Avainsana: ajassa

Ja minä luen..

..Yrsa Steniuksen sanoja Albert Speeristä. Merete Mazzarellan tulkintoja Sakari Topeliuksesta. Novelleja ja romaaneja Alice Munrolta ja Joyce Carol Oatesilta. Marraskuu myös nukuttaa, saa unen valtakunnan vaikuttamaan varteenotettavalta vaihtoehdolta tälle todellisuudelle. Marraskuu on aika sytyttää kynttilät ja käydä vierailuilla. Marraskuu on teatterin aika, aika nähdä Kaaos ja pitää siitä.

Valaan vatsoja

Joona-ikonini on edelleenkin työn alla. Valaan silmä tuottaa ongelmia ja ystävällinen ikonimaalaritoveri lähettää sähköpostitse valokuvan oikeasta valaskalan silmästä, jos siitä olisi apua. Tällä hetkellä valaani silmä on ruskea. Se on kuin mikäkin veden valtakunnan Rudolf Valentino ja minä olen epätoivoinen.

Eräänä päivänä Joonan kirja näyttäytyy aivan toisessa valossa, erilaisessa kuin koskaan aiemmin. Niinhän se on, tästä on kyse: suljemme itsemme valaan vatsaan yrittäessämme paeta asioita, jotka meidän pitäisi tehdä. Niin tekee meistä jokainen, ei vain profeetta Joona. Valaan vatsa voi tuntua jopa miellyttävältä vaihtoehdolta: siellä on turvallista ja pimeää ja lämmintä. Seinät ovat lähellä ja samoin katto.

Mutta pitkän päälle valaan vatsa käy ahtaaksi ja inhottavaksi paikaksi. Ihminen alkaa kaivata taivasta ja tilaa ympärilleen. Silloin sen ymmärtää: olen jättänyt tekemättä sen, mitä piti. Olen paennut. Olen valinnut löyhkäävän ahtaan luolan avaran, kauniin maailman sijasta. Onneksi sieltä pääsee kuitenkin pois.

Oikeastaan Jumala ei sulje ihmistä suuren kalan vatsan vankilaan, vaan me teemme sen itse. Ja tulemme ulos kun olemme valmiita.  

Vihavaisesta Enqvistiin

Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho ansaitsi tulla luetuksi yhdeltä istumalta. Se on vuoden 2009 lisäpanos Oswald Spenglerin ja Arnold Toynbeen varhaisempiin kirjoituksiin. Ja hyvä sellainen – ainakin omasta mielestäni, minä kun satun allekirjoittamaan sen esittämät väitteet tosiksi melkein kaikissa suhteissa.

Uskonnon hävitessä häviää kulttuurin keskiöstä jotain hyvin olennaista. Mitä yhteisöllisyyttäkään (sitä kouluampumisten seurauksena vaadittua) voi olla ilman yhteisiä arvoja. Pelkkä yksilön etujen ajaminen johtaa yhteisön hajoamiseen. On naurettavaa alkaa lehtien gallupeissa tai koulujen vanhempainilloissa neuvotella yhteisistä arvoista. Meillä oli ne, mutta päätimme hylätä ne.  

Uskoisin niin Spengleriä kuin Vihavaistakin vierottavan ehkä eniten kirjojen otsikoissa olevan tuhon ja perikadon vuoksi. Semanttiset kiistat voivat olla yhtä kiehtovia kuin pitkäkestoisiakin ja niiltä välttyäkseen voi tuhon tietysti korvata sanalla muutos. Kaupat pysyvät auki, tavaraa riittää ja televisiokanavat lähettävät, siinä mielessä ei kulttuuriamme vielä uhkaa tuho – päinvastoin. Mutta pelkkä konsumerismi ei ole tarpeeksi voimakas liima liittääkseen ihmiset yhteen etenkään vaikeina aikoina.

