Tekijä: Ninni

by Ninni

Sic transit, ja niin edelleen

Aika on kulunut joululahjakirjoja lukiessa. Kiltti PuoLiskoinen antoi minulle lahjaksi Christopher Dobsonin kirjoittaman, Felix Jusupovin elämää valottavan teoksen Prince Felix Yusupov, the man who murdered Rasputin. Kirja on ollut kiehtova ja sisältänyt minulle aivan uuttakin tietoa. Jusupovin itsensä mukaan häntä pyydettiin kaksi kertaa keisariksi. Ensimmäisen tarjouksen olisi esittänyt duuman puhemies Rodzjanko ja toinen olisi tullut saksalaisten taholta, tarpeesta saada joku keisarillisen perheen jäsen lyömään hyväksymisleimansa Brest-Litovskin rauhansopimukselle.

Jusupovin omat muistelmat kuin myös tämä kirja sisältävät omat ongelmansa. Rasputinin murhasta ja sen tekijöistä on oltu montaa mieltä ja tapahtumien kulusta on eri versioita – mikä mahtaakaan olla totuus? Asiaan osallisilla on tarjota vain omat versionsa, joihin myös ajallinen välimatka on lisännyt omat nyanssinsa. Jusupov itsekään ei aina kenties pysynyt totuuden kaidalla polulla, vaan pyrki tietysti esittämään asiat edullisina omalta kannaltaan.

Viittaukset keisariuteen ainakin tuntuvat huimilta, vaikka eivät kai ne täysin mahdottomia olisi olleet tuossa kuohuvassa historian vaiheessa. Ruhtinas Felix Jusupov oli naimisissa tsaari Nikolai II:n sisarentyttären Irinan kanssa, mutta tämä seikka ei suinkaan tehnyt häntä kelvolliseksi kruununtavoittelijaksi. Vaikka keisariperheen poika ja kruununperijä Aleksei olikin vakavasti sairas lapsi, niin suvussa oli paljon Felixiä varteenotettavampia ja kruunua lähempänä olevia keisarikandidaatteja. Avioliitto Irinan kanssa ei puolestaan olisi vaakaa kallistanut suuntaan eikä toiseen, koska keisarillisella Venäjällä ei Paavali I:n ajoista asti ole nainen voinut periä kruunua. Jos olisi voinut, niin Nikolai II:n vallanperijä olisi toki löytynyt sisarentytärtä lähempää: hänellähän oli neljä omaa tervettä tytärtä.

Nuorempana olin kiinnostunut itse murhasta, tuosta tummasävyisestä draamasta keisarillisen Venäjän iltahämärissä. Nyt minua kiinnostaa Jusupovien sinnittely vallankumouksen jälkeisenä aikana. Aiemmin satumaisen rikkaat Jusupovit joutuivat myymään perhekalleutensa tullakseen toimeen äkkiä kovaksi  muuttuneessa maailmassa. Olipa kyseessä sitten Amerikan Yhdysvallat, Lontoo tai Pariisi, niin eläminen ei koskaan ole ilmaista. Neljänkymmenen vuoden kuluessa perheen jalokivet oli myyty ja elämisen piiri ajoittain kutistunut kahden huoneen ja keittiön kokoiseen kotiin. Taloudellisen niukkuudenkin aikana asenteissa säilytettiin tietty suureellisuus. Rahaa käytettiin kun sitä oli ja huolet säästettiin huomiselle.

by Ninni

Tuikkikaa, oi joulun tähtöset

PuoLiskoinen sairastaa. Tunnollisena ihmisenä hän on valinnut sairastamisensa ajankohdaksi loman. Suunnitelmat P’Liskoisen syntymäpäivän osalle menivät uusiksi: taitaa päivä kulua potien. Varatut teatteriliput jouduimme myös peruuttamaan, koska 30.12. on ajallisesti niin lähellä, että teatterikäynti vaatisi melkoista ihmeparanemista. Varsinaiseen Juhlaan sairastaminen ei vaikuta, koska siihen on pitempi aika.

