Avainsana: askartelu

Siivetön askartelee ja raivostuu

Tekaisinpa juuri kolmetoista joulukorttia! Ajattelin ensin, ettei projektista tule mitään: sorruin ostamaan Prismasta sellaisen askartelusetin (ei ikinä enää), jossa oli suljetussa muovipussukassa ”jouluisia” askarteluhärpäkkeitä. Kotona pussin avatessani koin raivopettymyksen nähdessäni epätyydyttävän sisällön. Oli siinä laihanluirua kartongintapaista, joutavia, pahvisia hyvän joulun toivotuksia, hyödytöntä pehmopaperia, joka olemukseltaan muistutti jotain vessapaperin ja talouspaperin sekamuotoa. Kiukkusin asiasta aikani, mutta sitten ryhdyin kuitenkin toimeen.

Kannattihan se. Alun pessimismin mentyä pääsin vauhtiin, ja nyt todellakin on yli tusina itse tehtyä taideteosta valmiina. Vielä toisen mokoman kun teen, niin urakka on valmis tältä vuodelta. Hiukan masennuin PuoLiskoisen katsellessa kortteja ja todetessa, että ajatushan se on tärkein.

Vain hyvin luottavaiset ihmiset – tai lapset – ostavat sian säkissä, tai askartelusetin sinetöidyssä muovikääreessä. Näen mielessäni pehmeäkatseisia ihmisiä Prisman askarteluhyllyllä tarttumassa luottavaisin sormin näihin setteihin. Näen tähtisilmäisiä lapsukaisia katkarapusormineen.

Luukkujen takana

Joulukuu kiitää eteenpäin. Ikkunaamme on ilmestynyt joulutähti, siinä meidän panoksemme jouluvalaistuksiin. Parhaimmalta tähti näyttää silloin, kun keittiössä ei ole valoja päällä. Silloin sen tähdenmuoto näkyy selkeästi tielle asti. Kuvittelen usein mielessäni koululapsia kulkemassa sitä tietä ja katsomassa joulun valoja. Ehkä he muistavat ne aikuisinakin.

Joulukalenteri avautuu joka päivä, aukinaisten luukkujen määrästä näkee ajan kulun. Luukkujen takana on meidän kalenterissamme Raamatun lauseita. Ne ovat englanniksi. Vastaavaa suomalaista kalenteria en nimittäin ole onnistunut löytämään. Aivan kuten tavallisesta kaupasta ei löydy joulukorttia, jossa edes jollakin tavalla viitattaisiin joulujuhlan syyhyn. Tonttuja ja tinttejä sen sijaan löytyy enemmän kuin tarpeeksi.

Hämmentävä Hitler-historiikki

Luen edelleen Ian Kershawn Hitler-elämänkertaa. Se on tarkkaa työtä, Hitlerin uran julkiset vaiheet käydään huolellisesti läpi. Yksityiselämää se ei juurikaan valota. On silti melko rohkeaa antaa ymmärtää, että jollakin ihmisellä ”ei ole” yksityiselämää. Meillä kaikilla sellainen on. Jos se ei vastaa muiden käsityksiä siitä, mitä sen olisi oltava, niin sillehän ei sitten voi mitään.

Kershawn kirja on ansioistaan huolimatta tyypillinen Hitler-opus. Ilmeisesti tulee kestämään vielä pitkään, ennen kuin näistä asioista voidaan kirjoittaa ilman rekkalastillista tuomitsevia adjektiiveja. Kun luen elämänkertaa niin tahdon itse tehdä johtopäätökseni sen kohteesta, ilman rautalangasta vääntämisiä. Hitlerin teot puhuvat puolestaan, niiden alleviivaaminen ei ole enää tarpeen.

Mistä me oikeasti tiedämme oliko Hitlerin erikoisen pitkä kädenpuristus ja pitkä katse silmiin pelkkä ”ontto näyttelijän temppu”, kuten Kershaw sanoo? Mistä hän sen tietää? Mitään ala- tai tekstiviitteitä ei tämä kirja ainakaan sisällä, joten on vaikea tietää missä vaiheessa kirjailijan tieto vaihtuu olettamuksiksi.