Vihavaisen jälkeen siirryin Kari Enqvistin teokseen Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat. Oli mielenkiintoista lukea tämä Vihavaisen jälkeen. Enqvistin maailmankuva on niin tätä aikaa kuin ylipäätään on mahdollista. Se on huomattavassa ristiriidassa Vihavaisen kirjallisen hätähuudon kanssa.

Enqvist esittää vertauksia uskonnosta sairautena, jonka (ehkä) voisi parantaa lääkkeillä, kuten skitsofreniaakin hoidetaan. Enqvistillä ei koskaan ole ollut pyhyyden kokemusta, joten sellaista hänen on vaikea ymmärtää. Muistisairaudesta kärsivää äitiä katsoessa tuntuu ajatuskin sielusta aivan mahdottomalta. Tässäpä kirja pähkinänkuoressa.

Marraskuu kulkee

Marraskuu kulkee kylmin askelin. Televisio suoltaa viihdettä. Minä katson ulos ikkunasta ja näen pimeän. Yöllä uneeni tulee kuollut isäni. Unessa on lämmin, kesä.

Rannalla

Ajan virta jatkaa virtaamistaan, mutta se on viskannut minut virrasta pois. Katselen sen pyörteilyä rannalla. Tämä tunne voisi tietysti olla jatkoa viimeaikaisille apokalyptisille ja synkkäsävyisille mietiskelyilleni*, mutta on sillä jotakin konkreettista pohjaakin.

Minä olen pudonnut ajan virrasta. Tämän ajan ilmiöt ovat minulle vieraita, en enää pysty ymmärtämään. Kaksi konkreettista todistetta ovat salmiakki- ja lakritsisuklaat ja transformerit.

Eilen televisiota katsellessani oikein hätkähdin, kun näytettiin mainospätkää uudesta Transformers-elokuvasta. Jotkut kivitalon korkuiset robottijätit melskasivat täällä meidän maapallollamme ja ihmiset näyttivät olevan tavalla tai toisella hätää kärsimässä. Katselin tuota mainosta ymmärtämättä sen ideaa ollenkaan. PuoLiskoinen sai selittää minulle nuo transformerit, hän kun tuntee populaarikulttuurin minua paremmin. Ilmeisesti ne ovat avaruusolentoja, sen verran käsitin. Mutta ajatus elokuvalipun ostamisesta, rahan käyttämisestä tuollaisen katsomiseen, on minulle vieras. Ja pelkkä mielikuva tuollaisista transformereista on valtavan ahdistava. Pitkin eilistä iltaa mieleeni tuli kaikenlaisia ajatuksia elämästä avaruudessa ja mahdollisista jättiläisistä siellä. Ei sellaista mielellään ajattele. Ilmeisesti se ajatus ei ahdista nykynuoria.

Toinen käsittämätön ilmiö ovat nämä salmiakki- ja lakritsisuklaat. Minusta ne ovat yksinkertaisesti ällöttäviä. Ajattelin, että sen on pakko olla iästä johtuvaa: minun nuoruudessani suklaa oli suklaata ja lakritsi lakritsia – salmiakista puhumattakaan. Makuja ei sekoiteltu tällä tavalla. Ajatus turkinpippureita sisältävän täytekakun leipomisesta olisi ollut absurdi omassa nuoruudessani. Lapsuudessa ja nuoruudessahan makutottumukset kuitenkin kehittyvät ja vakiintuvat.

PuoLiskoinen kuitenkin romuttaa tämän hienon ikäteoriani: hän pitää näistä hirvityksistä, salmiakin ja suklaan liitto sopii hänelle mainiosti. Ajattelin aina ennen näiden sekoitussuklaiden olevan suunniteltuja nuorille, joiden makuaisti on jo kokenut kaiken ja siksi turtunut. Mutta PuoLiskoisen lapsuuden makumaailma on suunnilleen sama kuin omani.

Seison siis rannalla. En ymmärrä, mutta haluaisin kyllä. Osa minusta haluaisi olla virrassa mukana, mutta osa pitää myös pehmeänlujasta hiekasta jalkojen alla ja vapaudesta olla paikoillaan.

