Tekijä: Ninni

by Ninni

Viikon (ja pohkeiden) loppu

Viikko on lopuillaan. Niin ovat pohkeenikin – niissä tuntuu kipakkana muisto eilisestä balettitunnista, syksyn ensimmäisestä. Olen tottunut siihen, että syksyn ensimmäinen tunti on helponlainen ja siksi eilinen tulikin yllätyksenä. Yllättävän raskaita sarjoja oli tarjolla. Opettaja sanoi olevansa ihan tyytyväinen, jos ylipäätään pysyisimme pystyssä nyt ensimmäisellä tunnilla. Sille oli helppoa nauraa tunnin alussa, mutta loppua kohti alkoi kaatuminenkin vaikuttaa mahdollisuudelta. Onneksi niin ei käynyt!

Nyt pitäisi ensi viikolla muistaa hokea hyppysarjassa käytettyjä asentoja: 6., 1., 2. (parallel), 2. Ja sama toisinpäin. Niin etten sekoile seuraavalla kerralla! Ehkä loikin sarjaa täällä kotona ihan harjoituksen vuoksi.

Enkeleitä ja idiootteja

Kävimme eilen kirjastossakin. Lainasin Marjo Heiskasen (esikois)romaanin Idiootin valinta. Vaikuttaa mielenkiintoiselta äiti-poika -suhteen kuvaukselta. Kirjan poika, 14-vuotias koululainen, muuten kirjoittaa blogia. Osa romaanista koostuu siis blogipostauksista ja postauksiin tulleista kommenteista. Tähän asti lukukokemus on ollut oikein viihdyttävä ja viehättäväkin.

Lainasimme myös ikonikirjoja. PuoLiskoinen teki löydön tarttumalla Robert de Caluwen teokseen Enkelit ikonografiassa. Nimestä voi päätellä kirjasta olevan hyötyä etenkin minulle, jos suojelusenkeli-ideani toteutuu ikonimaalauskurssin alkaessa.

Luen samaan aikaan uudemman kerran Sofi Oksasen Puhdistusta. Mietin parittajia ja ihmiskauppiaita: joko heidän täytyy olla typeriä, tai sitten tavattoman rohkeita (kumpikaan vaihtoehto ei toki sulje toista pois) harrastaessaan puuhiaan. Itse olisin hyvin varovainen herättämään sellaista vihaa ihmisissä. Eihän tuollainen hämärämies voi koskaan edes selkäänsä kääntää turvallisin mielin. Vihollisia on niin paljon – liikaa – ja liian lähellä.

Minä puolaan

PuoLiskoinen pyysi minua puolaamaan ompelukoneella ja suostuin epäröinnin jälkeen. Ei olisi pitänyt. Puolasin nimittäin paitsi puolan, myös sen juuren täyteen lankaa. Ilmankos siinä tuntui kestävän niin kauan.

by Ninni

Muilla enkeleillä siivet on

Minähän olen tunnetusti siivetön serafi, mutta muilla enkeleillä siivet on ja ne tuottavat allekirjoittaneelle päänvaivaa.

Eilen aloimme PuoLiskoisen kanssa valmistautua ikonimaalauskurssia varten katsomalla sopivia mallikuvia netistä. Pyysin PuoLiskoista etsimään itselleni jonkun ”helpon” suojelusenkelin, mutta ei sellaista taida olla olemassakaan. Kaikki ne näyttävät pelottavan vaikeilta. Siivet ovat ehkä se haastavin kohta. Niiden tekeminen tulee kysymään tarkkuutta.

Minulla on suunnitelmissa (yrittää) maalata pienikokoinen suojelusenkeli-ikoni. PuoLiskoinen tekee suurikokoisen Kristus Pantokratorin. Kristuksella ei ole siipiä, mutta on tuo Pantokratorkin ylen määrin haastava. Siinä on paljon kaikenlaisia detaljeja.

Olo on hyvällä tavalla jännittynyt ja innostunut. Tekee mieli kaivaa ikonimaalausmuistiinpanot esiin ja katsella niitä. Ja mennä kirjastoon lainaamaan iso pino ikonikirjoja!

