Avainsana: sitaatit

Kyllä kansa tietää/tiesi!

Minulla on isovanhempieni peruja sellainen suuren suuri kirja, Vanhankansan kirja. Se on todellinen sananlaskujen ja kertomusperinteen aarrearkku. Paha vaimo on saanut ihan oman osastonsa sananlaskujen joukossa: teema on ilmeisesti ollut suosittu ja ajankohtainen monessa taloudessa. Sakkolassa on todettu:

”Kolme o mieheel pahhoa:

yks on vuotava venojne,

toine o heikkojne hevojne,

kolmas o äkäjne akka.”

Olen itse pelännyt olevani tällainen ”äkäjne akka” – uusi digiboksi on synnyttänyt myrskyn mielessäni, ja sanainen arkku on taas ollut auki. Olen asiasta PuoLiskoiselle puhunut, ja paljon puheen ydinsanoma lienee, että miksi pitää niin hienoja vempeleitä ostaa, ettei niitä sitten kukaan (=minä) osaa käyttää. Jäi pääministerin Ukrainaa koskeva tiedonanto katsomatta, ja se suututti. Ja sitten vielä jotain muuta P’Liskoisen mökkeillessä. Rouva paineli kaukosäätimen näppäimiä summittaisesti, koettaen saada työvoiton laitteesta, vaan eihän se toiminut. Mustana pysyi koko ruutu.

Ihmeen pienistä asioista mieli joutuu epätasapainoon. Eihän kuitenkaan tarvitse muuta kuin katsoa netistä pääministerin tiedonannon yksityiskohdat, ja on ihan kärryillä taas. Äkäjselle akalle se ei kuitenkaan riitä!

Suuri perjantai

Sain eilen kodin puunatuksi katosta lattiaan. Se oli aikamoinen savotta, vaikka sen itse sanonkin. Joskus (aina) siivotessa koen, että sekin on tavallaan uskon työtä: se on kilvoittelua, siinä ihminen (minä, siis) luopuu omista huvituksistaan toisen hyväksi. Se vaatii myös itsekuria. Joskus mieluummin antaisin vain olla ja lukisin kirjaa, mutta mitä tulisi maailmasta, jossa antaisimme vain kaiken olla? Jos jokainen laistaisi epämiellyttävistä tai tylsistä tehtävistä? Enpä osaa ennustaa laajemmassa mittakaavassa kaikkia sen seurauksia, mutta meidän kotoisessa mikrokosmoksessa se ainakin tarkoittaisi koiran karvojen määrän dramaattista lisääntymistä. Hautautuisimme siihen karvapaljouteen.

Viime viikolla kirkossa näin erään myöhäiskeski-ikäisen naisen, tavallisen seurakuntalaisen, tarttuvan lattiaharjaan. Hän lakaisi kirkkosalin ja sen jälkeen moppasi sen. Ei hän saanut siitä rahaa, eikä kai kiitostakaan. Miksi on niin vaikea kuvitella jonkun miehen tekevän sellaista? Miksi en koskaan ole nähnyt miehen tekevän niin? Millainenkohan olisi maailmamme ilman naisia lattiaharjoineen ja moppeineen.

Tänään on Suuri Perjantai. Jostain syystä olen nukkunut kauhean paljon, syvää ja pitkää unta. Piristyin oikeastaan vasta illalla. Luen Simone Weiliä:

”Eeva ja Aatami koettivat etsiä jumaluutta elämänvoimasta. Puu, hedelmä. Mutta jumaluus odottaa meitä geometrisen nelikulmaisella kuolleella puunkappaleella, jossa riippuu vainaja. Meidän on etsittävä kuolevaisuudestamme jumalankaltaisuutemme salaisuutta. ” (Simone Weil: Painovoima ja armo)

Siivoamisen filosofiaa

Siivotessa tuntuu, kuin putoaisi maailman reunan yli. Todellisuus muodostuu vain imurista, mopista, ajasta, ja tilasta. Aika on se aika, joka kuluu huone x:n siivoamiseen – onko aikaa riittävästi niin, ettei siivoaminen viivytä ruoan valmistumista? Vai pitääkö huone jättää siivottavaksi ruoan jälkeen? Tila ei ole mikä tahansa tila, se on lattiapinta-ala, joka on käytävä läpi imurilla ja mopilla. Tilaa täplittävät huonekalut, jotka myös on imuroitava. Tilaa saastuttavat koiran karvat (niitä meillä riittää), joiden eksistenssin huomaa kunnolla vasta silloin, kun niistä yrittää parhaansa mukaan päästä eroon.