Koirien jouluralli ympäri talon pitää miestä myös hereillä. Päiväunet otetaan nelijalkaisten rytmissä, kun väsymys valtaa niiden mielet. Me kaikki neljä emme vain nuku, me myös uneksumme. PuoLiskoinen on nähnyt unia kesämökistä ja toisen koiran vahinkoraskaudesta. Minä unelmoin kummallisista paikoista, jotka ovat sekoituksia oikeista olemassaolevista paikoista ja sitten jostain muusta, mielikuvitusmaisemista kai.

Koirat näkevät unia ja niiden hengityksen rytmi vaihtelee. Joskus niiden suuret korvat värähtelevät herkästi. Tassut hamuavat unen maaperää. Joskus kuuluu pieni vingahdus. Ehkä koirat uneksuvat silloin suuresta taivaisesta chihusta. Se lipittää vettä Otavan kauhasta ja pyyhkäisee tassullaan Kassiopeian kuviot sekaisin. Kuu on sen mielilelu, keltainen pallo. Sen murina kuuluu maan asukkaille ukkosen jyrinänä.

Minä en harrasta ylenmääräistä joulutouhuamista. Joulupöydässä on herkkuja sen verran kuin jaksamme syödä ja mitään ei ole liikaa. Siksipä minulla on aikaa joulunakin taiteellisiin kokeiluihin. Kas tässä on joulun tähtönen. Se on muodostettu muutamasta koiran karvasta, jotka olen asetellut somasti ristiin oloasuni housujen päälle. Hiukan epäselvähän kuvasta tuli, kun läheltä sen otin!

 

by Ninni

Vadelma

23.12. taloutemme mullistui vielä kerran. Niisku saapui iloksemme: vaaleanruskea, pitkäkoipinen ja suuripäinen chihuahuatyttönen, Nupun ikäinen! Olihan tätä jo harkittu jonkin aikaa. Vaikka kuinka ihminen yrittäisi leikkiä koiran kanssa, niin se ei ole sama asia kuin oman lajitoverin seura. Koko joulun aika on mennyt koirille leikin merkeissä. On villejä haukahduksia, käninää ja tassujen töminää. Chihujen pieni koko on myös melkoinen etu sylittelyssä: välillä ovat molemmat yhdessä ja samassa sylissä, eikä silti ole tunnetta murskautumisesta elävän taakan alla.

Aatonaatto olikin melko rasittava päivä kaikkine leipomisineen ja koiranhakemisineen. Minun piti hakea PuoLiskoinen töistä ja koska tyypilliseen tapaani olin hyvissä ajoin liikenteessä, niin meninpä Raision Tiimariin aikaani viettämään. Olo oli ilmapäinen ja kevyt, univajetta tyypilliseen tapaan ja koirajännitystä. Näin Tiimarissa joulukoristeita ja pikaisessa katsannossa jotkut näyttivät kuin kultaisilta kävyiltä. Ostin. Kuusessa killuessaan koriste ei kuitenkaan enää näyttänyt kävyltä, vaan pikemminkin vadelmalta! Jouluvadelmalta! Kuka on koskaan kuullut vadelmasta joulukuusessa? Ylpeys esti ottamasta sitä pois ja – no niin, onhan se sentään kultainen.

by Ninni

Joulukorttien kertomaa

Joulukorttien lähettäminen ja saaminen paljastavat ihmisen luonteesta yhtä ja toista. Itse syyllistyn kovasti, jos saan kortin joltakin sellaiselta ihmiseltä, jolle itse en ole laittanut. En saa rauhaa ennen kuin laukkaan postiin vaikka viime tingassa laittamaan kortin matkaan. Tänä jouluna näitä syyllisyyskortitettavia tapauksia oli kolme. Ei taida haitata niistä kirjoittaminen – kyseiset ihmiset tuskin tätä blogia lukevat.

On myös ihmisiä, jotka ottavat rennosti nämä korttiasiat. Ilahtuvat (ehkä?) saadessaan, mutta eivät itse laita mitään postin oransseihin pömpeleihin. Kertooko joulukorttineuroosi siitä, että miettii liikaa pikkuasioita? Ovatko ne yleensä pikkuasioita – ihmisten ilahduttaminen ja huomioiminen? Mitkä asiat oikeastaan ovat pieniä ja mitä voi suuriksi sanoa? Näitä sitä miettii kuunnellessaan radion yöklassista, kun joulusiivous on tehty ja on aika huokaista hetki teekupin ääressä.

