Avainsana: teatteri

by Ninni

Ninni näkee sinisen jasmiinin, Laku iskee hampaansa kultahattuun!

Viime viikko oli varsinaista kulttuuririentojen ilotulitusta. Yksin kun jäin (PuoLiskoinen suuntasi Itä-Suomeen), niin pakkohan oli ilahduttaa itseään elokuvin ja teatteriesityksin. Kävin keskiviikkona katsomassa Woody Allenin uusimman elokuvan, Blue Jasmine nimeltään. Perjantaina oli vuorossa Lääkäriromaani Turun kaupunginteatterissa. Lauantai-ilta lensi kuin siivillä Berg Heil – nietzscheläisiä vaelluslauluja seuraten. Oli muuten esimmäinen kertani Logomossa tuo eeppinen Nietzsche-esitys.

Blue Jasmine muodostui piilosyvälliseksi tarinaksi, jonka komedialliset elementit peittyivät synkkien sävyjen alle. Kertomuksen keskuksessa ovat kaksi adoptiosisarta: samat perhe, eri geenit – tähän geenien eroavuuteen viitataan jatkuvasti – ja täysin erilaiset elämäntarinat. Lopputulos on kuitenkin sama: eri polkuja on saavuttu hetkeksi samaan yhteiseen pisteeseen, eli vähävaraisuuteen. Toinen sisar kykenee joustavuutensa ansiosta elämään vaikeissa olosuhteissa, kun taas toinen tarrautuu menneisiin loiston päiviin, eikä pysty elämään ilman elämän ulkoista, kultaista kuorta. Kuori on sisältöä tärkeämpi, varallisuudesta on muodostunut muuttumaton ja joustamaton identiteetti. Päähenkilö Jasmine vajoaa nopeasti äärimmäisestä varallisuudesta hourupäisen köyhyyden kynnykselle, koska on kykenemätön tarttumaan niihin oljenkorsiin, joita elämä yhä heittää naisen tielle.

Riku Korhosen Lääkäriromaani  ei mielestäni toiminut näytelmänä. Tästä ei mitenkään voi syyttää näyttelijöitä: he tekivät (vaikuttavan) parhaansa. Ongelma oli dramaturgiassa, romaanin muuttamisessa näytelmämuotoon. Teemoiltaan runsas romaani käsittelee kaikkea mahdollista suurvaltapolitiikasta ura-ahdistukseen, ja ikäkriisien kautta rasismiin, eikä se taivu parin tunnin näytelmäksi. Lopputulos on sirpaleinen ja sekava. Lääkäriromaani sai (jostakin minulle tuntemattomasta syystä) EU:n kirjallisuuspalkinnon, ja erityisesti sitä on kiitetty meidän 70-luvulla syntyneiden ääneksi. Itse en ole lukemisen enkä katsomisen jälkeen nähnyt tässä mitään erityistä ”sukupolveni ääntä”, mutta ehkäpä vika on minussa?

Logomossa esitetyn Berg Heilin jälkeen olin lumoutuneessa olotilassa. Niin harvoin törmää enää ajatuksia herättävään teatteriin, häpeämättömän älylliseen ja filosofiseen matkaan halki Nietzschen maailman. Neljän tunnin esitys piti sisällään laulua, tanssia, ja tietysti sitä filosofiaa. Nietzschen ja hänen sisarensa tarina yhdistyi ymmärrettävällä tavalla 1900-luvun kipeisiin käännekohtiin, ensimmäiseen ja toiseen maailmansotaan. Katsoja joutuu miettimään sanojen suhdetta politiikkaan, ja politiikan suhdetta toimintaan.

Nietzschen sisaren mestaroimista ja päsmäröimistä katsoessa ei voinut kuin ironisesti hymähtää: naisiin väheksyvästi suhtautuva filosofi sai kipeästi nenilleen, kun hänen kirjallista jäämistöään jäi hallinnoimaan kyseenalaisiin konsteihinkin turvautuva nainen, sisar.

Tässä kulttuurin karusellissa on toki ollut aikaa myös lukea. Myös neljätoistaviikkoinen ystävämme Laku on alkanut osoittaa valitettavaa kiinnostusta kirjoihin. En tiedä onko kyseessä poliittissävyinen vastalause, kun koira iskee hampaansa kiinni tuon suomalaisen kultahatun, Björn ”Nalle” Wahlroosin elämänkertaan? Sekarotuinen ystävämme ehkä vieroo elitisistä elämäntapaa.

by Ninni

Sitten tuoksahti kesämökille

Olimme viikonloppuna ravintola- ja teatterikäynnillä PuoLiskoisen työtovereiden kanssa. Oli mukavaa: teatteri on aina elämys, olipa esitys oikeastaan mitä hyvänsä. Tällä kertaa se oli musikaali Laulavat sadepisarat. Ensimmäinen kerta kun näimme PuoLiskoisen kanssa jotain Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Yleensä olemme harrastelleet vain Sopukan esityksiä.

Ilo oli ylimmillään myös teatterin jälkeen, kun menimme nauttimaan muutamat lasilliset Kouluun. Kaivelin huvikseni takkini taskuja (se on itse asiassa aika kannattava harrastus ja löytää voi vaikka mitä tarpeellista huulirasvasta setelirahaan) kun Todellisuus löi vasten kasvoja ikävän muistilapun muodossa, jonka olin joskus taskuseen jemmannut ja autuaasti unohtanut. Oma eriskummallisuuteni tuijotti minua sievän kaunokäsialan lenkkien läpi.

Yritin polttaa lappusen reunaa, mutta se ei palanut vaan lähinnä kärvähti. Ja sitten tuoksahti kesämökille. Onneksi ei sentään palovaroitin alkanut huutaa. Lappu sai loppusijoituspaikan baaritiskin takana olevasta roskakorista.