Eräs viisas vanhempi rouva totesi kerran, ettei palkattu siivooja tee koskaan niin hyvää ja perusteellista työtä kuin hän itse. Tästä olen samaa mieltä. Palkkatyöläisyyteen nyt yksinkertaisesti kuuluu pieni lusmuiluvaraus. Tästä eri mieltä olevat voivat hiljentyä miettimään kuinka paljon he itse käyttävät työaikaa facebookissa, yksityispuheluja puhuen, tai epävirallisella tauolla. Niinpä niin. Miksi siivooja olisi yhtään erilainen? Kun palkkaat siivoojan, niin silloin (alitajuisesti) olet valmis tinkimään siisteydestä kotonasi, eikä siinä mitään pahaa ole, jos itse niin tahtoo.

Meillä siivousnäytelmää seuraa neljä paheksuvaa tummaa silmää: koirat eivät touhuamistani ymmärrä, eivätkä arvosta. Niille koti kelpaa sellaisena kuin se on, karvaisenakin. Koirat eivät pelkää imuria, mutta tuntevat sitä kohtaan tervettä kunnioitusta: saattaahan se puhjeta ärjymään mitä odottamattomimmalla hetkellä.

Siivouksen valmistuttua sitä palkitsee itsensä isolla kupilla vihreää teetä, ja lukemalla Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuuta:

TÄNÄÄN

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

Jotain täysin poikkeuksellista

Tänään on vanhurskaiden Joakimin ja Annan, Kristuksen isovanhempien, muistopäivä. Heitä ajatellessa tulee mieleen sama ajatus kuin Raamatun sukuluetteloita lukiessa: kaikki nämä ihmiset tarvittiin Kristuksen syntymään. Kuinka monta aivan tavallista elämää elänyttä sukupolvea seurasi toistaan – ja sitten tapahtui jotain täysin poikkeuksellista, ainutlaatuista maailman historiassa. 

Schopenhauerhan se sanoi elämää voivan ymmärtää vain taaksepäin, kun taas sitä täytyy elää eteenpäin. Niin totta.

Saareke

Viime aikojen suuri keskustelun herättäjä on ollut Inna Latisevan kirja Ryssänä Suomessa: vieras väärästä maasta. Luin tuon puhutun jeremiadin minäkin. Mielenkiintoista tekstiä ja omana kokemuksena varmasti aito. En vain itse jaksa pitää Suomea minään saatanallisena saarekkeena hymyilevän Ruotsin ja herttaisen Venäjän välillä. ”Ryssävihaa” täällä esiintyy varmasti, mutta oikeissa (väärissä?) olosuhteissa täällä esiintyy myös ruotsalaisvihaa, somalivihaa, amerikkalaisvihaa ja yleistä ihan tavallisiin suomalaisiin kohdistuvaa taksijonovihaa. Ja näin taitaa olla asian laita jokaisessa maassa.

Latisevan ikävät kokemukset Suomesta ovat valitettavia. Silti en jaksa uskoa venäläisten itsekään suhtautuvan ihailtavasti rajanaapureihinsa, tai oman maansa vähemmistökansallisuuksiin. Rajanaapureiden kanssa meneillään on koko ajan  voimannäyttö ja pomottaminen, omia vähemmistöjä taas syrjitään surutta.

Minä taidan olla miltoniaani useammassa kuin yhdessä suhteessa: ”The mind is its own place, and in itself, can make heaven of Hell, and a hell of Heaven.” Maassa kuin maassa on mahdollista elää kohtuullisen onnellisena – oma asenne ratkaisee. Rasismia vastaan on helppo sanoa taistelevansa, mutta kannattaa varoa ettei taiston tiimellyksessä satu syyllistymään siihen itse.