Sukulaisvierailun satoa

Kävimme viime perjantaina Sukulaisen luona vierailulla ja saimme vanhoja valokuvia lainaan. PuoLiskoinen skannasi ne nyt ja ne ovat koneella varmassa tallessa. Mahtoivatko isovanhempani ja heidän vanhempansa osata edes aavistaa pääsevänsä jonakin päivänä tietokoneelle? Siellä he nyt ovat ja katselen mennyttä maailmaa ja sen ihmisiä tietokoneeni ruudulta.

Kuvankäsittelyohjelma on avulias: voin tarvittaessa suurentaa kuvia ja nähdä kauan kateissa olleita yksityiskohtia. 2000-luvun tekniikka on tehokkaampi kuin salapoliisi konsanaan ja paljastaa isoäidin äidin kuvassa olevan himmeän tekstin, jota paljas silmä ei huomaa originaalissa. Isovanhempieni hääkuvaa suurennellessani kiinnittyy huomio hääpuvun koristeluun ja valkoisten, pitkien hansikkaiden kiiltoon.

Isäni äiti oli kaunis nainen, joka piti tyylikkäistä vaatteista. Mielestäni hän ilmensi hyvin 20-30-lukujen naisihannetta siroine vartaloineen ja muodinmukaisine kampauksineen. Alla olevassa kuvassa on isoäitini oikealla. Kuvan lapsi on minulle tuntematon. Tässä vietetään rennosti kesäpäivää. Ja hattu ja hansikkaat ovat ihastuttavaa nähtävää!

by Ninni

Paulina painajaisten kourissa

Olen viime aikoina nähnyt erittäin ei-jouluisia painajaisunia. Osa on niitä tyypillisiä ”koulussa taas”-unia*, osa muuten vain ahdistavia. Viimeisimmässä taisi esiintyä joku jättimäistä perhosta muistuttava hirviö, joka vainosi minua. Se siis muistutti perhosta ulkonaisesti, mutta ei ollut mikään kaunis ja herttainen perhonen. Sellainen ihmistä suurempi, pahat mielessä, mahdoton tuhota. Heräsin kauhuissani.

Lehdet ovat täynnä vinkkejä joulustressin välttämiseksi. Miksi me ihmiset keräämme paineita? Itselläni hellitti siinä vaiheessa, kun oikein istuin alas miettimään joulun perimmäistä tarkoitusta ja syytä sen viettämiseen. Täydellisesti onnistunut juhla-ateria tai seitsemän sortin leivonnaiset eivät ole ehdoton edellytys joulun onnistumiselle. Jotkut näkevät stressipainajaisia joulujärjestelyistä. Itse en onneksi sellaisia ole nähnyt.

”On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano.” Näinhän runoili Hämeen poeetta Kaarlo Sarkia. Mitä vähemmän on odotuksia, sen vähemmän on pettymyksiä. Onnellisin on se, joka ei odota mitään, koska silloin kaikki pienetkin miellyttävät elämykset kasvavat arvossa.

*) Koulupainajaisiin kuuluvat matemaattis-luonnontieteelliset unet. Jonkun oudon hybriksen vallassa päätän unessa kirjoittaa matematiikan yo-kirjoituksissa, vaikka valveminäni tietää tasan tarkkaan, että tulos olisi katastrofaalinen.   

by Ninni

Huojuva talo

Kävimme tänään vapaapäivän kunniaksi sukulaisvierailulla. Näimme nelijalkaisenkin, omaamme suuremman. Sellaisen seitsenkiloisen, joka päätyi syliini.

Ammoin kuolleet ihmiset vilahtavat meidän elävien kasvoissa, vartalossa, puhetavassa ja sanavalinnoissa. Miksi sitä ei huomaa nuorempana? Ehkä ihmisiin ja tapahtumiin pitää saada etäisyyttä, ehkä se ja kaipaus terävöittävät havaintokykyä. On sanottava, että nautin suuresti Sukulaisen luona käymisestä. Hyvä sydän, viehättävä luonne ja herttainen koiraskoira ovat vastustamaton yhdistelmä. Poistuimme paria vanhaa valokuvaa rikkaampina – PuoLiskoinen saa ne skannata ja sitten laitamme ne postissa takaisin. 