Syvyyksistä

Olen lukenut Mestari Eckhartin kirjoituskokoelmaa Sielun syvyys. Tuo 1200-1300 lukujen vaihteessa elänyt mystikko sopiikin tällaiselle ajan virrasta pudonneelle paremmin kuin hyvin.  

Mystikon statuksesta huolimatta Mestarin kirjoitukset eivät ole ollenkaan mystisiä – hän kirjoittaa kristinuskosta, ihmisestä ja Jumalasta helposti käsitettävällä ja konkreettisellakin tavalla. Tahdon ajatella hänen olevan oikeassa kun hän sanoo: ”Ihmisen ei ole mitään syytä kantaa mistään asiasta ylen suurta huolta, niin kauan kuin hänessä vallitsee hyvä tahto, eikä hänen liioin tarvitse olla murheissaan edes siitä, vaikkei hän kykenisi ilmentämään näitä hyviä aikomuksia teoissaan.”

*) Apokalyptisillä pohdinnoilla tarkoitan nyt huolta auringon vakaudesta, sen toiminnan mahdollisesta muutoksesta, outokaisten aiheuttamasta maailman tuhosta, mahdollisesta mustan aukon syntymisestä laboratorio-oloissa jne. jne.   

Veitsen alla

Luinpa tällaisenkin uutisen: Tampereen yliopistollinen keskussairaala seuraa amerikkalaisissa jalanjäljissä aloittamalla lihavuuskirurgian. Voi hyvää päivää! Tämä oli tosin odotettavissakin. Televisiosta on tuskin muuta dokumenttia tullutkaan kuin näitä leikkaukseen valmistautuvia tai leikkauksessa olleita, jotka kertovat kokemuksistaan. Oikeastaan on merkillistä sijoittaa juuri tähän joulunalusaikaan niin monia asiasta kertovia ohjelmia. Yritetäänkö tällä nyt viestiä jotain, kehottaa kansalaisia pienempään piparkakunkulutukseen?  

Minä en käsitä ihmisiä, jotka hakeutuvat leikeltäväksi ilman selkeää tarvetta. Ylipaino ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole mikään yleispätevä hyvä syy. Erityisesti surettavat nämä televisiossa olleet teini-ikäiset, jotka ovat leikkauksesta niin tohkeissaan. Jos alaikäinen on tuossa pisteessä, niin mikään leikkaus tuskin tulee pysyvällä tavalla poistamaan hänen ongelmiaan. 

Lienee aikamme ilmiöitä tämäkin, että kaikki mahdollinen pyritään joko lääkitsemään tai leikkaamaan pois. Ratkaisut (jotka jäävät pakostakin lyhytkestoisiksi) tuodaan passiivisena pysyttelevälle ihmiselle hänen ulkopuoleltaan. 

Kohteliaisuus

Sain paketoitua eilen muutaman lahjuksen lisää. PuoLiskoinen katseli niitä ja sanoi taidoissani tapahtuneen selvää kehitystä. Olin tietysti valtavan mielissäni. Vaikka voihan olla, että PuoLiskoinen sanoi sen pelkkää kiltteyttään. Kieltämättä itsestänikin pari pakettia onnistui melkein yli odotusten. Pakettinarujen kihartamiseen kirjeveitsi on maailman paras väline, sen olen tullut huomaamaan.

Mietin joskus vaikeuttaako vasenkätisyyteni tuota kiharruspuuhaa.

Pakettikortit askartelen itse. Yleensä teen niistä tummanpunaisia ("joulunpunaisia!") sydämiä.

Tulosvastuu

Mitkä kaksi ammattiryhmää eivät koskaan tulisi kestämään tulosvastuuseen joutumista? Minäpä kerron: astrologit ja erilaiset terapeutit, eli ammattiymmärtäjät. 

Omaan nuoruuteeni verrattuna rahaa on palanut paaleittain nuorten mielenterveysavun projekteihin, erilaisia auttamisen muotoja on ideoitu ja toteutettu. Samaan aikaan voisi sanoa pahoinvoinnin vain kasvaneen – jos siis uskoo näitä tutkimustuloksia, joiden mukaan 20% nuorista on jollakin tavalla mielenterveysongelmaisia.