Uni

Näin unen, jossa parvekkeellamme oleva kynttilälyhty paloi sammumatta päiväkaudet.

Paulina painajaisten kourissa

Olen viime aikoina nähnyt erittäin ei-jouluisia painajaisunia. Osa on niitä tyypillisiä ”koulussa taas”-unia*, osa muuten vain ahdistavia. Viimeisimmässä taisi esiintyä joku jättimäistä perhosta muistuttava hirviö, joka vainosi minua. Se siis muistutti perhosta ulkonaisesti, mutta ei ollut mikään kaunis ja herttainen perhonen. Sellainen ihmistä suurempi, pahat mielessä, mahdoton tuhota. Heräsin kauhuissani.

Lehdet ovat täynnä vinkkejä joulustressin välttämiseksi. Miksi me ihmiset keräämme paineita? Itselläni hellitti siinä vaiheessa, kun oikein istuin alas miettimään joulun perimmäistä tarkoitusta ja syytä sen viettämiseen. Täydellisesti onnistunut juhla-ateria tai seitsemän sortin leivonnaiset eivät ole ehdoton edellytys joulun onnistumiselle. Jotkut näkevät stressipainajaisia joulujärjestelyistä. Itse en onneksi sellaisia ole nähnyt.

”On maailman rikkaus sinun, kun mitään et omakses ano.” Näinhän runoili Hämeen poeetta Kaarlo Sarkia. Mitä vähemmän on odotuksia, sen vähemmän on pettymyksiä. Onnellisin on se, joka ei odota mitään, koska silloin kaikki pienetkin miellyttävät elämykset kasvavat arvossa.

*) Koulupainajaisiin kuuluvat matemaattis-luonnontieteelliset unet. Jonkun oudon hybriksen vallassa päätän unessa kirjoittaa matematiikan yo-kirjoituksissa, vaikka valveminäni tietää tasan tarkkaan, että tulos olisi katastrofaalinen.   

Viisi senttiä

Sen verran annoin tänään hiuksistani, varsinaisen uhrilahjan kampaamon lattialle. Näin on parempi, eli se kannatti. Olisinpa enemmän Nupun kaltainen: sen turkkia ei koskaan tarvitse leikata, se on aina lyhytkarvainen ja siisti.

Joululahjojen paketointi on kesken. Minun on saatava jostakin sinistä joulupaperia. Tahdon ainakin yhden sinisen lahjan antaa PuoLiskoiselle. Kun jotain on kerran päähänsä saanut, niin siitä ei luovu millään. Pian sininen muuttuu elämää suuremmaksi kysymykseksi ja siitä tulee pakkomielle. Joulua edeltävän viikon tahdon rauhoittaa kaikilta näiltä triviaaleilta murheilta, joten paketointi on sitä ennen saatava valmiiksi.

Profeetan sanat

Ortodoksinen kirkkomme muistelee tänä päivänä profeetta Haggaita, joka eli noin viisisataa vuotta ennen Kristusta. Hän ennusti Kristuksen lihaksitulemisen kauan ennen sen tapahtumista. Tämä on merkittävää, mutta osuvat ovat myös nämä sanat profeetta Haggain kirjasta, erityisesti meille yltäkylläisyyden ja halujen ajan lapsille:

”Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi. Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.” (1:6.)

Mitä oikeastaan jää käteen kaikista elämän ponnisteluista. Heilumme siellä, touhuamme täällä – mitä pysyvää satoa, kestävää ja arvokasta, siitä kylvämisestä saa? Menevätkö kaikki tärkeät asiat ohi, kun tavoittelemme tuulta? Joskus tulee tyhjä olo juhla-ateriankin edessä. Tänään syöt, herkuttelet, mutta huomenna on nälkä taas riippumatta siitä onko ateria kaurapuuroa vai kukkoa viinissä. Materiaalisen maailman tarjoamista tyydytyksistä ei sittenkään tule täysi olo. Eivätkä paksuimmat tai kalleimmat vaatekerroksetkaan yllä lämmittämään sydämen kylmyyttä.

