Kuukausi: toukokuu 2008

Kunnan jauhot

Oli pakko käväistä eilen kirjastossa lainaamassa Kalle Päätalon Kunnan jauhot. Ei ole ihme. että se on aina lainassa: se taitaa olla Iijoki-sarjan mielenkiintoisin teos. Edellinen osa, Tammettu virta, päättyi Kallen isän mielenterveyden järkkymiseen. Kunnan jauhot vie lukijan syvemmälle sairaan mielen tragiikkaan keskenkasvuisen pojan silmin nähtynä.

Nykyisin suurin osa suomalaisista on jollakin tavalla tulonsiirtojen piirissä. Päätalon lapsuudessa "kunnan jauhojen" syöminen oli häpeä. Tilanne oli vielä tavallista kärjistyneempi, olihan perheen isä aiemmin tunnettu ahkeraksi työmieheksi. Ruoan tullessa kerjuun kautta alkaa myös ympäristö kiinnittää huomiota perheen tilanteeseen ja lausua siitä mielipiteitään. Mielenterveyden ongelmien ja laiskuuden välille vedetään yhtäläisyysmerkit.

Kirjoissa esiintyvä mielisairauden sanasto on nykyihmisen silmiin huvittava ja kaukana poliittisesti korrektista. Mielenterveyden järkkymisestä ei puhuta, vaan asia ilmaistaan toteamalla, että "on se Herkkokin tullut raivoon". "Hulluksi tuleminen" oli kaunistelematon yleisilmaus, joka kattoi kaikenlaiset mielenterveydelliset ongelmat. 

”Lennä, lennä leppäkerttu..”

Olimme PuoLiskoisen kanssa eilen oikein kunnollisella kävelyllä. Minä olen helposti ruskettuvaa sorttia ja parinkin tunnin ulkona olemisen seuraukset näkyvät ylävartalossa. Kävelin kävelyt topissa, enkä (mainittavammin) palellut. Tänä aamuna peiliin katsoessa huomasin olevani rusketusrajojen omistaja.

Näin eilisellä kävelyllä kevään ensimmäisen leppäkerttuni. Se mennä paarusti tuomen lehdellä. PuoLiskoinen yllytti ottamaan sen kädelle kävelemään, mutta en halunnut kiusata pientä. Ja se näytti niin tarmokkaalta ja tärkeältä muutenkin. Taitoin sen sijaan tuomesta kukkatertun ja haistelin sitä loppumatkan ajan.

Ilmottauduin nyt viikonlopun aikana baletin kesäkursseillekin. Tanssitauko jää lyhyeksi, vain parin viikon mittaiseksi.

Pyhän Hengen päivänä 

Eilen oli Pyhän Kolminaisuuden päivä, eli helluntai. Olen aina rakastanut tätä kevätkesän vaihetta. Aleksis Kiven aikaa, vaalean vihreyden aikaa. Uskonnollisessa mielessä helluntai ja Pyhän Hengen vuodattaminen ovat minulle vaikeasti käsitettäviä asioita – täytyy vain suhtautua niihin terveellisellä nöyryydellä.

Matteuksen evankeliumin 12. luvun jakeet 31-32. ovat ankaraa luettavaa: ”Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi, mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

Joskus minua vaivaavat yritykset tulkita Raamattua hämärästi ja monimutkaisesti. Tiedän sanan ”pilkata” merkityksen noin suurin piirtein ja tiedän Pyhän Hengen olevan yksi Pyhän Kolminaisuuden persoonista. Tässä ei siis pitäisi olla mitään monimutkaista?

Nuorempana tuskastuin yrityksiin valjastaa Jeesuksen sanat ”sallikaa lasten tulla minun tyköni” perhesuunnittelun vastaiseen taisteluun. Aika kaukaa haettua! Samoin Pyhän Hengen pilkka on vaatimattoman mielipiteeni mukaan juuri sitä, mitä sillä tarkoitetaan. Se ei ole ylinopeuden ajamista, toiselle varatun parkkiruudun omimista, naapurin syntymäpäivän unohtamista, siskon uuden poikaystävän moittimista, tai CV:ssä valehtelemista.