Niinpä niin, jos siis uskoo. Minä en usko, en ainakaan varauksetta. Nuo arvioinnithan perustuvat käsittääkseni suurelta osin kaikenlaisiin itsearviointeihin. Kenelläpä ei olisi teini-iässä ollut hetkiä, jolloin ykkösestä vitoseen-skaala ei riittänyt oman pahan olon mittaamiseen. Sellaista on murrosikä. Itse asiassa sellaista on joka ikä.

Todellisuus on kuin piparkakkutaikina. Se on mitä se on. Kulttuuri toimii suodattimena, muottina, jonka mukaan syntyy erilaisia piparkakkuja. On sydänmuottia ja on muumimuottia, on tähteä ja nissenassea. Taikina on silti sitä samaa. Tässä todellisuudessa elämiseen liittyvää ahdistusta on ollut aina, mutta sen selittäminen ja siihen reagoiminen vaihtelee.

Meille on viime vuosikymmeninä rantautunut amerikkalaistyyppinen terapoiva Dr. Phil-kulttuuri. Sillä syntyy sellaista tekojen tulkinnan piparkakkua, että mahdollisuuksien mukaan kaikki ihmiset selitetään sairaiksi ja edesvastuuttomiksi. Elämä taas ymmärretään liian vaikeaksi elettäväksi ilman "ammattilaisten" apua. Näin syntyy oman elämänsä invalidien joukko, uhrien yhteisö, jossa kaikki haluavat antautua hellittäviksi ja ymmärrettäviksi (hintaan n euroa tunnilta). Jossakin muualla johonkin toiseen aikaan ei ajateltaisi näin, eikä etsittäisi ratkaisua terapeuttien luota. Mutta kaipa tämä tie on kuljettava loppuun kun kerran sille on lähdetty. Mitähän vielä mahtaakaan olla edessä, jännityksellä odotan. 

Tovea, taas kerran

Luin Helen Svenssonin toimittaman kirjan Toven matkassa: muistoja Tove Janssonista. Kirja on suhteellisen tuore tapaus vuodelta 2002, eli kirjoitettu Tove Janssonin jo kuoltua. Ihastuin tähän pieneen muistojen kirjaan, johon oli viisaasti valittu Tove Janssonin eri puolia valottavia muistoja ja artikkeleja. Kirjoittajien joukosta löytyy taidekriitikkoja, teatterialan ammattilaisia ja Tove Janssonin ystäviä ja sukulaisia. Sekä tietysti kirjallisuustieteilijöitä, jotka pohtivat muumikirjallisuutta eri kanteilta. 

Vaikea sanoa miksi näin aikuisena olen löytänyt muumit. Lapsena ne eivät olleet minulle mitenkään tärkeitä, oikeastaan en edes pitänyt niistä mainittavammin. Tove Janssoniin tutustuminen – ja ihastuminen – tapahtui minulla Kuvanveistäjän tyttären ja Kesäkirjan myötä. Aikuisille suunnattujen kirjojen kautta olen sukeltanut myös lapsille tuttuun muumimaailmaan.

Kakkua ja kateutta

Suomi on minulle Onnela ja Elysium samassa paketissa, mutta lienee vain rehellistä todeta maamme olevan melko perinneköyhä. Tämä ihan jo olosuhteiden pakosta. Meillä on aina rakennettu puusta ja kun on alkanut lahota – tai muoti muuttunut – niin on revitty sumeilematta alas ja aloitettu jotain Ihan Uutta. Yliopistoperinteemme on nuorta: meidän saadessamme ensimmäisemme 1600-luvulla oli Italiassa, Ranskassa ja Englannissa jo vuosisatainen akatemiaperinne. Jopa jouluisin hautausmailla palavat kynttilät ovat nekin nuori ilmiö luterilaisessa Suomessa: tapa on huomattu ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1921*. Minne vain silmä siintää, niin siellä se tapaa nuoria perinteitä, ainakin jos vertaa keskieurooppalaiseen kulttuuriympäristöön.