Rannalla

Ajan virta jatkaa virtaamistaan, mutta se on viskannut minut virrasta pois. Katselen sen pyörteilyä rannalla. Tämä tunne voisi tietysti olla jatkoa viimeaikaisille apokalyptisille ja synkkäsävyisille mietiskelyilleni*, mutta on sillä jotakin konkreettista pohjaakin.

Minä olen pudonnut ajan virrasta. Tämän ajan ilmiöt ovat minulle vieraita, en enää pysty ymmärtämään. Kaksi konkreettista todistetta ovat salmiakki- ja lakritsisuklaat ja transformerit.

Eilen televisiota katsellessani oikein hätkähdin, kun näytettiin mainospätkää uudesta Transformers-elokuvasta. Jotkut kivitalon korkuiset robottijätit melskasivat täällä meidän maapallollamme ja ihmiset näyttivät olevan tavalla tai toisella hätää kärsimässä. Katselin tuota mainosta ymmärtämättä sen ideaa ollenkaan. PuoLiskoinen sai selittää minulle nuo transformerit, hän kun tuntee populaarikulttuurin minua paremmin. Ilmeisesti ne ovat avaruusolentoja, sen verran käsitin. Mutta ajatus elokuvalipun ostamisesta, rahan käyttämisestä tuollaisen katsomiseen, on minulle vieras. Ja pelkkä mielikuva tuollaisista transformereista on valtavan ahdistava. Pitkin eilistä iltaa mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä avaruudessa ja mahdollisista jättiläisistä siellä. Ei sellaista mielellään ajattele. Ilmeisesti se ajatus ei ahdista nykynuoria.

Toinen käsittämätön ilmiö ovat nämä salmiakki- ja lakritsisuklaat. Minusta ne ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Ajattelin, että sen on pakko olla iästä johtuvaa: minun nuoruudessani suklaa oli suklaata ja lakritsi lakritsia – salmiakista puhumattakaan. Makuja ei sekoiteltu tällä tavalla. Ajatus turkinpippureita sisältävän täytekakun leipomisesta olisi ollut absurdi omassa nuoruudessani. Lapsuudessa ja nuoruudessahan makutottumukset kuitenkin kehittyvät ja vakiintuvat.

PuoLiskoinen kuitenkin romuttaa tämän hienon ikäteoriani: hän pitää näistä hirvityksistä, salmiakin ja suklaan liitto sopii hänelle mainiosti. Ajattelin aina ennen näiden sekoitussuklaiden olevan suunniteltuja nuorille, joiden makuaisti on jo kokenut kaiken ja siksi turtunut. Mutta PuoLiskoisen lapsuuden makumaailma on suunnilleen sama kuin omani.

Seison siis rannalla. En ymmärrä, mutta haluaisin kyllä. Osa minusta haluaisi olla virrassa mukana, mutta osa pitää myös pehmeänlujasta hiekasta jalkojen alla ja vapaudesta olla paikoillaan.

Syvyyksistä

Olen lukenut Mestari Eckhartin kirjoituskokoelmaa Sielun syvyys. Tuo 1200-1300 lukujen vaihteessa elänyt mystikko sopiikin tällaiselle ajan virrasta pudonneelle paremmin kuin hyvin.  

Mystikon statuksesta huolimatta Mestarin kirjoitukset eivät ole ollenkaan mystisiä – hän kirjoittaa kristinuskosta, ihmisestä ja Jumalasta helposti käsitettävällä ja konkreettisellakin tavalla. Tahdon ajatella hänen olevan oikeassa kun hän sanoo: ”Ihmisen ei ole mitään syytä kantaa mistään asiasta ylen suurta huolta, niin kauan kuin hänessä vallitsee hyvä tahto, eikä hänen liioin tarvitse olla murheissaan edes siitä, vaikkei hän kykenisi ilmentämään näitä hyviä aikomuksia teoissaan.”

*) Apokalyptisillä pohdinnoilla tarkoitan nyt huolta auringon vakaudesta, sen toiminnan mahdollisesta muutoksesta, outokaisten aiheuttamasta maailman tuhosta, mahdollisesta mustan aukon syntymisestä laboratorio-oloissa jne. jne.   