Eräs mitätön ja kokonaisuuden kannalta merkityksetön lause jäi mieleeni kummittelemaan. ”Pakkomielteiset ovat harvoin hauskaa tai mielenkiintoista seuraa paitsi niiden mielestä, joilla on sama pakkomielle.” Onko tuokaan totta? Eikö omaa pakkomiellettään muka ole mahdollista salata ja vaikuttaa silti hyvältä seuraihmiseltä? Tahdon protestoida kaikkien pakkomielteisten puolesta – Kershaw tekee tässä vääryyttä suurelle ihmisjoukolle. Hän vain livauttaa tuon lauseensa Hitler-informaation joukkoon, tuosta vain. Kai sen kärki kohdistui Hitleriin ja hänen paasaaviin monologeihinsa, mutta samalla tuli sivallettua muitakin.

Ahkerasti askarrellen

Olen taas askarrellut. Tein itse kutsukortit erääseen juhlaan, joka on tulossa. Vielä pitäisi innostua ottamaan kamera esiin ja kuvata nuo kortit – sitten voisin laittaa kätteni jälkeä näkyviin tänne blogiinkin.

Minulla on kummallinen suhde askarteluihini. Jos joku niitä kiittää, niin mietin aina onko se pelkästä ”armosta” sanottu, vähän niin kuin 4-vuotiaalle saatetaan suitsuttaa kiitosta jostakin piirustuksesta. Sekään ei ole mukavaa, jos niistä ei saa mitään palautetta. En voi uskoa kehun vilpittömyyteen, siinä minun ongelmani. Haluan kyllä uskoa!  

Kirjoista ja korteista

Sain tänään pääsiäiskortit postitettua. Ei, en aio laittaa kuvia niistä blogiin, tänä vuonna se olisi suoranaista kidutusta. Korteista tuli nimittäin hyvin alkeellisia. Päiväkotien hoidokit tekevät tyylikkäämpiä. Mutta sille ei nyt voi mitään, täytyy vain toivoa vastaanottajilta suvaitsevaista mieltä. Pysyttelin turvallisessa tiputeemassa lähtemättä yrittämään mitään liian kunnianhimoista. Viime vuonna jonkun oudon hybriksen vallassa yritin jopa luonnostella ristiinnaulittua Kristusta korttiin, mutta siitä ei sen enempää – katastrofaalinen virhe.

Suuren viikon alkamisen kunniaksi mainittakoon myös, että sain PuoLiskoisen ja itseni ilmoitettua kesän ikonimaalauskurssille! Mikään ihan pieni saavutus tämä ei ole, koska kurssit täyttyvät minuuteissa. Kädet tärisivät hermostuksesta, kun näpyttelin netti-ilmottautumisia kaksin kappalein kilpaa kellon kanssa. Palkittiinpa vaiva kuitenkin.

Kuolemasta ja kuolemattomista

Luin Jörn Donnerin laihanluirun kirjan Kuolemankuvia. Kansikuva on kuin suoraan Mullan alla-televisiosarjasta kopioitu – ehkä tarkoituksella? Se jo antaa osviittaa sisällön suhteen, joka ei ole kovinkaan tuoretta tai omintakeista. En pääse eroon siitä häiritsevästä ajatuksesta, ettei tämän kirjan nimi oikeastaan vastaa sen sisältöä. Vanhenevan miehen tarkoituksettomuuden tunteesta voisi olla hyvä nimi, mutta tietysti liian pitkä.

Mielenkiintoisempi tuttavuus on sen sijaan ollut Rogel-Pol Droitin Esineiden luonto. Se avaa uuden näkökulman arkipäivän tuttuihin esineisiin, joita me ihmiset emme edes tajua ympärillämme. Droit onnistuu sanomaan avaimista, katulampusta, suolasirottimesta, klemmarista ja sängystä jotain sellaista, joka oikeasti saa katsomaan näitä esineitä toisin silmin. Onko sänky esine, vai onko se kokonaan toinen tapa olla? Avaruusalus kahden maailman välissä, sanoo Droit. Kun ihmisen asento muuttuu normaalista seisovasta asennosta istuvaan tai makaavaan, niin istumisen tai makaamisen mahdollistava esine on melkein näkymätön – se unohdetaan. Asennon myötä myös tapa katsoa maailmaa muuttuu.

