervalla olevan suuren roolin, mutta oikeastaan se oli kutistunut minimiin.

by Ninni

Sisällä on aina sitä samaa

Uutismaailmaa ovat viime aikoina dominoineet Michael Jacksonin kuolemaan liittyvät tarinat. Olipa minullakin 12-vuotiaana Thriller-levy kokoelmissani ja voin sen hyvin myöntää. Siihen se ”fanittaminen” omalta osaltani jäikin. 12-vuotiaalle popin kuninkaalla oli jotain sanottavaa, mutta sitä vanhemmalle ei. Iän kertyessä miehen tempaukset alkoivat vaikuttaa aina vain arveluttavammilta. Ehkä hänen maailmansa vetosi ihmiseen, joka oli vasta muotoutumassa ja kuoriutumassa lapsuudestaan. Siinä elämän vaiheessa rihkaman loisto ja kullan kimallus, satu ja todellisuus löivät sulassa sovussa kättä toisilleen. Aitojen asioiden arvostus ja kaipuu syntyy vasta myöhemmin.  

Me kuolemme kuten elämme: hautajaisistakin tuli viihdetapahtuma. Nokin tiedonjyvän: viihdetaiteilijan arkku oli 14 karaatin kultaa. Sellaista kultaa käytetään Suomessa sormuksissa ja muissa koruissa. Minusta tuollainen kultakirstu on käsittämättömän mauton keksintö. Sanoisin sitä epäkristilliseksi hengeltään, mutta Jacksonhan olikin kai kääntynyt muslimiksi. Ehkä hänet haudattiin oman kulttinsa mukaisesti eikä niinkään minkään virallisen uskonnon hengessä.

Kaikista vastaanvenkoiluyrityksistä huolimatta kuolema on viimeinen suuri tasa-arvoistaja. Olipa arkku sitten puuta, kiveä tai kultaa, niin sen sisällä on aina sitä samaa. Multaa nimittäin. Sama kohtalo odottaa niin keisaria kuin kerjäläistäkin.

Suomessa ei kai ole mahdollista tulla haudatuksi ihan vain liinaan käärittynä ja se on valitettavaa. En usko viimeisen matkan muuttuvan siitä yhtään paremmaksi olipa matkavälineenä sitten mikä hyvänsä. Tuonpuoleisessa ei ole mitään VIP-tiloja – tai jos on, niin niiden jakoperuste poikkeaa radikaalisti tämän maailman arvostuksista.

by Ninni

Kohtaamisia: jättiläinen kirjastossa

Kävin tänään Raision pääkirjastossa hakemassa täydennystä kirjahyllyyn. Lainasin Joseph Mileckin kirjoittaman Hermann Hessen elämänkerran ja Tatjana Metternichin Muistojeni maan, jossa herää henkiin vanha keisarillinen Venäjä ja menneet päivät siellä. Löysin vielä kiinnostavan, joskin laihanlaisen, kuvauksen maalaispapin arjesta. Kirjan on kirjoittanut Christer Åberg, Lapinjärven ruotsalaisen seurakunnan kirkkoherra (ja taidemaalari siinä sivussa). Kirjan nimi ainakin on kiehtova: Pyhä kissa ja muita kohtaamisia.

DVD-hyllyä selatessani kohtasin jättiläisen. Elokuvat näyttivät hänen käsissään pahaisilta postimerkeiltä. Meitä ihmisiä on tosiaankin kaikkia eri kokoja! Mietin kuinka helppoa mahtaisi olla jättiläisen elämä. Ei koskaan tarvitsisi keittiötikkaita kotona ylettääkseen ylimmällekin hyllylle.

Jättiläisen täytyisi toisaalta oppia kärsivällisesti elämään muiden rajoitusten kanssa. Pitkäjalkainen iso ihminen saa tottua hiljentämään aina askeleitaan kävellessään jonkun pienemmän rinnalla. Ja entä jos kaupasta ei löytyisi riittävän pitkiä vaatteita? Helpompaa on lahkeista leikata liiat pois kuin kasvattaa niihin äkkiä viisi senttiä ylimääräistä kangasta! Pitkänä ja suurikätisenä ei myöskään ulotu helposti ahtaisiin paikkoihin. Ei jätti voisi tehdä kuten minä, joka saan käpäläni mahtumaan melkein minne vain, jopa roskiksen ja keittiönkaapin välisen seinän ahtaaseen tilaan.