Nämä mainitsemani tempaukset saattavat noin muuten olla ikäviä ja vääriä tekoja, mutta niistä ei saa väkisin vääntää sen enempää kuin mitä ne ovat. Minusta ainakin on varminta ottaa Raamattu sellaisena kuin se on kirjoitettu.

Baletista ja burqasta

Eilen oli kevään viimeinen balettitunti Raisiossa. Raadantaa tangon äärellä, kuten aina. Tällä kertaa en ollut aivan epätoivoinen suoritusteni johdosta, vaikka aina on parantamisen varaa. Jos luulot alkavat kasvaa liian suuriksi, niin ne pienenevät tehokkaasti Marinskin ballerinoja seuraavan dokumentin katselusta*.

Minusta tuntuu kuin olisin vasta nyt oppinut mitä on aukikierto kaikessa tuskallisessa kauneudessaan. Ronde de jambet voi tehdä joko fuskaten tai kunnolla. Tähän asti olen saattanut vetää muutamat mutkat suoriksi, mutta nyt tein niin, että lonkissa tuntui. Ei se saa olla vain jalan kieputtamista (sellainen vielä menettelisi, ei se ole vaikeaa), vaan siihen on liityttävä se aukikiertokin.

Oikean käden olkavarsi – tai olkapään nivel? – ei edelleenkään ole kunnossa. Tunnin lopuksi oli punnerruksia ja venyttelyä. Tein kymmenen etunojapunnerrusta ilman ongelmia, mutta sitten alkoikin taas tuntua tuttu tuska ja oli pakko lopettaa. Tämä vaiva on ollut minulla jo pitkään – paljon ennen pääsiäistä jo. Käsi ei enää arkisin ole kipeä ruokaa laittaessa tai siivotessa, mutta jumpassa ja baletissa huomaa sen olevan vajaakuntoinen. Hieroja onnistui parantamaan tilannetta talvella, mutta ei se mitään lopullista ratkaisua tuonut ongelmaani. Ja tämä hierontasessio oli kalenterini mukaan helmikuun lopussa! Niin pitkään siis on käsi vaivannut.

Naisia burqassa

Luin Khaled Hosseinin romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa. Yhdysvalloissa asuva, mutta Kabulissa syntynyt Hosseini toimii äänenä äänettömille, nimittäin Afganistanin naisille. Ajallisesti romaanin tapahtumat kattavat kolmisenkymmentä vuotta ja kertomus kulkee kahden naisen kohtaloiden kautta.

Vanhempi nainen, Mariam, syntyy rikkaan miehen ja köyhän taloudenhoitajan aviottomaksi lapseksi. Isä-Jalililla on kolme vaimoa, mutta Mariamin äiti ei kuulu näiden vaimojen joukkoon. Hän oli vain miehen syrjähyppy ja hetken huvi, joka varmasti ilman lapsen syntymistä olisi unohtunut aikoja sitten. Elämän kovuus ja häpeän kantaminen ovat tehneet Mariamin äidistä katkeran naisen.

Mariamin elämän alku ei ole suotuisa: avioliiton ulkopuolella syntyneenä hänen osansa ovat köyhyys ja häpeä. Mariamin äidin kuoltua ei varakas isä vaimoineen tahdo keskuuteensa tätä häpeällisesti alkunsa saanutta, vaan viisitoistavuotias toimitetaan naimisiin Rashidin, vuosikymmeniä tyttöä vanhemman leskimiehen kanssa.

Nuoren naisen elämänlaatu huononee hänen saadessaan keskenmenon toisensa jälkeen. Aviomies on toivonut saavansa liitosta pojan, eikä vaimo pysty täyttämään toivetta. Tunteeton järkiliitto muuttuu siksi vuosien kuluessa vielä pahemmaksi pahoinpitelyn tullessa kuvaan mukaan.