Työ tekijäänsä kiittää

Vanhoissa sanonnoissa asuu ikuisia totuuksia. Sen takia kai ne jatkavatkin olemassaoloaan sukupolvesta toiseen. Tänään mietin siistiä kirjahyllyä katsellessa, ettei mikään ihmisen antama kiitos voi olla niin tyydyttävä kuin oman työn jäljen näkeminen. On palkitsevaa nähdä, että ihminen oikeasti voi omilla pienillä konsteillaan tuoda järjestystä kaaokseen.

Perjantai-ilta tummuu tummumistaan. Kupissa höyryää valkoinen tee ja CD-soittimesta kuuluu ylimaallisen kaunista musiikkia – Bachin Goldbergin muunnelmat.  

by Ninni

Painajaisia

Olen kumartunut, nostanut, kantanut ja siirtänyt. Tätä kaikkea tuntikaudet, kohteina hävyttömän painavat objektit. Ilmassa on leijunut pölyä ja kiukkuhiukkasia. On koettu dramaattisia, tuskallisia luopumisen hetkiä ja uudelleen löytämisen iloa. Kaikkea tätä kuuluu kirjahyllyn siivousprojektiin.

Ensin kasasin kaikki kirjat lattialle ja siivosin hyllyt imuroimalla ja pyyhkimällä. Sitten lajittelin kirjat poistettaviin ja jääviin. Sen jälkeen ne mokomat piti vielä imuroida – se kannatti – ja sijoittaa takaisin hyllykotiinsa. PuoLiskoisen lihasvoimaa tarvittiin suurten mustien jätesäkkien (poistettavien kirjojen väliaikainen sijoituspaikka) siirtämisessä yläkertaan. 

PuoLiskoinen sai oivan idean siirtää kirjat pahvilaatikoihin, joissa ne olisi kuuleman mukaan turvallisempaa viedä divariin. Epäilys pisti jo silloin sydäntäni, eikä turhaan. Kirjoja katsellessaan PuoLiskoinen ärtyi: niin paljon kaikkea hyvää menossa pois. Pian olikin kaksi kiivaasti omaa kantaansa puolustavaa, puhisevaa ihmisolentoa katsomassa toisiaan laatikoiden yli. Nyt kuitenkin rauha vallitsee jälleen kotoisessa paratiisissamme, eikä minun enää tarvitse muuta kuin imuroida muutama elokuva, niin urakka on kokonaan tehty.

En ole koskaan tajunnut omien tekojeni seurauksia niin selvästi kuin tässä projektissa. Jokaisella ostopäätöksellä on seuraus, joten jokaista ostopäätöstä pitäisi oikeasti miettiä rauhallisesti. Itse en enää taida ostella romaaneja, vaan siirryn kokonaan elämänkertojen ja historian pariin. Romaaneja voi sitten hakea kirjastosta, kun tietää myös pääsevänsä niistä eroon kuukaudessa.

Stressattu 

Iltatorkuilla ollessani näin pitkästä aikaa erään ikävimpiin kuuluvan vakiopainajaiseni. Näin sitä toistuvasti kaksikymppisenä, mutta nyt olen saanut olla monta vuotta rauhassa – aina tähän iltaan asti. Unessa olen lentokentällä ja minulla on kiire. On pakko löytää oman lennon lähtöportti, mutta kenttä on suuri ja ihmiset välinpitämättömiä. Teen asioita, jotka eivät tunnu itseltäni. Muille olen läpinäkyvä, on kuin olemassaoloani ei tajuttaisi. Ja koko ajan on kiire, kone lähtemässä aivan pian. Inhottava uni.  

by Ninni

Tila on rajallista

Jatkoin kirjahyllyn perkaamista ja sain vielä yhden kassillisen antikvariaattiin matkaavia kirjoja. Olen myös nuohonnut komeroita ja vienyt käyttämättömiä vaatteita UFF:in keräyslaatikkoon.  

Kaiken tämän nyt harjoitetun kanssa yhteen sopi juuri lukemani kirja, John Naishin Riiittää jo: irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Luin sen kertaistumalta, niin nasevasti ja maalaisjärkevästi kuvaa Naish maailmaamme ja etsii sille vaihtoehtoa. Mikä siis riittää, mitä on liikaa? Kaikkea! Ruokaa, tavaraa, viihdettä, työtä. Naish sivaltaa all you can eat-periaatteella toimivia ruokapaikkoja, mainosmaailmaa, työnarkomaniaa ja informaatiotulvaa. Ja ennen kaikkea ahneuden kulttuurissa versovaa rikkaruohoa: alituista tyytymättömyyttä ja kyvyttömyyttä olla kohtuullisesti onnellinen.