En osaa päättää kumpi on parempi, elämä S-kokoisena vai XXL-koossa. Luultavasti päädyn pitämään XXL-elämää parempana, koska itse en elä sitä. Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, jossa laiduntavat kiehtovan erilaiset ja itsestä poikkeavat olennot.

Potilas piristyy! Tauti väistyy!

PuoLiskoinen on kovasti paranemaan päin. Hän on pirteä ja yöt eivät enää kulu yskiessä ja niistäessä. Kuumettakaan ei ole. Lopullinen tulikoe on tietysti päivä työpaikalla ja kuinka sen jaksaa.  

by Ninni

Kuvia kuumuudesta

Päätin lykätä Margaret Atwood-kauden aloittamista. Sen sijaan tartuin Helvi Hämäläisen romaaniin Sarvelaiset. Sitä lukiessa tuntuu kuin työntäisi lusikkansa sellaiseen soppaan, johon sen saakin työntää: Suomen historiaan ja omaan historiaansa, ihmisen historiaan. Sarvelaiset on sukuromaani, joka seuraa yhden suvun vaiheita 1800-luvun loppupuolelta aina talvisotaan asti. Maa on synnyttänyt ja kasvattanut ihmiset, jotka voivat uusia elinkeinoja valitessaan hylätä sen, mutta sen kohtaloista ei kukaan silti pääse irti.

Helvi Hämäläisen runoilijankieli on kiehtovaa, lumoavaa – se pelkästään jo riittäisi syyksi lukea häntä myös romaanimuodossa. Sarvelaisten suvun satavuotista matriarkkaa kuvaillaan kuin mitäkin mäkeä tai tunturia: vanhuksella on jättiläislantio ja jättiläistukka. Syntyy vaikutelma vastustamattomasta luonnonvoimasta naisen vaatteissa. Paikallisella hautausmaalla kerrotaan jo olevan ”Sarvelais-tomua”, erityisesti pikkulapsina kuolleita Sarvelaisia, mutta matriarkkaa haudatessa ”tämä maa puri hampaansa sukuun ja teki sen omakseen”. Niinpä niin, Hämäläistä lukenut ei enää koskaan katso maailmaa samoin silmin.

Kiikun-kaakun

Se kuvaa PuoLiskoisen (eli Potilaan) tilaa. Parannusta on tapahtunut, mutta selkeästi jossain on vielä jotakin vialla. Jos hänellä on kaksi tautia päällekäin, niin se tietää mahdollisesti toista antibioottikuuria. Huomenna saamme kai tietää lisää.

Kuumuus kuvina

Näitä kuvia katsellessa jo tulee kuuma! Nämä ovat maanantailta, vierailultani ystävän luona. Kuinka kuuma silloin olikaan. Aurinko laskeutui iholle kuin ylimääräinen vaate.

Tällaisen lahjuksen vein mennessäni! Taustan ja kortin tein minä noine enkelikoristeineen. PuoLiskoinen osallistui käärimällä läpinäkyvän lahjapaperin ja kihartamalla narut.

Tässä minä vieraana:

by Ninni

Ajatuksissa Andrei Rublev

Kirkko muistaa tänäänkin monia pyhiä, joista yksi on ikonografi Andrei Rublev. Ja ”sattuman” satoa: on myös meidän hääpäivämme. Kahdelle nupullaan olevalle ikonimaalarille mitä parhain juhlapäivä!

Juhlavuus on tosin ollut melko vähissä. Näyttää siltä kuin PuoLiskoisen saama kolmen päivän antibioottikuuri ei ehkä sittenkään toimisi. Kuumetta oli nimittäin vielä tänäänkin. Potilas itse väläytti mahdollisuutta poskiontelotulehduksesta keuhkoputkentulehduksen kylkiäisenä. Ikävää, jos totta.