Esineissä on sekin mielenkiintoinen piirre, että minusta ne pääsevät tässä maailmassa lähemmäs kuolemattomuutta kuin me ihmiset. Kirjoitin tästä jo aikaisemminkin. Muovikippo saattaa elää viisisataa vuotta, museoissa näkee paljon sitäkin vanhempia esineitä. Ihminen ei kestä aikaa, esine kestää paremmin. Minulle esineen merkityksellisyys syntyy siihen liittyvistä tarinoista. En ole koskaan jaksanut ymmärtää pakkomiellettä mahdollisimman kalliisiin esineisiin. Jos esineeseen kiintyy esimerkiksi siihen liittyvien tarinoiden vuoksi, niin sitä ei silloin suurin surminkaan myisi. Niinpä rahallinen arvo lakkaa olemasta merkityksellinen. Siitähän tulee juuri se tunnearvo, josta paljon puhutaan ja pitäisi puhua vielä enemmänkin. 

Selviytymistä

Luin Lena Einhornin kirjan Ninan matka: tositarina Varsovan getosta. Se on kirjoittajan äidin, Nina Rajmicin, tarina holokaustin vuosilta. Nina Rajmic oli yksi niistä harvoista juutalaisista, jotka menivät Varsovan gettoon – ja pääsivät sieltä pois hengissä. Siitä hän sai kiittää äitinsä ja veljensä neuvokkuutta. Ninan isä ei muuttuneissa oloissa pystynyt huolehtimaan perheestään, vaan lamaantui. Äidin ja veljen toiminta sen sijaan pelasti teini-ikäisen tytön hengen monta kertaa.

Getossa kärsittiin ja kuoltiin tauteihin ja aliravitsemukseen, mutta siellä myös opiskeltiin. Nina Rajmic sai lukion suoritettua siellä ja myöhemmin hänestä tuli lääkäri ja syöpätutkija. Ammatinvalintaan saattoi vaikuttaa tytön äidin Fanjan aloitetut (mutta ei päätetyt) lääketieteen opinnot.

Lena Einhornin veli on muuten Stefan Einhorn, jonka kirjoittaman kirjan Salattu Jumala luin jokin aika sitten. Kiinnitinkin huomiota samaan sukunimeen, mutta en ennen Ninan matkaa tiennyt näiden kahden lääkärin ja kirjailijan olevan näin läheistä sukua toisilleen. Molemmat Einhornit ovat tehneet elämäntyönsä Ruotsissa ja juurtuneet sinne.

Ninan matka oli selviytymistarina ja todellinen jännitysnäytelmä. Tympeämpi selviytymistarina on sen sijaan Eppu Salmisen Lasten ristiretki, joka kuvaa kirjoittajan opiskelua Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla. Elettiin Turkan, Parviaisen ja Jumalan teatterin vastenmielisiä aikoja. Opiskelijoita nöyryytettiin ja rääkättiin. Jotkut opettajat myös katsoivat oikeudekseen hyötyä opiskelijoista seksuaalisesti – lauma toivorikkaita näyttelijänalkuja on hyvä pohja oman pikku haaremin luomiselle. Ihme, että suomalaisesta teatteritaiteesta jäi mitään jäljelle herrojen porsastelun seurauksena.

Kaikkein oudoimmalta tuntuu moisten kummajaisten pääseminen tuollaisiin asemiin ja heidän nauttimansa vaikutusvalta. Miksi? Eikö kukaan nähnyt, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita? Vai nähtiinkö se, mutta ei uskallettu sanoa? Mahtoivat miehet naureskella ihmisten typeryyttä ja alttiutta tulla huijatuiksi.

Askartelua

Eilen ja tänään olen askarrellut pääsiäiskortteja. Kuusi kappaletta oli valmiina, mutta heitin yhden pois epäilyksen hetkellä. Se oli liian naurettava, käsittämättömän tyhmän näköinen. En ole varma ovatko ne muutkaan paljon parempia. Olen tehnyt tähän mennessä kahdenlaisia kortteja. Runo kääntöpuolella on kaikissa sama.