Niputtaisin Naishin yhteen sellaisten median ja kulttuurin kriitikkojen kanssa kuin Neil Postman ja Michael Bywater. Kaikki kolme pohtivat median vaikutusta inhimilliseen kulttuuriin ja käyttäytymiseen. Kaikki myös pohtivat kuinka nauttia kulttuurimme hyvistä hedelmistä saamatta kuitenkaan vatsaamme kipeiksi.

Kohtuullisuuden ihanne on ollut arvossaan jo antiikin aikana. Aristoteles kirjoitti kultaisesta keskitiestä ja kohtuullisuutta pidettiin yleisesti eräänä perushyveenä. Jossakin vaiheessa tämä viisaus on unohdettu, tai se on saatu näyttämään naurettavalta. Meidän oloissamme kohtuullisuutta ei voi noudattaa ilman itsesäätelyä, tai itsekuria – molemmissa sanoissa on monen mielestä hapan sivumaku.

Naishin kirjassa pohdittiin myös sitä, kuinka maailmantalous reagoisi ihmisten kulutuksen pienenemiseen. Veisikö kohtuullisuuden noudattaminen talouden kriisiin? Kuluttaminenhan kuitenkin on tärkeää. Pitäisi ostaa ja pitää raha liikkeellä. Tästä on vaikea sanoa mitään yleispätevää, mutta sen vain tiedän, että ainakin minua hirvittää joskus romun, roinan, kapineitten ja tavaroitten holtiton lisääntyminen. Moni jättää perikunnalleen lahjaksi romuvuoren. Mitään ei heitetä tai lahjoiteta pois, aina ostetaan lisää uutta, uudempaa, uusinta.

Tila on kuitenkin rajallista. Kun asunnot tulevat täyteen, niin ylimääräinen roju löytää tiensä maksullisiin varastoihin. Kuinka paljon tilaa yhden ihmisen tavarat oikeastaan saisivat viedä? Itse ahdistuisin, jos eivät edes kotiin mahtuisi.

Äitini on Karsimisen Kuningatar: jokunen aika sitten hän tyhjensi varastotilansa ja kotinsa turhasta tavarasta. Hänen kodissaan mikään ei pursua, tursua, tai vyöry yli äyräidensä. Sitä esimerkkiä olen itse yrittänyt noudattaa kirjahyllyn kanssa temmeltäessäni.    

by Ninni

Miltä avaruus tuoksuu?

Minä toivoisin sen tuoksuvan toscapiirakalta tai korvapuusteilta, mutta oikeastaan sen tuoksu tuo mieleen otsonin tai ruudin. Näin ovat astronautit meitä valistaneet. Tässä taas yksi uusi syy uskoa avaruuden olevan ihmisille Kielletty Paikka. Jos se olisi Sallittu, niin kai se sitten myös tuoksuisi paremmalta? Ruudin tuoksussa, koko ruudin käsitteessä on itse asiassa mukana vihamielinen elementti: ajatus sodasta ja aseista. Sen täytyy olla viesti meille yliuteliaille: älkää tänne tulko!

by Ninni

Nuuskamuikkunen ja Kirjakissa

Olimme tänään PuoLiskoisen kanssa viettämässä syksylauantaita perinteiseen tapaan. Perinteinen tapa tarkoittaa auki olevia kirjastoja ja pakkoa lähteä kohtuullisen ajoissa liikenteeseen.

Ilmat ovat jo viilenneet ja takkeja tarvitsimme molemmat. PuoLiskoinen on löytänyt sisäisen fashionistansa ja luonnehti pari viikkoa sitten ostamaani takkia Nuuskamuikkusen takiksi. (Kts. kuva 1.9. postauksessa.) Kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä on.

Menimme Raision kirjastoon ja lainasin Jayne Anne Phillipsin romaanin Kiuru ja termiitti. Takakansi kuvailee kirjaa mystiseksi, mutta ei siirappiseksi. Tarkoittaakohan se, että arvostelijan mielestä mystinen on yhtä kuin siirappinen, paitsi poikkeustapauksissa? Toinen arvostelu kuvaa kirjaa ihmeelliseksi ja sädehtiväksi. Ihmeellinen se voi olla – en ole vielä aloittanut, joten en osaa ottaa kantaa – mutta se ei säteile ainakaan silmin nähtävällä tavalla.

