Avainsana: 70-luku

Fiktion sietokyvystä

Baletin päätyttyä tältä keväältä ovat lauantait muuttuneet. Tuntuu kuin aikaa olisi paljon enemmän, eikä tarvitse huolehtia kellon viisareiden vahtimisesta. Se on samaan aikaan mukava ja ikävä tunne. Päivän voi käyttää kuinka vain, mutta balettitottumus on syvällä. Iltapäivistä ikään kuin puuttuu jotakin. Baletiton olo tuntuu iltaan asti: lihaksia ei ole käytetty, eikä tasapainoaistille esitetty minkäänlaisia haasteita.   

Heräsimme tänään normaalia aikaisemmin. Kävimme kirjastoissa ja huomasin fiktion sietokykyni yhä vain parantuneen. Lainasin useammankin Marguerite Duras'n kirjan ja Mario Vargas Llosan Julia-täti ja käsikirjoittaja.

Pitkän ajan vietin fiktion suhteen rajoittuneena, mutta nyt se on muuttunut. Tuntuu kuin olisin palannut nuoruusvuosien romaaniahmatin aikakauteen. En enää jaottele kirjoja niin ankarasti kuin vaikkapa vuosi sitten. Silloin minusta romaanit olivat sokeria ja rasvaa pursuavia leivoksia ja tietoteokset vankkaa kaurapuuroa tai ruisleipää. Romaanin lukeminen oli kuin karkkipäivän pitämistä. 

Kaikuja menneestä maailmasta

Kävin jokin aika sitten pitkästä aikaa pankissa. Siis ihan pankki-pankissa, siinä perinteisessä, jossa on pankkisali ja eläviä asiakaspalvelijoita. Se toi mieleeni muiston kaukaa menneestä maailmasta, 70-luvun Lappeenrannasta, joka on monessa suhteessa jo yhtä kaukainen aikapaikka kuin vaikka 50-luvun Lappeenranta. 

Pienenä tyttönä ennen kouluikää pääsin äidin mukana kaupungille "asioita hoitamaan" kuten hän sanoi. Asioiden hoito alkoi usein pankista. Kuka vielä muistaa vuoronumerottoman ajan? Pitkänpitkät jonot jokaisen pankkineidin luukun edessä. Olivatko ihmiset ennen nettiä kärsivällisempiä, valmiimpia odottamaan? Ehkä olivat hyvinkin, koska minäkin maltoin mieleni (eipä ollut muita vaihtoehtojakaan) ja jonotin kiltisti äidin vieressä. Elettiin Jonotuksen Aikaa, jonotuksen nopeudessa. Elettiin ihmisten yhteydessä: oman kodin yksityisyydestä käsin ei voinut asioita hoitaa, vaan piti vaivautua menemään ihmisten ilmoille. 

Muistan katselleeni kanssajonottajia pienen tytön korkeudelta. Katselin erityisesti aikuisten ihmisten käsiä. Jos niissä oli paljon valkoisia ja ruskeita kirjekuoria, niin se tiesi erittäin pitkää odotusaikaa meille. Jos taas kädet olivat melkein tyhjät niin oli toiveita selvitä nopeasti. 

Mammonaa oikeasti haettiin pankista ja käteistä käytettiin. Ei ollut yhden yhtäkään raha-automaattia tai laskunmaksuautomaattia. Ne asiat piti hoitaa pankissa ja siihen piti varata aikaa. Pian kaikki tämäkin unohtuu. Internet ja nettipankit pyyhkäisivät pitkät jonot pois kuin taikasauvalla heilauttaen. Samalla katosivat monet pankkineidit, käsillä kirjoittaminen, tietokoneettomat työpöydät, säästöpossut ja pankkikirjat.  

Öinen kriisi

Viime yö oli varsinaisen kauhistuksen aikaa. Menin pahaa aavistamatta alakertaan peseytymään, mutta en päässyt kodinhoitohuonetta pitemmälle. Kaamea, jättimäinen ampiainen yllätti minut! Se ei tyytynyt vain mönkimään lattialla, vaan itse asiassa huomasin sen vasta kun se oli jalkani päällä. Kuulin outoa surinaa ja katsoin alas – siinähän se! Vaadittiin yli-inhimillistä itsehillintää olla kiljumatta, vaikka kaikki vaistot siihen kehottivatkin. Potkin jalkaani kuin sähköiskun saanut, mutta mokoma ei alkuun näyttänyt ollenkaan haluavan jättää minua rauhaan. Olin aivan varma, että se pistää ja minulle tulee tuskien yö. Onneksi ei käynyt niin, vaan sain tokkuraisen hirviön potkituksi pois. Ja menin suoraa tietä yläkertaan herättämään PuoLiskoista. 

PuoLiskoinen on jo tottunut näihin öisiin herätyksiin ja saakin itsensä aina kiitettävän nopeasti toimintakuntoon. Minusta olisi ollut viisainta nuijia mutanttiampiainen sanomalehdellä tuonpuoleiseen, mutta PuoLiskoinen on helläsydäminen. Hänellä on oma metodinsa näitä tilanteita varten: tulitikkuaskista tikut pois, ampiainen tilalle ja lempeä kuljetus ulko-ovelle ja vapauteen. En tajua miksi hän vaivautuu. Luultavasti sama ampiainen yrittää tulla meille toistamiseen. Tai sitten se pesii ullakolle tai muuten vain talomme lähiympäristöön, eli sitä saa jatkossakin pelätä.