Vielä en ole valokuvannut näitä korttejani, saa nähdä uskaltaudunko sen tekemään ja laittamaan kuvat blogiin.

Humanisti par excellence

Nuo sivun alalaidassa olevat pääsiäiskorttikuvat ovat jo pitkään vaivanneet minua. Pois en niitä saa – tarvitsen PuoLiskoisen apua. En osaa käyttää tätä blogisysteemiä, tehdä muutoksia, lisätä ominaisuuksia. Vanhaa vuodatusblogiani hallinnoin hiukan paremmin, vaikken mihinkään mestarikategoriaan kuulunutkaan.

Pääsiäiskorttien ärsyttävyys perustuu niiden anatomiseen epäuskottavuuteen. Niistä tuli kanan ja kukon sekamuotoja: en ymmärtänyt tehdä kukkoa valkoiseksi ja varustaa sitä pyrstösulilla. Olin korteista aluksi mielettömän ylpeä (siksi ne tännekin postasin), kunnes eräs vastaanottaja ajattelemattomuuttaan tuli paljastaneeksi tosiasian. Kylläpä harmitti. Erityisesti kun olin askarrellut niitä paljon, eli siipikarjaa koskeva tietämättömyyteni tuli esiteltyä laajalle ihmisjoukolle.

Toisaalta noissa korteissa kristallisoituu oma olemukseni kahdellakin tavalla: humanisti par excellence. 1. Koska mitä ilmeisemmin olin sairaana silloin, kun koulussa opetettiin biologiaa, toisin sanoen luonnontieteitä ja 2. koska en osaa – tai en uskalla – käsitellä tietokonetta poistaakseni häpeän aiheuttajan.

Aika entinen

Luin Kjell Westön romaanin Missä kuljimme kerran. Se oli työlästä luettavaa, se ei auennut heti. Henkilögalleria on niin suuri – vaati aikaa kiinnostua jokaisesta henkilöstä ja haluta tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Missä kuljimme kerran on massiivinen aikakausikuvaus: aikajana ulottuu 1900-luvun alusta aina talvisodan kynnykselle. Lopuksi luodaan katsaus vielä senkin yli ja ohi. Minulle tämä kirja oli serenadi Helsingille, ensimmäisen tasavallan Suomelle. Kaupunki ei ole henkilö, mutta tässä romaanissa kaupunkia tutkaillaan, nuorta Suomea katsotaan, eri yhteiskuntaluokkien edustajien silmillä.  

Sitä kokee merkillisen tunteen, kun joku aina arkeen kuulunut asia esitetään uutena, ihan tuoreena. Tässä romaanissa sellainen asia on Fazerin suklaa. Se suklaa, jonka me tunnemme Fazerin Sinisenä. Meille se on monimuotoinen: sitä on patukkamuodossa, sitä on levynä, sitä on piristetty lukemattomilla eri lisukkeilla. Se on osa arkista elämää – se on melkein läpinäkyvää, sitä ei edes huomaa. Mutta ajatella sitä ihan uutena, erikoisuutena, arvostettuna herkkuna.. Se tuntuu oudolta.

Askartelun riemua

Askartelu tarjoaa iloa, vaikkei aina onnistumisen iloa. Tekemisen ilo on kuitenkin suuri. Ohessa todisteeksi kuva kortista.

Tämä kortti lähti Saksaan sikäläistä postcrossaajaa ilahduttamaan (?). Saksatar toivoi erityisesti itse tehtyä ja/tai kissakorttia, joten tässäpä ne elementit kohtasivat.

Melkoinen pohjanoteeraus minulta. Mutta on nöyryyden hengen mukaista olla salailematta epäonnistumisiaan, kun kuitenkin kaikki menestyksensä ihminen tuo hyvinkin halukkaasti julki.

Miksi maapallo pyörii?

Me kaikki planeettamme hilpeät asukit pyörimme vimmattua vauhtia ympäri, ympäri avaruudessa – itse tosin emme sitä tajua. Koko kotiplaneettamme pyörähtelee: se kyyti on kova ja sitä kestää maan asukkaalla kehdosta hautaan. Mutta miksi maa pyörii? Esivanhempamme järkeilivät asian näin: "Maapallon pyöriminen pitäisi johtua siitä, että maan sisällä palaa ikuinen tuli, jossa jumalattomat ovat ja kun ne aina koittavat kiivetä sieltä syrjää myöten ylös, panee se maapallon pyörimään."