Öisen tarmonpuuskan makeat hedelmät

Viime yönä sain tarpeekseni alakerran kirjahyllystämme. Kiukunsekaisella tarmolla kävin käsiksi kauhistukseen ja perkasin siitä kolme täyttä muovikassillista kirjoja pois. Minusta on älytöntä, että meillä on tähän asti saattanut hyllyssä olla samaa kirjaa useampi kappale! Sellaiset ylimääräiset tilanviejät poistin armotta, kuin myös erheiksi osoittautuneet ostokset.  

Olen jo pitkään ajatellut, ettei kirjaa kannata ostaa vain yhden lukukerran vuoksi. Jos se taas on sellaista käsissä kuluvaa laatua, rakas ja usein luettu, niin silloin on olemassa peruste ostaa. Jatkossa on noudatettava tätä periaatetta, ettei tilanne karkaa käsistä.

Veimme kirjat Raision Kirja-Kissaan ja lähdimme pois 70 euroa rikkaampina. Olin ensin todella ällikällä lyöty siitä rahan määrästä – olin itse odottanut paljon vähemmän – mutta PuoLiskoinen järkevästi totesi kirjoja olleen niin paljon, että enemmänkin mammonaa olisi voinut saada. Olin kuitenkin jo siinä pisteessä, että olisin voinut pian olla valmis itse maksamaan päästäkseni eroon tila-ahmateista. Näin on hyvä.    

by Ninni

Noli me tangere

Lukaisin Aila Meriluodon kirjoittaman elämänkerran Lauri Viita: legenda jo eläessään. Se oli äkkiä tehty, kirjalla kun ei ollut pituutta kuin 153 vaivaista sivua.

Meriluodolla on sana hallussaan, eikä ihme kun on sentään runoilijasta kyse. Meriluodon Viita-kuvaus keskittyy näiden kahden taiteilijan yhteisiin vuosiin, lapsuuskokemuksia vain sivutaan lyhyesti. Ehkä Meriluoto on näin pyrkinyt suurempaan rehellisyyteen: parhaitenhan kirjoittaminen sujuu asioista, jotka itse tuntee. Silloin uskaltaa kertoa ja sanoa, ei tarvitse pelätä omaa ulkopuolisuuttaan ja asioiden käsittämistä väärin. Se pelko on olemassa silloin, jos ei kuvaa itse elettyä.

Tietynlaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa. Vakan mielestä kansi on tavattoman viehättävä ja kannen mielestä vakka on vastustamaton. Meriluoto sanoo Viidan olleen melko kykenemätön arvostamaan naista. Suurin kohteliaisuus älykkäälle naiselle oli todeta hänen olevan ”kuin mies”. Viita etsi koko elämänsä ajan naisia, jotka hoivasivat häntä, ihailivat ja palvelivat – Meriluoto itse toimi jonkinlaisena kirjurina, ihailevana yleisönä ja ääneenlukijanakin. Ehkä se oli taivaassa solmittu liitto, täysiverisen egoistin ja rajattomaan, sokeaan ihailuun kykenevän naisen liitto.

Miksi minua suututtaa Aila Meriluodon ylistyspuhe Viidan ylivertaisuudesta ja erinomaisuudesta? Se jättää kylmäksi, saa epäilemään. Mahtoiko mies nyt ihan niin merkillinen olla? Ja saisi kirjoittaa ihmisten ja enkelien kielellä oikeuttaakseen tempauksensa – tähän hän ei mielestäni kyennyt.

Miehen mielisairastelusta Meriluoto kirjoittaa näin: ”Varsinkin alkuaikoina minulla oli tuntu, että Lauri olisi mahtanut jotakin sairaudelleen, jos olisi halunnut. Olen yhä vakuuttunut, että mielisairas jossakin vaiheessa itse valitsee sairautensa.”

Ehkä meidän heikkoutemme haluavat ottaa meitä kädestä ja viedä, taluttaa jonnekin. Ainakin alkuvaiheessa – näin uskon minäkin – meillä on mahdollisuus riuhtaista itsemme irti ja sanoa: en tule. Ihan niin kuin riuhtaisisi itsensä irti tunkeilevan ihmisen otteesta. Noli me tangere.