Maa vajoaa kaaokseen taistelussa neuvostojoukkoja vastaan ja kotielämänkin hauras järjestys murtuu Rashidin tuodessa taloon uuden vaimon. 14-vuotias Laila on orpo, kaunis ja raskaana – tosin lapsen isä onkin yllätys.. Koulutettujen, valistuneiden vanhempien lapsen on vielä Mariamiakin vaikeampi sopeutua aviomiehen takapajuisiin käsityksiin avioliitosta ja vaimon roolista.

Talibanien valtakausi vie naisilta kaikki oikeudet. Peittämätön nilkka johtaa selkäsaunaan ja lakattu sormenkynsi sormen katkaisuun. Kodin ulkopuolelle ei ole asiaa ilman mahramia, miespuolista sukulaista. "Viettelevien värien" käyttäminen vaatetuksessa on kielletty, naisten äänekäs nauru on kielletty, korkeat korot on kielletty. Korut, koulutus, kosmetiikka, työskentely kodin ulkopuolella, tanssiminen ja laulaminen – kaikki kiellettyä. Urheilulliset harrastukset eivät tule kysymykseenkään, eikä – outoa kyllä – pyykin peseminen julkisella paikalla joen rannalla. Kotien ikkunat on maalattava umpeen, niin ettei ulkopuolinen maailma joudu katselemaan silmillään jotakin niin pelottavaa ja hirmuista näkyä kuin nainen.

Vastoin kaikkia odotuksia saman miehen kaksi vaimoa ystävystyvät. He eivät ole toistensa vihollisia: kumpikin on joutunut pakon edessä naimisiin, kumpikin on uhri. Sivu sivulta romaani muuttuu, kehittyy ja syvenee. Se on yhteiskunnallinen kuvaus, se on jännityskertomus ja se on selviytymistarina. Se pakottaa miettimään televisiossa nähtyjä naisia burqassa: millaisia kertomuksia niiden alle kätkeytyy?

Minua tämä kirja kosketti. En silti tiedä pitäisikö minun tuntea kiitollisuutta saamastani korkeasta koulutuksesta, mahdollisuudesta saada lääkärin apua, oikeudesta pukeutua kuten haluan, nauraa kuten haluan ja käyttää mieleistäni meikkiä. On vaikeaa ajatella elämää ilman perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia, enkä tiedä pitäisikö ihmisoikeuksien toteutumisesta tuntea kiitollisuutta – niidenhän pitäisi olla luonnostaan lankeavia, itsestään selviä, vähän niin kuin hengittämämme ilma. 

En usko suomalaisten miestenkään olevan "kiitollisia" elämästä ilman pakkopartaa ja -turbaania. Ehkä meidän naisten oikeudet ovat vieläkin niin tuoreita ja kyseenalaistettuja, että me helpommin ajattelemme mahdollisuutta menettää ne? Jos ne olisivat vanhempia ja itsestään selvempiä – jos niistä ei tarvitsisi taistella koko ajan –  niin ajatus mielivaltaisista rajoituksista voisi vain huvittaa. Nyt se pelottaa: näinkin voisi olla, tämä voisin olla minä. 

*) Dokkarin esitti FST5 maanantai-iltana. Pakko oli tallentaa..

(Lähinnä) itselleni

Suurin harhakuvitelma on uskoa elämän olevan täynnä rajattomia mahdollisuuksia. Mahdollisuutemme ovat hyvinkin rajattuja ja laidunnamme aika ahtaalla laitumella. Jostakin syystä etenkin nuorille on tapana uskotella, että he voivat tehdä mitä vain ja tie on auki taivasta myöten.

Miksi minä en päätynyt diplomi-insinööriksi Nokialle? Joka aamu töihin salkku vihaisesti viuhuen ja kiivastahtisia palavereja "neukkarissa"? Kiireisiä lounaita ja vatsahaavan ensioireet alle 30-vuotiaana?

Ihmisen rajoja hahmottelevat ensin vanhemmat. Heiltä peritään geneettiset valmiudet. Vanhemmat luovat myös ympäristön, kodin: millaisia asioita se arvostaa ja miten voimakkaasti? Minun ja Nokian väliin nousi heti kouluaikojen alusta melkoinen este – olin huono matematiikassa. Vanhemmat olisivat varmaan voineet käyttää valtaansa ja voimaansa ja pakottaa minut pärjäämään (huonous kun johtui osaltaan kiinnostuksen puutteesta), mutta he eivät tehneet sitä. Meillä uskottiin idealistisesti muidenkin lahjojen merkityksellisyyteen: kyky kirjoittaa, kyky näytellä, humanistisen sivistyksen hankkiminen olivat arvossaan.