Ja mitä sitten saimmekaan kuulla. Stockmann käytännöllisesti katsottuna ajaa pienen, mutta perinteikkään leipomoliikkeen konkurssiin. Leipomon, joka 1930-luvulta asti on tehnyt juuri sitä yhtä ja ainoaa Ellen Svinhufvudin kakkua. Kyllä vain: kakun resepti ei sinänsä ole mikään suuri salaisuus, sen eri versioita löytää googlettamalla kuka hyvänsä. Mutta vain leipomo Stellalla oli juuri tuo presidentin rouvalta saatu oikeus kutsua heidän kakkuaan Ellen Svinhufvudin kakuksi. 

Tiedän ihmisiä, joille Linnan juhlien ykkösinstituutio ei ole presidentti. Joillekin vieraille ne todelliset instituutiot ovat Linnan booli ja Ellen Svinhufvudin kakku, jonka leipomo Stella toimittaa. Tämä perinne katkesi nyt peruuttamattomalla tavalla.  

Katsoin asiasta kertovan MOT-ohjelman ja olen netin kautta lukenut lehtijuttujakin asian tiimoilta. Jos muistini minua oikein palvelee – voin toki väärässäkin olla – maksoi Stellan Ellen-kakku noin 18 euroa. Stockmannin korvaava kakku, sans rival, taisi pyöriä hinnaltaan 12 euron paikkeilla. Mitä uuden kakun leiponut firma ja Stockmann ovat keskenään sopineet, sitä en tiedä. Tiedän vain omasta kokemuksesta, että Stockmannin asiakaskunta tuskin leipäjonoihin päätyy, vaikka kakku maksaisikin muutaman euron enemmän kuin nyt. 

Onko kaiken, ihan kaiken, oikeasti oltava kaupan? Onko kilpailu – ja mahdollisimman raaka sellainen – todellakin arvo sinänsä, joka talloo kaiken muun alleen? Tuntuu hämmästyttävältä, että juuri konservatiivisen maineen omaava Stockmann sortuu tällaiseen. Olen pettynyt – oikeasti.  

En ole koskaan ollut Stockmannin kanta-asiakas, vaikka siellä käynkin silloin kun tieni vie Turkuun. Jos olisin kanta-asiakas, niin lopettaisin sen tähän paikkaan. Ihan vain sanoakseni, että minulle kaikki ei ole kaupan. Ilmeisesti Stockmannille on. Hyvä tietää. 

Kateus vie kalatkin vedestä

Presidentti Ahtisaaren saama Nobel-palkinto on sekin nostattanut taas kerran ihmisissä pintaan heidän kehnoimmat ominaisuutensa: pikkumaisuuden ja kateuden. Ilmeisesti Ahtisaaren pitäisi olla supermies: tehdä rauhaa maailmalla, mutta myös mystisesti kyetä estämään Suomessa tapahtuvat koulusurmat. Vasta sitten palkinto kai saisi tulla – tietysti sillä ehdolla, että siihen kuuluvat rahat annetaan pois (mieluiten varmaan arvostelijoille itselleen). Tällaista on tuotu esiin useammalla kuin yhdellä taholla, viimeksi erään iltapäivälehden keskustelupalstalla. 

Olen aina ajatellut ihmisten kateuden kohdistuvan niihin lähimmäisiin, jotka eivät ole itse tehneet mitään ansaitakseen asemansa. Ahtisaaren kadehtiminen on kuitenkin mielestäni hyvin vastenmielinen ja epäoikeudenmukainen ilmiö juuri siksi, koska se kohdistuu omilla ansioillaan pärjänneeseen ihmiseen. 

Pakko on siteerata Eino Leinon Äijön virttä:  Uskoin kerran ihmisihin,/ en nyt uskone enempi,/ ihmiset on ilvesheimo,/ paha, karsas, kahlehdittu;/ jos joku kohoopi heistä,/
sen he iskevät ijäksi,/ riemuitsevat rinnassansa:/ ollut meitä ei parempi!
 