Aina vain Austeria

Luin Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan kammiosta. En pitänyt siitä paljonkaan. Auster on enemmän makuuni silloin kun hän kirjoittaa elämästä, todellisesta elämästä vailla mitään keinotekoisia scifi-höysteitä. ”Vika” on varmastikin minussa, koska en siedä Margaret Atwoodiltakaan scifistelyä ja kaikissa muissa suhteissa taas jumaloin hänen tuotantoaan.

Austerin Yksinäisyyden äärellä on kirja, jota voisin suositella saamatta itselleni huonoa omatuntoa. Mies pimeässä ja Matkoja kirjailjan kammiosta taas ei kuulu siihen kategoriaan. Austerin varhaisempaa tuotantoa tuntevat saavat siitä jotakin irti, mutta silloinkin oivalluksen ja ilon hetket jäävät lyhyiksi leimahduksiksi, jotka sammuvat pian ja jättävät jälkeensä yleisen tyytymättömyyden.    

 

by Ninni

Ei tungosta tangolla

Tänään oli taas balettipäivä! Jostakin tuntemattomasta syystä päivän kaikki ryhmät kärsivät osanottajakadosta. Meidän porukkamme taisi olla se aktiivisin: peräti kuusi osallistujaa. Kun meitä näin vähän oli, niin riitti meille myös yksi ainoa tanko. Siinähän olimme, väänsimme ja käänsimme – ja saimme paljon henkilökohtaista huomiota opettajalta.

Menin balettiin leijuen – takana oli jo erittäin hyvät hetket kirjastoissa – mutta palasin sieltä vähän raskaammalla askelella. Lopputunnin kaksi hyppysarjaa vetävät ainakin minut melko piippuun, jos nyt ihan suoraan sanotaan.

Nyt onkin ihanaa viettää rauhallista lauantai-iltaa. Palestrinan jumalainen musiikki soi, luettavaa on niin paljon etten tiedä  mistä aloittaa. Ja kaiken muun hyvän lisäksi kirjastosta löytyi Marilyn-elokuva Sopeutumattomat ja Hitchcockin Takaikkuna. Kirjavuoresta mainittakoon Georg Simmelin Suurkaupunki ja moderni elämä: kirjoituksia vuosilta 1895-1917, Reijo Liimataisen Pimeys, varjo, saatana: pahuus Jumalassa ja ihmisessä. Kirkollisissa teemoissa jatketaan: lainasin myös Janne Kivivuoren kirjan Psykokirkko, joka tarjonnee selityksen sille, miksi papit kuulostavat joskus enemmän terapeuteilta kuin papeilta ja miksi psykologia termeineen hiipii pikku hiljaa uskonnon alueelle. 

Valmistautukaamme taidenautintoon

YleTeema tekee "kulttuuriteon" näyttämällä sen Tuntemattoman sotilaan version, jossa jatkosota kirjoitetaan uudestaan suomalaisten taisteluksi pesukoneita vastaan. Katsokoon ken haluaa. Minä olen katsomisen suhteen kahden vaiheilla. Kuten sanottu, edessä on rauhallinen ja nautinnollinen lauantai, enkä tiedä viitsisinkö sitä pilata. Tietysti koko hulluttelun voisi ottaa huumorin kannalta.  

Minulle Tuntematon sotilas ei sinänsä ole mikään pyhä ja koskematon, jota ei saisi sorkkia. En silti vain jaksa ymmärtää näitä tällaisia teatteritempauksia. Minusta ne ovat parhaimmillaan ikävystyttäviä, pahimmillaan yleisön halveksimista. Mikä oikeastaan on todellista luovuutta ja inspiraatiota ja mikä pelkästään erikoisuuden tavoittelua ja sensaation rakentelua? 

Jos olisin erehtynyt Kansallisteatteriin katsomaan mokomaa, niin ainakin olisin yrittänyt (turhaan, varmasti) saada lippurahat takaisin.  

by Ninni

Kiireinen keskiviikko

Eilen piti kiirettä. Onnistuimme ottamaan joulukorttikuvat ja hoitamaan asian eteenpäin. Näissä huikean persoonallisissa ja luovissa tekeleissä me itse esiinnymme jouluilon tuojina. Niiden pitäisi ehtiä ajoissa lähetettäväksi siihen normaaliin aikaan, kun kaikki muutkin kansalaiset täyttävät postin laatikot punaisilla kirjekuorilla. 

Poseeraamisurakan jälkeen riensimme teatteriin. Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki oli valloittavan hauska ja vakava samaan aikaan. En voi olla samaa mieltä Turun Sanomien arvostelun kanssa siitä, että Paniikin menestys olisi pohjautunut Ryhmäteatterin näyttelijöihin. Pikemminkin minusta oli helpotus nähdä näytelmä juuri näiden tuntemattomampien turkulaisnäyttelijöiden tekemänä. 

Tämä on tietysti mahdollisimman epäreilu tunne, mutta en aina oikein jaksa syttyä suomalaisista jokapaikan julkkisnäyttelijöistä, jotka dominoivat teatteri- ja elokuvamaailmaa. Näyttelijä voi olla kuinka taidokas hyvänsä, mutta jos kasvot ovat kuluneet ja maneerit kaikille tuttuja monista yhteyksistä, niin mitä siinä oikeastaan katsoo? Katsojahan kuitenkin tahtoo (kai) keskittyä näytelmään ja sen henkilöihin, ei Sakari Superjulkkuun. Tietysti jotkut haluavat nähdä juuri sen Sakari Superjulkun ja maksavat juuri siitä lippua ostaessaan. Jokaiselle jotakin!