Jos siis olisin halunnut Nokian sotaisaksi salkkusaaraksi, niin minun olisi pitänyt syntyä toisenlaiseen kotiin. Olisin muotoutunut toisenlaiseksi ihmiseksi toisenlaisine tavoitteineen. Nyt, tällaisena kuin tänään olen, olisi salkkusota pelkkää piinaa. En nauttisi siitä, en luultavasti pystyisi samaistumaan millään tavoin työtovereihin ja voisin pahoin. Neukkari olisi minun vankilani.

Eipä ihminen avioliitonkaan suhteen ole erityisen vapaa. Luin jostakin suurimman osan pitkäkestoisista suhteista saaneen alkunsa miehen osoitettua kiinnostusta naista kohtaan. Aloitteiden teossa aktiiviset naiset näyttävät häärivän turhaan. Naisen tehtävä on valita – mutta valita vain niistä, jotka ovat ensin ilmaisseet kiinnostuksensa naista kohtaan. Ja sanotaanpa monen naisen valitsevan miehekseen isänsä kaltaisen miehen, kun taas miehet saattavat tuntea vetoa naiseen, jossa on joitakin heidän äitinsä positiivisia piirteitä. Taas kerran rajattuja mahdollisuuksia, aina vain rajatumpia mitä enemmän asiaa pohtii.

Noinkohan PuoLiskoinen muistuttaa isääni? Tietyiltä ominaisuuksiltaan kyllä: arvot, rauhallinen temperamentti, maku kirjojen, musiikin ja harrastusten suhteen. Pituus ja ruumiinrakennekin ovat toisiaan muistuttavia. Minä en osaa sanoa muistutanko PuoLiskoisen äitiä. Ehkä siinä mielessä, että minäkin olen innokas leipuri. Tosin en läheskään yhtä taitava kuin anoppini. Sisustaminen ja kodin viihtyisyys ovat meille molemmille tärkeitä, mutta anoppini ymmärtää liikeasioiden päälle paljon enemmän kuin minä. 

Minusta tuleekin deterministi, hylkään vapaan tahdon pian kokonaan. Tai ehkä ongelmaksi muodostuvat käsitteistä luomamme mielikuvat. Voihan ihmisellä olla vapaa tahto, vaikka valinnan mahdollisuudet olisivat rajattuja. 

Naiseksi syntyminen on muuten yksi suuri rajoite elämässä. En ole koskaan salannut sitä, että olisin mieluummin ollut mies^. Ei miehenkään horisontissa siinnä pelkkiä houkuttelevia näkyjä, mutta keskittyminen olennaiseen on helpompaa. Ei ole tätä naisten ikuista pikkumaisuuksien taakkaa kannettavana (miesten pikkumaisuuksien taakat ovat erilaisia). En tunne oloani kotoisaksi "naisten juttujen" parissa. Naisten hehkuttaessa vauvoistaan tai piirakkaresepteistään on olo melkoisen ulkopuolinen ja jopa ärtynyt*. 

Nainen saa helpommin kummajaisen leiman otsaansa kuin mies. Jos nainen kiistää vaikkapa biologisen kellon olemassaolon, niin outolinnun kirjoihin siinä päätyy. Miehen vapaudenhalua ja kulkemista ymmärretään paremmin.  

Luokittelisin itseni onnelliseksi ihmiseksi. Silti: vapaita me emme ole. Odotusten pakkopaidat hiertävät ja joskus korkokengät tekevät jalkoihin rakkoja. Me synnymme melkoisen tyhjinä tauluina, joihin vanhempamme kirjoittavat omat teesinsä. Tabulat ovat harvinaisen rasoja, kunnes vanhempamme kirjoittavat ne täyteen ranskalaisia viivoja ja huutomerkkejä ja alleviivattuja käskyjä. Tai piirtelevät niihin kukkasia, kiehkuroita, rauhanmerkkejä ja perhosia. Sitten meidän on käytävä omat taistelumme noiden teesien ja perhosten kanssa. Tien päässä on – jos onnekkaita olemme – jonkinlainen mielenrauha. 