Mietin aloittaako Margaret Atwood-kausi vai ei? Sokea surmaaja on menossa nyt, siitä olisi taas helppoa jatkaa muihin romaaneihin. Atwoodiin ei kyllästy!

CD-soittimessa on Wagnerin Parsifalin korvannut Billie Holiday. Kesäkuu on vaihtunut heinäkuuksi: kesä kulkee eteenpäin, se kiirehtii kohti elokuuta ja jokainen ilta on jo vähän edellistä tummempi. 

by Ninni

Merkitysten katoamisesta

Kesäkuumuus pakottaa edelleenkin kohtuullisuuteen tietokoneen käytössä. Niinpä jää yhä enemmän aikaa lukea. Tällä hetkellä huomioni kohteena on Tom Holménin ja Matti Kankaanniemen toimittama A.D. 30: kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista.

Kirjan kirjoittajat ovat Åbo Akademin HJW-tutkijaryhmän (Åbo Akademi Historical Jesus Workshop) jäseniä. Kirjan luvuissa käydään läpi Jeesuksen elämän viimeiset hetket, ylösnousemusilmestyksiä ja niiden merkitystä alkuaikojen kristityille. Lisäksi sivuja omistetaan aiemman tutkimustradition esittelylle. Kirja tarjoaa mielenkiintoista ja yleistajuista luettavaa kristinuskon keskeisimmän hahmon vaiheista ja niiden merkityksestä. Suuria yllätyksiä on kuitenkin turha odottaa. Paikoitellen teksti on hyvinkin letkeää ja rentoa – popularisoinnin tarve kai pakottaa viihdyttävään kirjoitustyyliin. Nykyisinhän ei lukijalta saa odottaa yhtään mitään, ei kärsivällisyyttä ja oppimishaluja ainakaan. 

Matti Kankaanniemen kirjoittama luku II oli melkeinpä liikuttava uskossaan teologian maata mullistavaan vaikutukseen. Minä en teologien asemassa olisi valtavan stressaantunut tutkimustulosteni merkityksestä kristikunnalle: kukaan teologi ei nimittäin voi viedä ihmisiltä uskoa esimerkiksi Kristuksen ylösnousemukseen ja jumalallisuuteen. Muistan opiskeluaikoinani keskustelleeni tästä erään lestadiolaistaustaisen ystäväni kanssa. Hän sanoi, etteivät erinäiset tutkimustulokset ainakaan hänen uskoaan heilauttaisi suuntaan eivätkä toiseen, tutkimus kun kuitenkin elää aina ja aiemmin oikeana pidetty tieto voi myöhemmin korvautua päinvastaisella. Siinä mielessä lienee turha pitää eettisenä ongelmana tutkimustuotostensa mahdollista asettumista ristiriitaan jonkun opinkappaleen kanssa.

Jeesus-kirjojen ongelma taitaa olla siinä, että on vaikea keksiä mitään uutta (erityisesti raflaavaa ja myyvää uutta) aiheesta. Kaikki järisyttävä (ja myyvä) on taidettu jo sanoa. Useat tieteilijät, pseudotieteilijät, yhteiskunnalliset keskustelijat ynnä muut ovat ravistelleet käsityksiä spekuloimalla Jeesuksesta kommunistina, Jeesuksesta homoseksuaalina, Jeesuksesta avaruusoliona, Jeesuksesta aviomiehenä. Takki alkaa olla tyhjä. Tiedeyhteisössä se ei tietysti merkitse paljoakaan, koska tieteellisten tekstien ensisijainen tavoite ei ainakaan perinteisesti ole tulla suurella rahalla julkaistuiksi bestsellereiksi. Mutta kaupallisten kustantamojen väki taitaa katsella asiaa erilaisesta näkökulmasta.

