Torstainen runopiiri on noin 17 tunnin kuluttua Turussa, Uudessa Apteekissa. Valitsin sinne käsiteltäväksi runoksi L. Onervan provosoivan värssyn Te naiset. Ja näin se menee:
L. Onerva: TE NAISET (Kokoelmasta Sekasointuja, 1904)
Te naiset, te naiset, te näyttelijät,
te petätte, peitätte yhä,
te lainaatte lapselta katsehen
ja ilmehen tekopyhän.
Te petätte itsenne, petätte muut,
kun sidotte silmät, tukitte suut
ja käytte kuin nunnien kuvat,
kuin enkelit tusinataiturin
palapiirtehin säveän säädyllisin,
näin täyttäen luulot ja luvat.
Oi ollapa kerrankin ihminen
ja valimostanne vapaa!
Te pelkäätte sääntöjen sävyä
ja kotien kireää tapaa;
mut ponnisteltua uuvuksiin
te lankeette kaapunne laskoksiin
ja – silloin joskus ma mietin:
Mitä hyötyä näytellä enempää,
tekin tahdotte miestä miellyttää
ja kuljette vireissä vietin!
Minua on aina kiehtonut Onervan poikkeuksellinen kohtalo. Hän oli nainen, joka valinnoillaan uhmasi sovinnaisuutta. Hän opiskeli yliopistossa aikana, jona se oli naiselle hyvin epätavanomaista. Hän matkusti ulkomailla, hän avioitui vain erotakseen muutaman vuoden kuluttua. Hän ei koskaan saanut lapsia. Hän oli alkoholisti. Hän vietti pitkän ajan mielisairaalassa. Hänen on/off -suhteensa Eino Leinoon jatkui osapuolten siviilisäädyistä huolimatta. Onerva herätti ihailua – nuori Hella Wuolijoki ainakin oli vaikuttunut, sekä epälukuinen joukko nuoria miehiä, joita runoilijattaren poikkeuspersoona kiehtoi – halveksuntaa, ja huhuja. Pahimmillaan häntä uskottiin jopa prostituoiduksi.
Onervan runoissa näkyy halki vuosien ymmärrys ja samaistuminen Erilaisiin Naisiin, poikkeusihmisiin, oman moraalinsa luojiin. Hän kirjoittaa uhmakkaasti ”kadun kaunottarista”, katulutkista, osoittaen sympatiaa ja jopa aiheen romantisointia.Tropiikin alla -runossaan hän kehottaa tarttumaan intohimoon ja juomaan sen juovuttavan juoman – vaikka se tarkoittaisikin siihen paikkaan (sosiaalisesti?) kuolemista.
Te naiset -runossaan Onerva puhuu naisista kuin jonakin hänestä itsestään erillään olevana lajina, jota hän säälii, halveksii, ja lopulta kenties ymmärtää. Ainakin hän näkee kaiken viekastelun takana olevan tarpeen ja halun miellyttää miestä, vaikka se tuodaankin julki verhotummin kuin omaa aistillisuuttaan rohkeammin elävät naiset tekevät. Onerva ei laske itseään näihin teeskenteleviin näyttelijöihin – hän on jotakin muuta. Hän on aito. Häntä ”kotien kireä tapa” ei kirjaimellisestikaan muokannut, koska Onerva eli suurimman osan elämäänsä äidittä: äiti oli mielisairaalassa, joskin tytölle hänen sanottiin kuolleen. Isä taas oli oman aikansa isäksi hyvin salliva, ja antoi tyttärelleen paljon vapautta.
Runossa Onerva paheksuu naisia petollisiksi, mutta ehkä suurin petos on itseen kohdistuva: ”Te petätte itsenne…” Itsepetokselle rakentuva elämä on ahdas ja ahdistava, se leikkaa siivet, se sitoo kädet.