 

^) Olen aika vahvasti tätä mieltä, mutta välillä tosin epäilys hiipii mieleeni. Jos olisin mies, niin baletin harrastaminen olisi melko vaikeaa? Se voitaisiin ymmärtää väärin toisten miesten parissa. 

*) Tietysti sen ärtymyksen salaa, mutta olemassa se silti on ja saattaa aiheuttaa päänsäryn tunnin, parin kuluttua. 

 

Kellokaulainen kiusaus

Naapurin kissa kävellä lengottelee pihamme poikki. Kello kaulassa helähtelee ja kissa on kevättuulella. Sellainen tunne on sen kävelyssä: koko eläin näyttää nauttivan olemassaolostaan. Minun tekisi mieli antaa sille jotakin hyvää syötävää, mutta taistelen kiusausta vastaan. Ehkä ei olisi viisasta totuttaa vapaana liikuskelevaa kissaa liian luottavaiseksi. Maailmassa on paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät nelijalkaisista pidä.

Israelista Karjalaan

Suomen televisiokin näköjään muistaa vuosia täyttävää Israelia. Ennakkotietojen perusteella epäilen, josko ainakaan ykkösen esittämä kuuden päivän sodasta kertova dokumentti olisi mielekästä katsottavaa. Alueen ongelmat – pakolaisongelma nyt ainakin – ovat vanhempaa perua kuin vuodelta 1967. Kuka mahtaakaan olla vastuun kantaja tilanteessa, jossa arabiväestön omat johtajat yllyttävät kansaa lähtemään maasta, kuten kävi ennen vuoden 1948 sotaa.

Olen usein miettinyt Karjalan kannasta, sodassa menettämäämme maata. Millainen kiistakapula siitäkin olisi saatu Suomen ja Neuvostoliiton välille, jos olisi toimittu toisin. Kuinka paljon verenvuodatusta, väestöongelmia ja poliittisia sotkuja olisi voinut lähihistoriamme pitää sisällään. Siltä säästyttiin: asutettiin Karjalasta lähteneet melkein puoli miljoonaa ihmistä Suomen rajojen sisäpuolelle. Ei mikään ihan pieni tehtävä sotakorvauksien ja jälleenrakennuksen kurimuksessa kamppailevalle valtiolle.

Ongelmiin yleensä on ratkaisut, jos vain ratkaisuhalua löytyy. Eri asia ovat keinotekoisesti luodut ongelmat, joiden ei halutakaan ratkeavan – ei ainakaan rauhanomaisesti. Ihmisten kärsimys voi olla hyvää peeärrää myötätuntomarkkinoilla. Myötätunto muuttuu helposti rahaksi ja raha aseiksi.

Hyvää syntymäpäivää!

Luulin kuolevani viime yönä, niin kipeä oli olo. Varmaan olen syönyt jotakin systeemiini sopimatonta. Onneksi loppu ei kuitenkaan tullut, vaan saan toistaiseksi jatkaa elämääni teetä juoden ja keväästä nauttien. Olon ollessa pahimmillaan aloin jo (epätoivoissani) lupailla kaikenlaista itselleni: kokonaan kasvisravintoon siirtymistä, kaikesta makeasta luopumista ainaiseksi et cetera. Parannuttuani olen taas paheen poluilla ja menneet murheet täysin unohtuneet – sellainen on ihminen.

”Jos minä unhoitan sinut Jerusalem..”

Israelin valtio täyttää torstaina 60 vuotta. Onnea Israelille! Kukapa olisi uskonut pienen maan pystyvän säilymään kartalla lukumäärältään ylivoimaisen vihollisen keskellä. Israel oli tunnustettuna valtiona vasta viisi tuntia vanha, kun seitsemän arabimaata hyökkäsi sen kimppuun. Tosin Saudi-Arabian ja Jemenin osallistuminen taisi olla lähinnä ”myötätuntoa asialle”. Egypti, Syyria, Libanon, Transjordania* ja Irak olivat kuitenkin mukana täydestä sydämestä.

