Yläasteella ollessani minulla oli kauniit, punaiset talvisaappaat. Kauniin lisäksi ne olivat käytännölliset: niillä käveltiin monen monta kilometriä kouluun ja koulusta kotiin. Nuo punaiset talvisaappaat (mokkanahkaa) taisivat olla 13-vuotiaan Ninnin jalkojen kaunistus ja mielen ilo. 14-vuotiaana sain (taas mokkanahkaa) olevat, kirkkaan siniset polvipituiset talvisaappaat. Niiden takaosassa oli hapsuja vähän intiaanityyliin. Ne olivat siihen aikaan supertyylikkäät teinitytön saappaat. Käytin niitä anilliininpunaisten vakosamettihousujen kanssa – minä valitsin mielellään yllättäviä ja rohkeita väriyhdistelmiä siihen aikaan, minä "daideellinen nuori".  

Noinkohan nykyisin enää kukaan vanhempi laittaisi lastaan kävelemään useamman kilometrin matkan, jos pakkasta on 30-40 astetta? Muistan kävelleeni sen yhden huikean pakkastalven läpi, sen kun lämpötilat alkoivat olla samaa kuin talvisodassa. Kerrospukeutuminen auttoi, mutta silmät joutuivat koville. Muistan niitä särkeneen kylmässä. Nyt tajuan ajatella silmien ehkä olevan suorastaan vaarassa niin matalissa lämpötiloissa. Silmähän on suureksi osaksi vetinen laitos ja vesi tuppaa jäätymään kylmällä.

Koulumatkan varrella oli leipomo. Leipomoissahan toiminta alkaa hyvinkin aikaisin aamulla ja voi ihanuus sitä tuoreen, paistetun leivän tuoksua aamuisin!

Meillä kivikauden nuorilla ei ollut mp3-soittimia tai iPodeja, mitä niitä nyt on. Oman pään sisällön piti riittää koulumatkan piristykseksi. Minulla oli tapana noihin aikoihin miettiä erilaisia kuvitteellisia maita ja valtakuntia. Keksin niille nimiä, jotka muistuttivat mahdollisimman vähän mitään olemassa olevia valtioiden nimiä. Ja sitten mietin niiden valtiomuotoa, niiden yhteiskuntia. Tietysti yritin miettiä mahdollisimman täydellisiä ja ihmistä eniten onnellistuttavia hallintojärjestelmiä.

Kaikki tämä – paitsi ehkä nuo kuvitteelliset valtakuntani – tuli mieleen viime keskiviikkona, noin kymmenen pakkasasteen päivänä. Olin käymässä eräässä paikassa ja kuulin ihmeekseni naukuvani kahdelle ihmiselle jotain sellaista, että "melkein kuolin tuonne pakkaseen" – jotain tämän tyylistä päästin suustani. Siis kymmenen asteen pakkasella, automatkan jälkeen. Heti sanojen jälkeen se oivallus: mitä ihmettä minä oikein puhun? Kuitenkin olen se sama ihminen, joka kerran veti samettihousut ja toppatakin päälle ja taivaansinisissä saappaissa käveli kymmenien pakkasasteiden läpi kouluun. Se sama tyttö piti luistelemista hauskana puuhana talvisin. Siitä tytöstä tullutta naista ei saisi luistinradalle palelemaan kirveelläkään.  

Vaikka kuinka yritän, niin en enää pääse lähelle sitä ihmistä, joka kerran olin. Luen vanhoja päiväkirjoja ja muistan asioita, mutta olen muuttunut. Olen sama olematta sama.