Kesällä saattaa joskus sataa ja paistaa samanaikaisesti. Vanha kansa tapasi silloin sanoa, että tuonelassa vietetään häitä. Nämä maapallon pyörimistä ja sadepaistetta koskevat tiedonmurut löysin Juha Nirkon toimittamasta kirjasta Lykyn avain: 999 vanhaa taikaa ja uskomusta.

Hesiodoksen hengessä, eli työt ja päivät

Olen leikannut, liimannut, tuuminut ja teipannut. Toisin sanoen: olen askarrellut. Työn alla on syntymäpäiväkortti ystävälle. Hän täyttää sen saman, minkä minä jokunen päivä sitten. 36-vuotiaiden joukko kasvaa kasvamistaan.

Kerran 90-luvulla vietimme yhteiset syntymäpäivätkin tämän ystäväni kanssa. Viime kesänä taas vietimme hauskan kieliposkessa-illan 70-vuotispäivien merkeissä, kun kumpikin meistä saavutti 35 vuoden iän.

Jatkan edelleen elämän oppimista kantapään kautta, kuinkas muuten. Vasta vähän aikaa sitten tuomaroin huuto.netissä roikkuvia ja järjettömiä hankintoja puuhaavia ihmisiä. Nyt olen itse syyllistynyt samaan kaksi kertaa. Tavallaan kadun, tavallaan en: esimerkiksi tänään posti toi Pyhittäjä Johannes Siinailaisen Portaat, joka on viimeisin hankintani ja vaikeasti kaduttava sellainen. Kunhan nyt jatkossa malttaisin pysytellä poissa.

Uralin pervonen

Katsoin kohutun nukkeanimaation Uralin perhonen. Tekninen toteutus oli hieno, eli nuket oli taiten tehty ja musiikki meni oikein selkäytimeen asti. Paikoitellen teos oli erittäin kekseliäs: esimerkiksi Anastasia Arapovan kirjeestä ulos purkautuvat pitsinauhat, joilla "perhonen" koteloitiin ja tsaarin upseeri vedettiin symbolisesti takaisin kotiin.

Entä sitten tämä kohun aiheuttanut homoteema? Ihmettelen joskus näitä edistyksellisiä, joille vielä 2000-luvullakin paras konsti häpäistä ihmistä on väittää tämän olevan homoseksuaali. Jos unohdetaankin Mannerheim hetkeksi ja mietitään tällaisesta toiminnasta kertovan ihmisen ihmiskuvaa ja käsitystä seksuaalisista vähemmistöistä. Homottelu ja seksuaalisen suuntautumisen pakonomainen pohdinta on yläastetasoista touhua.  

Animaatiolle nimen antanut Uralin perhonen oli siis joku kirgiisinuorukainen Uralin takaa, jolla oli perhosen siivet. Siivet tulivat koteloitumisvaiheen jälkeen. Tarkkailin näitä siipiä: kyllä ne liikahtelivat, ihan kuin oikealla perhosellakin. Eivät vain jäykkinä sojottaneet selästä. Lopulta ihmisperhonen tietysti tapettiin, tai kuoli kuitenkin. Tapahtumien kulku oli hiukan sekava syy-seuraussuhteiden osalta. Lopussa Mannerheimin kasvot olivat kuu-ukkona taivaalla, tai ainakin siltä vaikutti.

Oliko Mannerheim edes tuon animaation aiheena? Minusta siinä oli niin monin tavoin eksytty niin kauas marsalkasta, ettei siitäkään voi olla täysin varma. Tuosta animaatiosta ei kannata liikaa hermostua, koska se ei ole vakavasti otettavaa kritiikkiä Mannerheimin sotilaallisista tai poliittisista toimista. Myrsky vesilasissa, taas kerran.

Toinen kerta toden sanoo! 