Pörriäispelko yhdistää vanhempaa siskoani ja minua. En ole varma omani alkuperästä, mutta yksi raastava lapsuusmuisto minulla on. Olimme kesäpaikassamme ja minä muutaman vuoden ikäinen menin kukkapenkkejä ihailemaan. Siellä oli juuri tällainen mehiläinen, ampiainen, kimalainen – mikä lie. Kumarruin lähelle ja katsoin. Se näytti pehmeältä, pörröiseltä ja ystävälliseltä. Se oli ihme. Ojensin etusormeani ihan vain silittääkseni otuksen pehmoista vartaloa ja supisin sille samaan aikaan jotain rauhoittavaa. Se pisti. Vieläkin muistan sen loukkaantumisen tunteen, vaikka tästä on jo yli 30 vuotta aikaa. Tarkoitin hyvää, mutta minua satutettiin. Halusin silittää, mutta minua pistettiin. Ihmetys ja ilo päättyi itkuun. Varsinainen kreikkalainen tragedia itäsuomalaisessa miljöössä.  

Huopaeläimiä ja erityisihmisiä

Edellisellä kirjastoreissulla tuli lainattua myös Hanna-Kaisa Sivosen Kasarikirja. Oi nostalgiaa! Suurin osa kirjaan kootuista muistelijoista oli itseäni nuorempia – noin viidestä kymmeneen vuotta jälkeeni syntyneitä, mutta yhteistä muistopohjaa löytyi silti.

Huopaeläimet, nuo käsityötuntien helpot ja iloa antavat tekeleet! Ja vohvelikangas, mitä kaikkea siitä voikaan tehdä, rajan asettaa vain oma luovuus. Pikkukakkosen DDR:stä tuoma nukkumatti, nukkumatti lasten ja Pupu Tupuna-kirjat. Moskovan olympialaiset vuonna 1980 olivat minulle vain Mishka-karhu.

Asenteeni vohvelikangasta kohtaan on ambivalentti. Siihen nimittäin liittyy sekä onnistumisia että epäonnistumisia. Kävin ensimmäiset kolme koululuokkaani ala-asteella, jossa ruokailtiin luokissa. Vohvelikankaasta saimme sitten jokainen suurella vaivalla ja helmilangalla kirjaillen tehdä kauniit ruokailuliinat. Pojat saivat vaaleansiniset kankaat ja me tytöt ihanan vaaleanpunaiset. Suorakaiteen muotoisen liinan reunukset koristeltiin pykäkuvioin ja mitä kaikkea sahalaitaa nyt keksimmekään. Poikien liinat olivat usein karun miehekkäitä yksinkertaisuuden monumentteja. Tytöt loistivat kirjailutaidoillaan.

Koulussa sain minäkin vohveliliinani onnistumaan ja saatoin ylpeästi asettaa ruokailussa lautasen sen päälle. Mutta ennen kouluikää kävin eräässä päiväkerhossa, jossa kankaan kirjaileminen osoittautui kyvyilleni liian vaativaksi tehtäväksi. Sain aina langan jotenkin solmuun ja jouduin jonottamaan ”kerhon tädille”, joka purki sotkun, nuhteli ja opasti uuteen yritykseen. Vieläkin muistan sen jonotuksen kerhotädin luo poikien seurassa. Oma vuoro tuli aina vain lähemmäs ja rutistettu vohvelikangas kädessä muuttui hiukan hikiseksi. Kerhon tätejä oli kaksi ja minä jonotin aina sille vanhemmalle, Helkalle/Helgalle. Hän oli jo isoäiti-iässä ja hyvin kärsivällinen, ei koskaan moittinut – kerhon nuorempi rouva oli tiukempi.

Kasarikirja toi tullessaan halun kokeilla uudestaan vohvelikankaan kirjontaa. Noinkohan jo onnistuisin saamaan aikaan mestariluokan tekeleen? Varmasti siitä voisi jotain mielenkiintoista saada aikaiseksi.

Oma lapsuuteni oli varmasti materiaalisessa mielessä köyhempää kuin nykyisten lasten. Mutta oli siinä oma viehätyksensäkin, vaikkei kouluissa tarjottu kasvisvaihtoehtoa ja asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä. Minulla esimerkiksi – no, tämä oli 70-luvulla – oli näkövammainen ystävä. Nykyisin olisi varmaankin järkyttävä tyylirikko kutsua ketään vammaiseksi millään tavalla. Vammaiset ovat nykyisin erityislapsia tai erityisaikuisia. Ihan samalla tavalla kuin keskittymishäiriöiset, kouluhaluttomat ja sulkeutuneet ja taivas tietää ketkä muutkin vielä. Kukaan ei ole ongelmainen, kukaan ei ole sairas – ollaan vaan erikoisia.

Minun lapsuudessani poliittisesti korrekti kielenkäyttö ei onneksi ollut saavuttanut niitä mittasuhteita kuin tänään. En silti muista, että vammaisia – anteeksi, erityisihmisiä – olisi kiusattu yhtään sen enempää kuin tänäänkään. Suhtautuminen oli hyvin luonnollista. Pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa saattoi kuulla mainittavan jopa sanan neekeri. Vielä ei oltu reagoitu kaamean epäkorrekteihin neekerinpusuihin ja lakupekka-lakritsaan. Onneksi nyt ollaan viisaampia. Varmaankaan nyt ei enää esiinny lainkaan rasismia, kun kaikki rumat ilmaukset on tuhmiksi julistettu ja kielestä kitketty.

Minua häiritsee kielellä politikointi. Enää ei voi olla varma mitä mistäkin saa sanoa ja millaisilla sanoilla. Missä ihmeen virallisessa lehdessä ilmoitetaan kielen muutokset ja sopivat termit? Kuka ne päättää? En pysy kärryillä – putoan niiltä suosiolla.