Tuli ilo

Tänä aamuna mietin, että minä, Siivetön, taidan oikeasti olla sairastumaan päin. Päätä särki, nenäkin vuosi ja olo oli vähän väsynyt ja viitsimätön. Täytyi kuitenkin kammeta itsensä ylös arkisiin askareisiin vaikka kuinka olisi tahmealta tuntunut.

Iltapäivällä neljän ruuhkan ollessa pahimmillaan uskaltauduin Raision kirjastoon. Lainasin lisää Marguerite Durasia (Tuska ja Puoli yksitoista kesäiltana) ja lupaavalta vaikuttavan Chuck Klostermanin hengentuotteen Seksiä, huumeita ja kaakaomuroja: matalakulttuurin manifesti. Loppuilta kuluikin sitten ikonimaalauksen ihmeiden parissa.

Taas kerran sain huomata yhteen iltaan mahtuvan paljon tunnetiloja. Aluksi olin ahdistunut, kaikki tuntui menevän pieleen: koko ikonitekele kylpi punaokrassa – olin käytellyt sitä ylenpalttisella anteliaisuudella ikonikuvaa pohjalle siirrettäessä – ja muutenkin koko työ arvelutti. Käsittätehty Kristus-ikoni ei ole helppo, vaikka ehkä erehdyin sellaista ajatusta hellimään mielessäni ennen kurssin alkua. Itse asiassa mikään ikoni ei ole helppo maalattava. Kaikki ne ovat vaikeita.

Illan kuluessa mieli kuitenkin muuttui. Tuli ilo ja sen jälkeen jopa suoranainen voitonriemu: minä osaan! Tai ainakin teen jotain ilman massiivista epäonnistumista! Kurssilta lähtiessä olin hyvin tyytyväinen ikonini tilaan. Tiedän kuitenkin, että tämä tyytyväisyyden tunne voi kadota totaalisesti jo huomenna.

Kurssillakin oli nuhaisen oloista väkeä. Onkohan nyt jotain kesäflunssaa liikkeellä?

Löysin Joensuun taidemuseon sivulta rukouksen ikonin maalausta aloittaessa. Laitoin sen muistivihkoni sisäsivulle ja miksen myös tänne:

"Oi Kristus, kaiken olevaisen Jumala ja Herra, Sinä olet Pyhällä Hengellä valistanut apostoli ja evankelista Luukkaan ja antanut hänelle taidon kuvata Pyhintä Äitiäsi, joka on kantanut Sinua käsivarsillaan ja lausunut: 'Hän, joka on minusta syntynyt, valaisee armollansa koko maailman.' Valista ja johdata sieluani, sydäntäni ja henkeäni. Ohjaa kelvottoman palvelijasi kättä, jotta voisin kelvollisesti ja täydellisesti kuvata Sinun ikonisi, Äitisi ikonin sekä kaikkien pyhien ikonit pyhän kirkkosi kunniaksi, iloksi ja kaunistukseksi. Anna minulle anteeksi syntini ja anna anteeksi niiden synnit, jotka näitä ikoneja kunnioittavat ja niiden edessä hartaasti polvistuneina osoittavat kunnioitustaan ikonien alkukuville. Varjele heidät kaikelta pahalta ja viisailla neuvoillasi johdata heidät hyvyyteen. Tätä pyydän: kuule rukoukseni Pyhimmän Äitisi, apostoli Luukkaan ja kaikkien pyhiesi esirukousten tähden. Aamen".

”Miekka taikka pikari”

Pyhäpäivän kunniaksi siivousurakkani jatkui. Minulla on usein tapana siivouksen lomassa muistella ammoin opittuja runoja, ainakaan jos en innostu laulamaan. Tänään oli runopäivä. Mieleen juolahti jostakin tuntemattomasta syystä Vänrikki Stoolin tarinoista löytyvä Kulnev.