*) Kustaa Vilkuna kertoo vuodesta 1921: nuori ylioppilas Lyyli Grotenfelt (!) aloitti tavan muistamalla jouluisella hautakynttilällä siskoaan, joka oli kuollut aikaisemmin samana syksynä.

Marsujen maihinnousu

Aina välillä sitä noteeraa jonkun Aikamme Ilmiön: kaikilla tuntuu yhtäkkiä olevan jotain, joku kuume tai muoti leviää ja kukkii, kunnes se hautautuu taas joidenkin uusien tai uusvanhojen ilmiöiden alle.

Marsut ovat ehdottomasti Aikamme Ilmiö, ainakin minun (kapeasta) näkövinkkelistäni käsin. Niitä tuntuu nykyisin olevan kaikilla, lapsilla ja aikuisilla. Ennen marsut löysivät tiensä eläinrakkaiden lasten luo, mutta nykyisin ei ikärajoja tunneta. Äitini naapurilla on marsu ja kyseessä oleva naapuri on nelikymppinen nainen.

Marsujen lumo ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Savonlinnassa asuessani ystävystyin tytön kanssa, jolla oli tällainen kotieläin. Sen pääasiallisin aktiviteetti näytti olevan häkin pohjalla makailu ja syöminen. Se oli hyvin paljon ylipainoinen. Se ei vaikuttanut kiintyneeltä ystävääni. Joskus otimme marsun häkistä ja päästimme sen ystäväni vanhempien vuoteelle (se oli kiellettyä, mutta se ei kuulu tähän). Marsu saattoi vipeltää sängyllä aika iloisesti ja viihtyä hetken vieressämme. Idylli rikkoutui aina välillä sen puraistessa kipeästi sormeen –  eikä puremista voinut ennakoida, siihen ei näyttänyt olevan oikein mitään järjellistä syytä. Joskus se teki tarpeensa sänkyyn. Ei mikään mukava yllätys vanhemmille, kuvittelisin.

Marsuhan on jyrsijä. Harrastaakohan sellainen samoja juttuja kuin kani? Sähköjohtojen pureskelua, huonekasvien syöntiä? Kani nimittäin tekee kaikkea tätä ja vielä enemmänkin. Toinen näitä eläimiä yhdistävä asia lienee heinä. Sitä pitää saada ja sen myötä kotiin tulee reippaasti heinäpölyä ja maanläheinen tallin tuoksu. Kerrostalossa tuo tuoksu voi levitä rappukäytävään asti ilahduttamaan naapureitakin.

Marsu on söpö, pehmeä, karvainen – ja halpa. Sekö sen suuren suosion syy on? Sellaisen voi nimittäin ostaa eläinkaupasta ilman kukkaron kohtuutonta kevenemistä. Pienikin se on, ei vie tilaa. Sellainenko on ihannelemmikki?

Kreetta Onkeli kirjoitti eräässä kolumnissaan eläinkaupoista ja niiden moraalista (tai sen puutteesta) ihmetellen, miksi eivät eläinaktivistit iske eläinkauppoihin*. Minäkin ihmettelen, tosin en ehkä ihan niin railakkaasti. Ihmettelen frettejä, lemmikkisiilejä, marsuja ja hamstereita. Käärmeistä, hiiristä, liskoista ja hämähäkeistä nyt puhumattakaan. Joskus lemmikkibisnes tuntuu olevan varsinainen egotrippi: ihmiset hankkivat tietynlaisen eläimen ilmentääkseen hankinnallaan jotain olennaista piirrettä omassa persoonallisuudessaan.

Koiran tai kissan voin vielä käsittää, mutta marsumuoti menee tosiaan yli ymmärryskykyni. Ja se pureminen muuten sattuu oikeasti. Jyrsijöillä on vahvat hampaat.

*) Kolumni oli hänen kirjassaan Luulotieteen kandidaatti: kolumneja.