Muistelen jonkun brittiläisen sotilasasiantuntijan kylmästi todenneen 1940-luvulla Israelista, ettei se tule kestämään kartalla kuin häviävän hetken vain. Todennäköisyydet vain yksinkertaisesti olivat niin vahvasti sen selviämistä vastaan. Jos joku haluaa tietää mitä tämä tarkoittaa, niin katsokoon Lähi-Idän karttaa ja valtioiden väestömääriä.

Vuonna 1948 ei Israelin armeijakaan ollut sellainen voimatekijä kuin mitä se on tänään. Israelin ilmavoimista ja aseistuksesta ei juuri voinut puhuakaan, tykistö oli aataminaikuista (brittien perua) ja koko Haganah oli vahvuudeltaan vain noin 25 000 miestä. Ei ole ihme, että juutalaisen kansan epäiltiin joutuvan ajetuksi Välimereen.

Arabien alkumenestys kääntyi pian katkeraksi koettelemukseksi sotaan lähteneille israelilaisten vallatessa takaisin menettämiään alueita. Pari kuukautta kestänyttä sotaa seurasi aselepo ja neljän aselepoviikon aikana Haganah kasvatti lukumääräänsä 60 000 sotilaaseen. Aseitakin saatiin ostettua lisää, yllättäen kyllä Neuvostoliitostakin. Seuraavan vuoden kevätkaudella saatiin aikaan laiha sopu ja uudet aselevot. Syyrialaisille valtaa pitäville sotaseikkailu oli massiivinen erehdys: se johti sotilasvallankaappaukseen maassa.

*) Historian hämärään kadonnut nimi.

 

Moskova näyttää mahtinsa

Perjantaina, kuuleman mukaan, Venäjä aikoo ensimmäistä kertaa sitten Neuvostoliiton hajoamisen vyöryttää ydinohjusten laukaisualustoja ja tankkeja halki Punaisen torin. Voimannäyttö tapahtuu sopivasti Venäjän valtiaan vaihduttua Putinista Dimitri Medvedeviksi.

Ase-esittelyllä juhlistetaan Neuvostoliiton voittoa Natsi-Saksasta. Joku kyynisyyteen taipuvainen ilkimys voisi tietysti marmattaa asiasta paljonkin: yksi keskitysleirivaltio voittamassa toista, yksi diktaattori pistämässä toista samanlaista järjestykseen. Miten maailman vapaus tästäkin voitosta kasvoi? Itä-Eurooppa ainakin uhrattiin ja unohdettiin oman onnensa nojaan kymmeniksi vuosiksi.

Eläkkeellä oleva venäläinen kenraali Vladimir Dvorkin on arvostellut Venäjän nykyistä armeijaa pelkäksi neuvostoajan huonoksi kopioksi. Euroopan – ja maailman – mittapuun mukaan se on silti ihan riittävän hyvä kopio luomaan uhkakuvia erityisesti rajanaapurimaissa.

Putin sanoo, ettei perjantain paraatissa ole kyse sapelinkalistelusta. Siinä hän on harvinaisen oikeassa. Tässä on kyse ydinaseiden kalistelusta. Sapelit hermostuttaisivat maailmaa huomattavasti vähemmän.

Vuorokausi

Kello 00:00, vuorokauden vaihtuessa lauantaista sunnuntaihin: laitoin ananakset kello 23 valumaan siivilään valmistautuen Leivontaurakkaan. Puoli tuntia häärin siellä ja täällä ja sitten aloin valmistella herkullisen piirakan pohjaa (murskattuja kaurakeksejä, kookosjauhetta, voita). Laitoin uunin lämpenemään 175 asteeseen piirakan paistamista varten. Yössä kuului kaulimen kumu murustaessani keksejä!

Kello 1 yöllä: sain ananaspiirakan uuniin. Paistoin sitä puoli tuntia ja otin jäähtymään.