Iltaa kohti mieli rauhoittuu. Kaakeliuunissa palaa tuli, Schubertin messut soivat ja kynttilät palavat. PuoLiskoinen rapisee keittiössä joululahjoja paketoiden. Nuppu pyörii ”mökissään” ja koko hökötys huojuu ja välillä koira saa sen kunnolla nurinkin. Sisältä kuuluu silloin epämääräisiä, riemukkaita äännähdyksiä. Nupun talo on huojuva, mutta kaksikiloinen on sen kiistaton valtiatar.

Päivän syntilista:

1. Ajattelin epäystävällisesti eräistä ihmisistä*. 2. Nalkutin PuoLiskoiselle hänen viivyttyään (mielestäni) liian kauan Nordeassa hoitamassa jotain raha-asioihin liittyvää luottamustointa. 3. Oli epäuskon hetki, siis hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä. 4. Olin pikkumainen, murehdin pieniä mitättömiä asioita ja siksi ei sydämeni ylene.

*) En kuitenkaan alkanut puhua pahaa heistä esim. PuoLiskoiselle, mikä laskettakoon edukseni, mutta tuota ajatusten tasolla tehtyä pahaa työtä se ei tietenkään poista. Ajatukset voivat olla todella toksisia, myrkyllisiä ja katkeroittavia..      

by Ninni

Viisi senttiä

Sen verran annoin tänään hiuksistani, varsinaisen uhrilahjan kampaamon lattialle. Näin on parempi, eli se kannatti. Olisinpa enemmän Nupun kaltainen: sen turkkia ei koskaan tarvitse leikata, se on aina lyhytkarvainen ja siisti.

Joululahjojen paketointi on kesken. Minun on saatava jostakin sinistä joulupaperia. Tahdon ainakin yhden sinisen lahjan antaa PuoLiskoiselle. Kun jotain on kerran päähänsä saanut, niin siitä ei luovu millään. Pian sininen muuttuu elämää suuremmaksi kysymykseksi ja siitä tulee pakkomielle. Joulua edeltävän viikon tahdon rauhoittaa kaikilta näiltä triviaaleilta murheilta, joten paketointi on sitä ennen saatava valmiiksi.

Profeetan sanat

Ortodoksinen kirkkomme muistelee tänä päivänä profeetta Haggaita, joka eli noin viisisataa vuotta ennen Kristusta. Hän ennusti Kristuksen lihaksitulemisen kauan ennen sen tapahtumista. Tämä on merkittävää, mutta osuvat ovat myös nämä sanat profeetta Haggain kirjasta, erityisesti meille yltäkylläisyyden ja halujen ajan lapsille:

”Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi. Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.” (1:6.)

Mitä oikeastaan jää käteen kaikista elämän ponnisteluista. Heilumme siellä, touhuamme täällä – mitä pysyvää satoa, kestävää ja arvokasta, siitä kylvämisestä saa? Menevätkö kaikki tärkeät asiat ohi, kun tavoittelemme tuulta? Joskus tulee tyhjä olo juhla-ateriankin edessä. Tänään syöt, herkuttelet, mutta huomenna on nälkä taas riippumatta siitä onko ateria kaurapuuroa vai kukkoa viinissä. Materiaalisen maailman tarjoamista tyydytyksistä ei sittenkään tule täysi olo. Eivätkä paksuimmat tai kalleimmat vaatekerroksetkaan yllä lämmittämään sydämen kylmyyttä.

by Ninni

Koneen kyseenalainen lumo

Minähän olen tunnetusti lainkuuliainen ja kunnollinen ihminen par excellence, mutta luinpa silti elämänkerran toisesta leiristä: Ralph ”Sonny” Bargerin Hell's Angel, Sonny Bargerin elämä ja The Hell's Angels Motorcycle Club. Kieli on törkyistä, mustavalkoisia partamiesten kuvia riittää, eikä väkivallan kanssa ole säästelty.

Helvetin enkeleistä tuli perhe pojalle, jonka oma äiti oli hylännyt. Kerho mahdollisti epäkypsän elämäntavan jatkamisen pitkälle aikuisikään ja aina vanhuuteen asti. Yksinäisenä sutena leimautuisi moottoripyörää palvova ja sillä reissaava ihminen vain huvittavaksi kummajaiseksi, mutta kun ympärillä on muita samanlaisia niin johan kelpaa.