153 sivua tulivat kuitenkin nopeasti luettua, niissä oli yhden ihmissuhteen ydin kauniisti kirjoitettuna. Kai me ihmiset etsimme koko elämämme ajan niitä silmiä, joissa on meille oikea katse. Viita taisi etsiä ihailua loistavaa silmäparia, jossa ei näkynyt epäilystä ja kritiikkiä. Meriluoto kai etsi jotain itseään suurempaa. Ja kun toiselle antaa paljon – kaikkensa – niin on pakko oikeuttaa se uhri jotenkin. On pakko uskoa, että tämä tässä on nero vertaansa vailla, muutenhan oma uhri olisi mieltä vailla ja elämän tarkoitukselta pohja pois.

by Ninni

Syksy siivillä

Mustikoita riittää yhä vain. Tosin poimijan käsi kohtaa entistä useammin kuivuneita varpuja ja kuivettuneita tai ylikypsyneitä marjoja. Suurin osa sinisestä on kuitenkin vielä hyvää ja herkullista.

Tänään poiminnan keskeytti kokonaista kolme hanhien muodostamaa muuttoauraa. Ne lensivät taivaan halki melkoisen kaakatuksen kera. Taivas oli tyhjä niiden lekottaessa pitkin sen sinipintaa. Sitten seurasi kunnioittava väliaika ennen varisten raakkumista, jolla ne puolestaan ottivat taas taivaanvahvuuden haltuunsa.

Mehän oikeasti asumme kanadanhanhien arktisen muuttoreitin varrella. Lähistöllä on lintutorni, jossa asialle omistautuneet harrastajat käyvät varta vasten ihmettä ihastelemassa. Minulle riittää sattumanvaraisuus. Katse maasta taivaaseen: syksy! Syksy siivillä! Näyn jälkeen poiminta saa ripeämmän tahdin. Tuntuu kuin syksy tosiaan saapuisi jättiaskelin, eikä aikaa ole hukattavaksi.

Luonto ei halua pysytellä ulko-oven takana, vaan se tulee kutsumatta kylään. Tänään hiuksissani oli koko päivän neulanen, enkä huomannut sitä ennen kuin myöhään iltapäivällä. Varpuja ja lehtiä tulee myös ja taas on imurilla töitä.

Lukulampun alla..

.. kylpee keltaisessa valossa Martti Sinerman kirjoittama Taavetti Laatikainen: legenda jo eläessään. Olen edennyt siihen vaiheeseen, jossa Laatikainen oli RUK:n johtajana.

Sinerman sotilaselämänkerroista minulla on vain hyvää sanottavaa, ne ovat nautinnollista luettavaa. Tämän kirjan kohdalla huomio kiinnittyy lukijalle suunnattuun esipuheeseen, jossa Sinerma jo alkaa selittelevään tai puolustelevaan sävyyn minimoida Laatikaisen alkoholinkäytöstä kiertäneitä tarinoita. Ihmettelen miksi näin. Parasta melkein olisi joko vaieta arvokkaasti huhut hengiltä, tai sitten suoraan myöntää alkoholin olleen kenraalille akilleenkantapää. Parasta on vain myöntää tosiasiat silloin, kun niitä ei enää kieltääkään voi.

by Ninni

Kun rutiini rikkoutuu

Totuttuja kuvioita ei kannattaisi alkaa rikkoa. Päivien tyyni ketju katkeaa, kun rutiini rikkoutuu ja usein seurauksena on jotain omituista. Niin tänäänkin.

Kävin kaikkein paikallisimmassa ja läheisimmässä kirjastossamme. Normaalisti en käy siellä, koska valikoimat ovat hyvin pienet ja aukioloajat kummalliset. Tänään kuitenkin ajattelin mennä, houkuttimena Lauri Viidan ja Taavetti Laatikaisen elämänkerrat. Hyvät kirjat on täällä ripoteltu pitkin pieniä kirjastoja ja niiden metsästys on yksi hyvä syy poiketa poikkeuksellisissakin paikoissa.

