Niinhän kysyttiin Johan Ludvig Runebergin ”Vänrikki Stoolissa”, runossa ”Heinäkuun viides päivä”*. Afganistanilaisten sotilaiden ja poliisien vastaus on ei. Emme kuolisi lännen pönkittämän vieraan hallinnon puolesta. Olemme nähneet internetistä millaisia yhteiskuntia lännessä on, emmekä halua samaa. Tai emme ainakaan halua kuolla sen edestä, että saisimme saman sisällyksettömän, materiasta runsaan elämän.

Afganistanissa on enemmän niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan perinteisen islamilaisen emiraatin puolesta kuin niitä, jotka ovat valmiita kuolemaan läntisen mallin demokratian puolesta. Ja voiko heitä oikeastaan syyttää? En itsekään tahtoisi kuolla ontolta kalskahtavien ”ihmisoikeuksien”, ”liberalismin”, ”seksuaalisen tasa-arvon”, tai ”edustuksellisen demokratian” puolesta. Ihminen voi haluta kuolla Jumalansa puolesta, tai isänmaansa puolesta. Valtiomuoto siinä voi vaihdella. Minulle edustuksellinen demokratia on vain yksi vaihtoehto. Suora demokratia voisi olla parempi. Itse asiassa on mielenkiintoista miettiä kuinka erilainen maa tämä Suomemme olisi, jos käytössä olisi suora demokratia.

        *)Heinäkuun viides päivä

”Nyt kesäpäivä loistavi,

niin oudoks muuttaa mieleni

tää aamu armahainen;

jos haluat, niin lehtohon,

suvisen ilman sulohon

nyt käymme, nuorukainen;

tää päivä juhlapäivä on.”

Soturi vanha lausui tään,

pois verkon laski kädestään

ja ääneti mua johti;

ja poikki kukkaniittyjen

sinisen järven rannallen,

mi kastehelmin hohti,

nyt kävi kulku hiljainen.

Oi suloutta taivaan, maan!

Ei vanhus hiisku sanaakaan,

vain katsoo ihaellen.

Sai kyynel hälle silmähän,

kun käteheni tarttui hän

ja kuiska hymyellen:

”Maan eestä kuolisitko tään?”

Vait olin. Sydämellisen

vain silmäyksen loin hänehen,

ei vaatinut hän muuta.

Ja hetken äänet’ oltuaan

ja kummult’ ihaeltuaan

taas seudun ihanuutta

hän ääneen puhkes lausumaan:

”Rannalta tältä palasen

maat’ ihanaista isien

sa näet, nuorukainen:

kuin Virtain järvet ihanat

on Saimaan sadat lahdelmat,

Imatra pauhaavainen

ja Vuoksen aallot vaahtoisat.”

”Ja jos käyt Pohjan äärihin,

laelle tuiman tunturin,

yht’ ihanaa siell’ oisi;

ja jos sa rannan aukean

näet Pohjanalahden huuhtoman,

niin rakkautta loisi

sinulle Suomi rintahan.”

”Mut käsitätkö mieleni

ja kyynelen, mi vierevi

nyt hiljaa silmästäni,

ja muistoa miks herättää

niin suloista, niin synkeää

tää päivä mielessäni?

On viides heinäkuuta tää.”

”Koittaapi päivä, loppuun käy;

monesta jälkeä ei näy,

kun kulunut on suotta.

Vaan tää jäi mulle muistohon,

tää viides heinäkuun, siit’ on

nyt seitsentoista vuotta;

se Dunckerin vei kuolohon.”

”Tääll’ oli kansa Suomessa,

viel’ on se; surun tuttuna

se kaikk’ on saanut koittaa;

sen alttius on rajaton,

se tyyni, vakaa, jäykkä on,

sen miehuus kuolon voittaa;

sen kansa meidän kansa on.”

”Levossaan siinä nyt sen näät,

sit’ ei nyt häiri synkät säät,

mut sitä hellit vainen;

ma näin sen koetuksissa,

tulessa, hallan kourissa,

se ain’ ol’ yhdenlainen;

arvaahan, mitä tunsin ma.”

”Ma näin sen verta vuotavan,

näin voittavan, näin sortuvan,

mut pettäjää en lainkaan;

maill’, jota päivä pakeni,

viel’ urho hyinen taisteli

ja väistynyt ei vainkaan,

vaikk’ ihan toivo raukesi.”

”Mik’ urhoisuus, mi kestävyys,

mik’ into, mikä ylevyys

ja vakuus vaiheissansa

sill’ olikaan, jot’ ihannoi

ja jolle sankarnimen soi

nää miehet, tämä kansa

ja kuoltuakin jumaloi!”

”Mut kysy, jos sa milloinkaan

urhoisan vanhan sotilaan

ajalta tapaat tältä:

oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

Saat vakaan vastuun hältä:

niin, herra, tunsin Dunckerin.”

”kodista köyhäst’ oli hän,

laps saloseudun synkeän,

ei suvultansa suuri,

vaan tuli kunniaksi maan,

nous arvoon arvaamattomaan,

ol’ lujin Suomen muuri,

ja muistons’ elää ainiaan.”

”Ja tämän maineen kirkkahan,

sen omaks hälle hehkuvan

sydämen lämpö antoi;

ja synnyinmaalleen armaallen

kuin morsiolle, äidillen

hän kaikki uhriks kantoi; –

näin saavutti hän suuruuden.”

”Hän kaatui; mutta kuolemaa

oi suloista, kun kuolla saa

noin loistehessa maineen!

Ei huku unhojärveen hän,

vaan lailla luodon vihreän

kohoopi alta laineen;

kuoleepi, eikä kuole hän.”

”Maa, kukkasissas loistaos.

Suv’aalloistasi nostaos

vihanta lehtiranta,

rusoittaa vaarojesi suo,

ja välkkyelköön virtais vuo,

ja kohti taivaan kantta

sininen Saimaa-silmäs luo!”

”Niin että muisto vastakin

kun mainitseepi Dunckerin,

ylpeillen virkkaa saisi:

’Maa kaunis tuo, se hymyllään

sai urhon lemmen syttymään:

kes sit’ ei armastaisi?

Hän kuoli eestä kullan tään.’ ”