Paikoitellen Barger puhuu itsensä pussiin ja pussinsuun komeasti kiinni. Hän mainostaa enkelien suojelevaa asennetta naisia kohtaan, mutta kirjan sivuilta paljastuu parikin tästä poikkeavaa anekdoottia. Eräässä tapauksessa kerhon jäsen ”läpsi” vaimoaan ja potkaisi koiraansa vielä kaupan päälle. Ketään ei vaimon ”läpsiminen” näyttänyt kuohuttavan (koirasta puhumattakaan). Barger itsekin kuittaisi tapahtuman tyyliin sellaista sattuu. Läpsijää arvostellut mies sen sijaan pahoinpideltiin.

Kerhon jäsenillä oli/on kummallinen asenne liiveihinsä. Niitä pitää ”puolustaa” henkeen ja vereen, eikä kerhon jäsen saa olla tappelematta suun soittajien tai muiden haastajien kanssa. Mieleen tulee parikin kertaa sen kaiken lapsellisuus: isot miehet leikkimässä sotaa pikkupoikien lailla.

Ihmettelen moottoripyörien lumousta. Jos itse sanoisin olevani onnellisimmillani korjatessa ompelukonetta tai leivänpaahdinta, niin minua pidettäisiin hulluna. Miksi sitten on yhtään sen parempi asua autotallissa kädet mustina moottoripyörän jäljiltä? Kone on kuitenkin aina kone.

by Ninni

Kaunistettuna neitsyyden loistavalla viitalla

Olemme ehtineet neitsytmarttyyri Lucia Syrakusalaisen muistopäivään. Silmiensä valon uhrannut Lucia antaa valoa vuoden pimeimpään aikaan. On luovuttava jostakin voidakseen antaa jotakin. Lucia luopui lopulta jopa elämästään.

Mietin joskus miksi pyhiä vainottiin. Oliko se vain vieraan uskon vainoamista, vai liittyikö siihen pelkoa ihmeenkaltaisen edessä. Naimattomuuden eli neitsyyden valinnut sulki pois kaikkein luonnollisimmalta ja oikeimmalta näyttävän elämäntavan. Se valinta jo itsessään oli sanatonta kapinaa. Pelkästään ruumiinsa kautta eläville sen on täytynyt – ja sen täytyy yhä – näyttää itsensä heittämiseltä hukkaan.

Ehkä halu valita ja halu päättää ovat pelottavia. Pitäisi vain heilahtaa aineena aineen mukana, ajautua mukana yleisesti hyväksytyssä.

Kaksi kirjaa

Luin Hannu Mäkelän melkoisen tuoreen romaanin Mikä sanomatta jää. Se oli nautittava kirjallisessa mielessä, mäkelämäiseen tapaan sanarikas. Tarina taisi olla vanhenevan miehen toiveuni: viisikymppinen mies salaisessa suhteessa vaimonsa veljentyttären kanssa, hehkeän 30 vuotta nuoremman kaunottaren rakastajana. Päähenkilön on varmasti tarkoitus vaikuttaa koskettavalta ja erikoislaatuiselta persoonalta, mutta lukijalle syntyy sittenkin vaikutelma tuiki tavallisesta vaka vanha väinämöisestä, joka ei malta pitää näppejään erossa ainoista. 

Ian McEwanin Mustat koirat on sen sijaan pienen tarinan muotoon kätkeytyvä syvällinen pohdinta ihmisen elämän suunnan muuttavista tapahtumista. Mikä saa jalat maassa-kommunistin yhtäkkiä kääntymään sisäänpäin, kuuntelemaan sieluaan ja etsimään Jumalaa. Riittääkö siihen yksi iltapäivä ja sen pelottava kokemus? Vai onko henkisyyden kaipuu aina ollut olemassa ja pelottava kokemus vain auttaa tuomaan sen esiin ja pukemaan sanoiksi. Tarinoita voi välittää, niitä voi kertoa. Niiden merkitystä meille itsellemme voi kuitenkin olla vaikea välittää muille. Kokemus on enemmän kuin vain sen kuvailu sanallisesti: siinä aistihavainnot ja vaikutelmat kulkevat yksilön suodattimen läpi. Toiselle merkityksetön pikku tapahtuma voi jollekin muulle olla maailman mullistava elämys.

by Ninni

Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.