Niinpä niin – elämme kaikkien merkitysten ja rajanvetojen katoamisen aikaa. Tieteen pitää viihdyttää ja viihteen pitää olla tehty tieteellisellä taidolla. Missä loppuu tiede ja viihde alkaa? Kaiken pitää olla hauskaa ja helppoa. Mitkä muuten mahtavatkaan olla internetissä ne yleisimmät hakusanat? Kaikki maailman tieto käsillä, mutta hakusanat taitavat pääsääntöisesti tulla siltä xxx-osastolta.

Huomattakoon parin viimeisen kappaleen olevan yleistä kulttuuripessimistin valitusvirttä ja jo irrallaan Holménin ja Kankaanniemen toimitustyön tuloksesta.

Väliaikatietoja sairasvuoteelta

PuoLiskoinen hakeutui työpaikkalääkäriin tänään ja sai antibioottikuurin. Sairasloma jatkuu ensi viikon tiistaihin asti. Ihmisparka kärsii keuhkoputkentulehduksesta näin kesähelteellä. Antibioottikuureja taitaa olla moneen lähtöön: PuoLiskoisen tropit ovat kolmen päivän ajalle ja niitä otetaan vain kerran päivässä. Mitä on tapahtunut niille vanhan kunnon ajan kuureille, jotka kestivät vähintään viikon? Itse muistan syöneeni sellaisia lääkekuureja useammankin joskus entisinä aikoina.

Sain kuitenkin tänään kaivella muistini lokeroja pitkään miettiessäni milloin viimeksi olin antibioottikuurilla. Siitä on jo useampi vuosi aikaa – onneksi.

by Ninni

Ajan rajallisuudesta

En varmasti ole ainoa, jonka tietokone ei pidä kuumasta säästä. Ruudun alareunassa oleva prosessorin lämpömittari alkaa huidella huimissa lukemissa hyvin lyhyen käytön jälkeen. Aluksi lämpötila on maltilliset 45 astetta ja sitten se hyppää rajusti kymmenen astetta ylemmäs. Jos ei seuraa lämpötilan kehitystä voi kone pahimmassa tapauksessa jumittua tai sulkea itse itsensä liiasta kuumuudesta kylliksi saaneena. Ehdoton, mutta vähemmän hienovarainen tapa ilmoittaa, että nyt riittää kiitos.

Ajan rajallisuus pakottaa priorisoimaan. Mitä oikeasti tahdon nähdä internetin ihmemaassa? Mistä voin tinkiä ja mitä voin lykätä tuonnemmaksi? Tulevat mieleen ne kerrat, kun olen mielenkiinnon vuoksi rajoittanut jokaisen päiväkirjamerkinnän vaikkapa viiteen lauseeseen. Se tiivistää päivän ja karsii rönsyt pois. Sellainen on mukava kokeilu, mutta juuri ne rönsyt ovat muistamisen kannalta valtavan tärkeitä. Joskus kymmenien vuosien kuluttua merkintöjä lukiessani tahdon oikeasti tietää myös yksityiskohdat.

Sähköpostin lukemisesta ei voi lipsua. Siinä nimittäin voi olla jotain oikeasti tärkeää, jopa ratkaisevaa. Vaikka eipä silti, kyllä tavallinen postikin on viime aikoina tuonut mielenkiintoisia kirjeitä: poliisilaitos lähestyi minua. Kehtasivat huomauttaa minun ajaneen Raisiossa 58 kilometrin tuntinopeudella viidenkympin alueella. Kamera (vauhtipömpeli) oli tallentanut Rikokseni. Taas murskaantui yksi harhaluulo: kuvittelin nimittäin nopeusrajoitusten suhteen vallitsevan sellaisen sanattoman sopimuksen niiden joustavuudesta. Uskoin kuudenkympin alueella voivan ajaa ihan hyvin 70 kilometriä tunnissa ilman sen suurempia seuraamuksia. Kai nuo rajoitukset ovat sittenkin olevinaan absoluuttisia ja voin unohtaa sen mielikuvissa hellimäni sanattoman sopimuksen.

”Ole iloinen, etteivät liittäneet laskua mukaan”, totesi aina pragmaattinen PuoLiskoinen minun päivitellessäni muistutusta.