Sain Alkosta kerran lappusen, jossa selvitettiin kohtuukäyttö hyvin tyhjentävästi. Niin-ja-niin monta annosta viikossa, mutta ei kuitenkaan niin, että kaikki viikkoannokset menisivät samana iltana. Tuntui olevan aika tarkkaa puuhaa se alkoholin kohtuukäyttö. Siitä varmuutta haluavan lienee parasta mitata viinilasillisensa desin mitalla ja pitää niistä kirjaa. Tätä taustaa vasten Suomen sodassa venäläisten puolella sotinut Kulnev vaikuttaa suoranaiselta alkoholistilta. Runossa on 20 säkeistöä ja niissä viidessä mainitaan Kulnevin alkoholinkäyttö – eli siis neljäsosasta on kyse. Ja kannattaa muistaa kyseessä olleen sotasankarin: luulisi silloin alkoholin jäävän unhoon urotöiden kuvausten rinnalla.

Runeberg kehuu venäläistä Kulnevia runossaan kansanmieheksi ("Sep' oli vasta kansanmies"), eli tavalliselle kansalle tutuksi ja kansan arvostamaksi. Kansanomaisuutta seuraa melkein heti selitys siihen: "Mies parhain, missä taisteltiin tai maljaa maisteltiin." Olisiko maljaa maistelematon ollut kansalle outolintu? Parhain maljanmaistelussa, mitä se on? Mielikuvani mukaan sellainen ihminen kestää alkoholia paljon ja muuttuu sen vaikutuksesta mukavaksi veikoksi. Paljon alkoholia taas voi kestää parhaiten joko lihava ihminen tai sitten runsaasti tottumusta juomispuuhasta saanut alkoholisti. Kuinka siis oli Kulnevin laita?

Toinen säkeistö on paljastava sekin. "Jos mikä aseeks sattuikaan, ol' yhtä, kunhan kaasi* vaan, jos miekka taikka pikari, jos joi tai tappeli." Kulnev vaikuttaa runossa sympaattiselta henkilöhahmolta, mutta pakostakin alkaa ajatella oliko hän eräs niistä, joille rajuus ja väkivalta eivät jääneet taistelukentälle. Vietiinkö ne mukana vähän joka paikkaan ja juotiinko samalla tavalla kuin tapeltiin? Tuo "kaasi" on erityisen vaivaannuttava: tarkoitetaanko sillä konkreettisesti juomista siihen asti, kunnes jalat eivät kanna – toisin sanoen sammumispisteeseen? Voi onnettomuutta. 

Kulnev oli myös "harras lempimään" ja järjestytti tanssit heti taistelun päätyttyä. Lemmen kohde valittiin runon mukaan nopeasti ja aamulla naisen kengästä juotiin lähtömalja – tietysti viiniä. Hallitsematon sotiminen, hallitsematon alkoholinkäyttö, hallitsematon sukupuolielämä on yhtä kuin hauska veikko aurinkoisessa katsannossa. Pilvinen päivä näyttää saman miehen väkivaltaisena ja irstailevana juoppona. Kumpi on totuus, vai ovatko ne molemmat?

Hämmentävällä tavalla Runeberg kuvaa sankarimme toimintaa: "..mut tuimana jos oltu ei, niin hän se viinat meiltä vei ja lupas lainan kuitata Don-virran rannoilla." Alkoholin suurkuluttaja juomishimossaan, mikä muukaan tätä selittäisi! Aika entinen ei totisesti enää palaa: on vaikea kuvitella ketään nykyajan sotilasjohtajaa määräämässä alaisiaan viinavarkaisiin vihollisen puolelle.

Lapsuudessaan Runeberg oli itse tavannut kenraali Kulnevin Pietarsaaressa. Vänrikissä Kulnevin hyveitä ylistetään ja korostetaan vihollisuuksienkin häipyvän, kun kummallakin sotivalla puolella on rohkeita ja kunnollisia miehiä. Näillä rohkeilla ja kunnollisilla on kansallisuuteensa katsomatta vain yksi todellinen vihollinen pelkureissa. Kulnevia ei ainakaan siitä paheesta voi syyttää, sillä Suomen sota ei jäänyt hänen viimeiseksi sotakokemuksekseen. Kenraali Jakov Petrovits Kulnevin hengen vei lopulta Napoleonia vastaan käyty mittelö vuonna 1812.

*) Alleviivaus on omani, sitä ei Runeberg tehnyt.