Luin viime viikonloppuna Kiba Lumbergin romaanin Samettiyö. Se on kolmas ja viimeinen osa trilogiaan, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Repaleiset siivet ja Musta perhonen. Samettiyö jatkaa siitä mihin Repaleiset siivet jäi: nuori romaninainen Memesa kokeilee siipiään niin hoitoalalla kuin taiteen tekijänäkin. Jälleen kerran vastukseksi muodostuvat oman yhteisön ja valtaväestön ennakkoluulot. Romaniyhteisöstä irrottautunut ei saa sympatiaa omiltaan ja muillekin hän on kummajainen. Romaanin päähenkilön problematiikkaa syventää hänen homoseksuaalinen suuntautuneisuutensa.

Pidin oikeastaan eniten Mustasta perhosesta. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle se oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka Lumberg näkikin siellä päivänvalon melkein 20 vuotta ennen minua. Samassa kaupungissa voi olla monta erilaista todellisuutta, monta erilaista pikkumaailmaa. Romanien maailma on niistä yksi. Samettiyötä pilasi hiukan lopun tarpeeton dramaattisuus. Ihmisen sankaristatus tietysti korostuu hänen jouduttuaan salamurhan uhriksi tai muuten vain kuoltuaan "sorvin ääreen", mutta onko sellainen korostaminen tarpeellista? Päähenkilön rohkea rajojen rikkominen on muutenkin ilmeistä. 

Vastapaino

Tarkovskin Solaris ja Stalker eivät ole hilpeydellä pilattuja. Vastapainoksi oli ihan pakko katsoa Audrey Hepburnin tähdittämä musikaali Funny face. Ja olihan se ihana. Ne vaatteet, se tunnelma, se kevyt ilomieli. Kuin shampanjaa elokuvan muodossa. Audrey Hepburn on kaunis kuin päiväperhonen ja vuonna 1957 muotimaailmassakin oli vielä tyyliä. Ainoana miinuspuolena on George ja Ira Gershwinin laulujen tarttuvuus. On jotenkin kiusallista huomata hyräilevänsä koko ajan "I love your funny face, your sunny, funny face". Onneksi sitä on toistaiseksi tapahtunut vain kotioloissa. 

Katsoin Tarkovskin Solariksen ja olen ollut sen jälkeen hiukan oudossa mielentilassa. Sekaisin alakuloisuuteen taipuvaista mielenrauhaa ja toivottomuutta. Tarkovski on mieltynyt Bachiin – niin olen minäkin. En kuitenkaan ole varma suosittelisinko elokuvaa masentuneille ihmisille. Toisaalta paljonhan riippuu tulkinnasta, asiat voi nähdä niin eri tavoin. 

Viikonlopun masentaviin hetkiin kuului myös Matti Paloheimon kirjan lukeminen. Uskomisesta on ohkaisen teoksen nimi. Jos paavin Jeesus Nasaretilainen edustaa minulle kirjallista päivää, niin Paloheimon Uskomisesta on sanoista koostuva yö. Paloheimo on luterilainen pappi, joka ei kuitenkaan toimi virassa. Uskomisesta–kirjassa hän paljastaa (aikamme suosikkisana) epäilyksensä ja kritiikkinsä kirkkoa kohtaan. Mitään uutta tässä ei kuitenkaan tule esiin: kirkkoa on aina osattu kritisoida milloin mistäkin pahuudesta. Vaikea olisi määritellä Paloheimon vakaumusta – olisiko agnostikko lähellä totuutta? Minä en saanut tästä kirjasta paljoakaan, mutta voihan sen kirjoittamisella olla jotain merkitystä kirjailijalle itselleen. Omalta kohdaltani kallistun kyllä enemmän paavilaisuuteen kuin paloheimolaisuuteen.

Luen Martti Turtolan kirjaa Erik Heinrichs: Mannerheimin ja Paasikiven kenraali. Suomalaisessa sotahistoriassa tarkastajan toimi herättää synkkiä assosiaatioita: Marskin tapana oli sodan aikana sijoittaa kyvyttömiksi rintamakomentajiksi katsomansa miehet erilaisiin tarkastajan virkoihin. Kyvyttömän tie siis tosiaankin kulki rintamalta tarkastajaksi, pois tapahtumien polttopisteestä. Heinrichsin kohdalla suunta oli aivan erilainen: rauhanajan jalkaväen tarkastajasta III armeijakunnan komentajaksi lokakuussa 1939. Ja alkoi YH. Niin se lahjakkuus palkitaan.

Eläviä kuvia

Katsoin Kärpästen herran. Olin oikeassa epäillessäni sen toimivuutta elokuvana. Elokuva ei yksinkertaisesti voi tuoda esiin niitä moninaisia pelon nyansseja kuten romaani tekee.

Marilyn-kausi jatkuu. Lainasin Herrat pitävät vaaleaveriköistä. Marilyn Monroen ja Jane Russellin naisellisuudessa on jotain uskomattoman pehmeää ja viettelevää, se on kuin kuohukermaa vatkattuna pehmeäksi vaahdoksi. Ja höystettynä sokerilla. Elokuvan laulut jäävät mielen pohjalle kummittelemaan: olen jo useamman kerran viime päivien aikana huomannut hyräileväni "We're just two little girls from Little Rock, we lived on the wrong side of the tracks. But the gentlemen friends who used to call they never did seem to mind at all.."