Kirjastokäynti meni hyvin, mutta jostakin syystä autonkaiseni kieltäytyi päästämästä minua sisään kirjoineni. Tavastilan kirjasto on paikallisen koulun yhteydessä, eikä tosiaan ollut mukava sukkuloida auton ympärillä kirjakasan kanssa, kun paljon uteliaita pieniä silmäpareja tarkkaili touhujani. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että minun on avattava pelkääjän paikan puoleinen ovi ja ryömittävä sieltä sisään hankalasti ja epäarvokkaasti.

Epämukavan pitkään tätä vaikeutta tosiaan kesti, ennen kuin auto viimein armahti ja pääsin sen sisuksiin kuumissani ja tuskastuneena. Kaikki oli hiukan epätahdissa: kirjastossa tietokoneyhteys ei toiminut ja sylissäni olivat epäsovussa kenraalin ja rintamalta itsensä juonitelleen miehen elämänkerrat.

Tuntuu kuin autollani olisi oma tahto, vahva sellainen ja melkoisen oikukas. Kirjastosta kauppaan ajaessani tuntui kuin mokoma olisi oikein yrittänyt nostaa nopeutta ja suistua metsähallituksen puolelle. Tietysti voi olla, että vain luulottelen ja vika oli minussa – se hermostuminen siellä kirjaston pihassa.

Rikollinen!

Otin tällaisen kuvan itsestäni silloin takkiostoksilla viikonloppuna.PuoLiskoinen ystävällisesti huomautti, ettei kaupoissa kai oikeasti saisi kuvata. No, sitähän minä en kuvan ottohetkellä tiennyt! Takkiin olen kuitenkin tyytyväinen.

 

 

by Ninni

Joki, jolta ei ole paluuta

Tällainen joki ei ole kotoisen kesy Mynäjoki eikä laiska Laajokikaan, vaan kyseessä on tietysti Marilyn Monroe-elokuva. Tässä kultakuumeen aikoihin sijoittuvassa westernissä Marilyn on kapakkalaulajatar Kay, joka huijarin kelkkaan lähdettyään löytääkin rehellisen miehen ja perhe-elämän ilot.

Moraliteetin tästä löytää helposti: kullan hullaannuttama, helppoa rikastumista tavoitteleva Harry Weston kohtaa loppunsa pikkupojan kädestä – melkein jumalallista tuomiota muistuttava päätös kissankultaiselle elämälle. Kayn maantien tomuun hylkäämät koreat korkokengät taas ovat viite turhamaisuuden hylkäämisestä uudisraivaajan kovan, mutta rehellisen elämän tähden.

Ihmisten haluttomuus elää ”pientä elämää” ja tavoitella rikkautta kuin mielenhäiriössä ikään – on siinä oma vertailukohtansa myös nykyajan ihmiselle. Yhtä lailla tänäkin päivänä kullat ja kalleudet pitäisi saada helposti, rahoja sijoittamalla oikeisiin osakkeisiin. ”Pienen elämän” valinneet näyttävät siinä katsannossa hiukan typeriltä, mutta kunnianhimon puute ei ole typeryyttä, vaan muiden hyveiden arvostamista.

Uudisraivaaja Matt Calder oli melko arvoituksellinen henkilö. Miestaposta vankilassa istunut, mutta silti hyvä isä pojalleen ja halukas koettelemaan voimiaan erämaata vastaan. Mies, joka oli puoliksi luontoa itsekin: hallitsemattomia intohimon purkauksia (kohteena Kay) ja toisaalta kylmäpäistä tosiasioiden harkintaa ja käytännöllisyyttä. Matt Calderissa oli hoivaava puoli, halu pitää huolta ihmisistä. Harry Westonille ihmiset olivat sivuseikka: heiltä saattoi hyvin varastaa kiväärin ja hevosen ja jättää ihmispolot luonnon – sekä intiaanien – armoille.

Joki, jolta ei ole paluuta – onko se viittaus kokemukseen, matkaan, jonka jälkeen ihminen ei enää ole sama? Puhtaana virtaava joki, vaara ja turva samanaikaisesti, puhtaaksi pesevä ja uudistava. Ja minne ei ole paluuta? Entiseen, tietysti. Matka on muutos, joki on muutos.

Tänään tapahtunutta:

Jalat ovat yhä kipeät, mutta parempaa kohti mennään. Compeed-rakkolaastarit ovat ehkä maailmanhistorian paras keksintö.

PuoLiskoisella oli ensimmäinen työpäivä kesäloman jälkeen. Saattoipa sähköpostinsa pursuilla taas!