Ikonimaalasin taas tänään. Alun tunnelmat olivat juhlavia: puvun vaalennokset onnistuivat mielestäni hyvin. Sitten rysähdin alas korkeuksistani – siivet tekivät tepposet. Kuinkas muutenkaan, tällaiselle siivettömälle! Tuntui mahdottomalta saada aikaan riittävän ohuita, kauniin tasaisia viivoja höyhenten erottamiseksi toisistaan. Viivoistani tuli paksuja ja kömpelöitä.

Hetken verran ajattelin oikeasti lähteväni pakoon. Että en pysty kestämään kurssin vetäjän kohtaamista siipihirviöni kanssa. Kummallinen, vailla perusteita oleva tunne: kurssimme opettaja on ihmeellisen kärsivällinen ja aina ystävällinen – miksi siis halusin livahtaa? Tuntui vain niin nololta se oma taitamattomuus. Onneksi hillitsin pakohaluni, koska sain hyviä neuvoja kuinka korjata tapahtunut möhläys. Pariin tuntiin mahtui taas kerran riemastuttavan osaamisen hetkiä ja mitä synkintä epätoivoa.

PuoLiskoinen sanoi unohtavansa työasiat täydellisesti kahden asian parissa: metsästyksen ja ikonimaalauksen. Molemmat olimme hämmästyneitä nähdessämme kellon olevan 20 ja ajan kuluneen taas kuin.. niin, no: siivillä!

Hyvä kirjastopäivä

Nytpä sainkin niin paljon hyvää luettavaa kirjastosta, että maljani on ylitsevuotavan täysi! Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho löysivät tien luokseni. Niin, ja Kaarina Helakisan Saima Harmaja, legenda jo eläessään.

Oates on vanha tuttu, joten uskoisin tämän uudenkin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Enqvistiä luen, vaikka olenkin monesta asiasta täysin eri mieltä hänen kanssaan. Vihavaisen kirjasta taas on puhuttu niin paljon, että kuuluu asiaan katsoa mistä on kyse. Ja nimestä päätellen se sopii minulle, vanhalle kulttuuripessimistille.