Kello 2-3, noin suunnilleen: laitoin pestyjä vaatteita kuivauskaappiin ja kaapin hurisemaan ei-toivottua lämpöä kodinhoitohuoneeseen.

Kello 03:05: päätän piirakan jäähtyneen tarpeeksi. Kelmutan sen ja laitan jääkaappiin.

Kello 03:30 (minuutti sinne tai tänne): ahkera leipuri käy pikaisesti peseytymässä ja suree tulevia tummia silmänalusiaan.

Kello 4: Hiippailen sänkyyn ja nukahdan.

Kello 6:05: Herään ja paniikinomaisesti alan miettiä kaardemummatilannetta. Käyn katsomassa maustekaapilla – pahin on tapahtunut. Kaardemummaa ei ole, koska unohdin ostaa sitä eilen kaupasta. En siis voi tehdä korvapuusteja. Menen takaisin sänkyyn.

Kello 12:30: appivanhemmat saapuvat meille. Minä olen ollut noin tunnin ajan valveilla. Lähdemme lounastamaan Ketarsalmen Kievariin. Appivanhemmat ovat herttaisia ruokkiessaan meitä kuin linnunpoikasia. Jälkiruokana on jumalaista juustokakkua, jota minä sorrun ottamaan kaksi palasta.

Kello 16: juomme meillä teetä ja ananaspiirakka saa arvostusta osakseen. Minua ärsyttää ja vaivaa korvapuustien puute.

Kello 18: appivanhemmat suuntaavat kohti kotiaan ja me PuoLiskoisen kanssa luemme olohuoneessa ja syömme kaikenlaista makeaa. Toteamme Kultasuklaan herkut suuresti yliarvostetuiksi ja ylihinnoitelluiksi. Ostin jokunen päivä sitten Kultasuklaan myymälästä hävyttömän kalliita suklaita, mutta petyimme huomatessamme ne sittenkin kovin tavanomaisiksi maultaan.

Kello 20: minä nukun päiväunia herätäkseni vasta Hiljaisen todistajan alkaessa.

00:15, tai sinnepäin: vien roskiksen samalla ihastellen tähtitaivasta yläpuolellani. En katso eteeni, vaan ainoastaan ylöspäin. Toukokuun tähdet ovat kauniita ja ilmassa tuoksuu kevät.

Kesälomaileva joutsen

Kuolevaksi joutseneksi olen liian elinvoimainen, mutta kesälomailevaksi joutseneksi taidan päätyäkin. Mikäli en siis mene baletin kesäkursseille. Jos menen, niin lomajoutsenena vietetty aika jää lyhyeksi, vain noin kahdeksi viikoksi. Sitten alkaisi se kesätuntien vääntö ja tahkoaminen.

Tänään oli todellakin toiseksi viimeinen kerta Raision balettitunnilla. Pää tuntui olevan täynnä sitä Esityskoreografiaa ja pari viikkoa sitten aloitettuja tankosarjoja sai oikein kaivella muististaan. Ensimmäinen kerta kokonaan ilman minkäänlaisia säärystimiä! Kyllä kesä on ihan käsillä, tämä on varma merkki.

Kirjastoissakin ennätimme käydä PuoLiskoisen kanssa. Innostuin vähän aikaa sitten lukemaan uudestaan Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden ja nyt lainasin sen jatko-osan Ihmiskunnan viholliset. Olen jo ilmaissut negatiiviset tunteeni kaikkia ”Elämän Tarkoitus On Tässä”-kirjoja kohtaan (kts. edellinen postaus), mutta nämä Waltarin romaanit ovat omaa luokkaansa. Ne kiehtovat myös siksi, että niissä elämän tarkoitus löytyy kristinuskosta, eikä mistään palanen sieltä, murunen täältä -tilkkutäkkiuskonnosta. Jokin minussa ainakin vaatii mahdollisimman kokonaisvaltaista sitoutumista: en halua kohdella uskoa kuin salaattipöytää, josta voi napsia mielensä mukaan hyvät palat ja jättää ne, joista ei itse satu pitämään.

Lainasin lisää Päätaloakin.