Sain pääsiäiskortit valmiiksi! Pitkään olin masentunut tämän asian tiimoilta. Tänä vuonna ensimmäinen "erä" meni ihan harakoille, päin seiniä, pipariksi. Jouduin siis heittämään ensimmäisen askartelusession tulokset pois, niin noloja ja häpeällisiä ne olivat. Sitten jostakin tuli inspiraation liekki ja mestariteokset valmistuivat alta aikayksikön! Huomenna yritän laittaa kuvia niistä tänne blogiin tai sitten Flickriin. Flicriin voisin periaatteessa laittaa kuvia vaikka heti, koska flickraamisessa minulla on kokemuksen tuomaa taitoa. Blogiin en ole vielä kertaakaan kuvia laittanut, siinä saisi PuoLiskoinen avustaa.

Askarteluahdistus

Aloitin toden teolla pääsiäisaskartelut. Neljä korttia olen saanut valmiiksi ja vielä pitäisi muutama tehdä. Olen alkanut pohtia ihmisen arvostelukyvyn ja ajankohdan välistä yhteyttä. Askartelen useimmiten myöhään illalla tai yöllä, ja silloin ideani tuntuvat loistavilta ja toteutuskin saa sydämen paisumaan ylpeydestä. Päivänvalossa tilanne muuttuu täysin ja epätoivo valtaa mielen kortteja katsellessani. Ne tuntuvat surkean avuttomilta ja – ainakin joissakin tapauksissa – suorastaan omituisilta.

Kirjastokipaisu

Yrjö Keinonen kiinnosti minua sen verran enemmän, että oli ihan pakko poiketa tänäänkin nopeasti kirjastossa. Luin eilen Keinosen tyttären ja vävyn (Marja ja Seppo Lappi) kirjoittaman kirjan Yrjö Keinonen: taistelujen ritari ja muutama asia jäi kaihertamaan mieltä. Kirjassa pariskunta hyökkää raivokkaasti Veikko Vesteristä vastaan, joten täytyi tietysti etsiä käsiini pahennuksen aiheuttaja Kolmen kenraalin kintereillä.

Inhimilliseltä kannalta koen ymmärtäväni Lapin pariskuntaa hyvin. Neuvostoliiton romahdettua moni suomettumisen ajan voimahahmo on kokenut tarvetta selitellä tekojaan. On selvää, että Keinonen ihmisenä ja Keinonen sotilaana on kaksi eri asiaa. Lapin pariskunnan kirjasta kuultavat läpi Keinosen tyttären onnelliset lapsuusmuistot. 

Vesterisvihaa sen sijaan en ymmärrä. Sen verran olen Kolmen kenraalin kintereillä ollut, että voin sanoa kirjan tehneen minuun aivan päinvastaisen vaikutelman kuin Lapin pariskuntaan. Vesterinen toimi kolmen puolustusvoimain komentajan lähipiirissä: Yrjö Keinosen, Kaarlo Leinosen ja Lauri Sutelan, ja kirjassaan hän kuvaa huumorintajuisesti noita aikoja mukaan lukien ajanjaksoa Keinosen adjutanttina. Keinonen ei varmasti ollut Vesterisen mieleinen komentaja, mutta arvostelu ja negatiiviset asiatkin tulevat sanotuksi huumorin kukkasen koristamina.  

Perhe tuntee yhden puolen ihmisestä, mutta työtoverit ovat avainasemassa ihmistä arvioitaessa oman alansa ammattilaisena. Veikko Vesterinen kertoo monta hauskaa anekdoottia urheiluhullusta Keinosesta, mutta ei säästä kirpeää kritiikkiä kun aihetta on. Ja sitähän oikeasti oli: kulmakarvat kohosivat kotimaassamme, kun puolustusvoimain komentaja vietti aikaansa Pyhätunturissa incommunicado samaan aikaan, kun neuvostopanssarit murskasivat Prahan kevään vuonna 1968. Vesterinen käyttää ilmaisua vastuun pakoilu, jota ei voi pitää liioitteluna missään mielessä. 

Lapin pariskunnalla on omat muistonsa Keinosesta isänä ja appena. Vesterisen kirjassa tuodaan esille vaikutelma hänestä esimiehenä ja ammattikuntansa edustajana.