Luen Jörn Donnerin kirjaa Minetten rakkaus. Donner on siinä käyttänyt materiaalinaan isoäitinsä Minette Munckin tarinaa. Nuorena naisena Minette Munck oli kihloissa kahteenkin otteeseen orientalistiksi halajavan, köyhän mutta kunnianhimoisen Karl Enebergin kanssa. Rakkaus ei koskaan saavuttanut täyttymystään: rakastavaisten polku oli siroteltu täyteen esteitä. Suuri este oli tytön äiti, jolla oli omat epäilyksensä vähävaraisen vävyehdokkaan suhteen ja muita aivan yhtä suuria esteitä olivat rakastavaisten omat epäilykset, empimiset, soutamiset ja huopaamiset.

Pariskunnan kirjeenvaihto on kiinnostavaa luettavaa. Tunteet ovat aina samat, ajasta viis ja paikasta, mutta niiden sovelias ilmaisutapa on muuttunut noin 150 vuodessa aivan toiseksi. Eneberg tuntee selvää turhautumista ”Neitinsä” epäröintiä kohtaan, mutta nykymiehen tavoin hän ei voi ilmaista sitä suoraan. Herrasmiehenä kielteisetkin tunteet kiedotaan kukkasiin. Ja miksi ei? Ehkä olisi parasta säilyttää tietty decorum ihmisten välisissä suhteissa? Tämän päivän ihmisten viestintä vaikuttaisi 1860-luvun ihmisistä varmaankin brutaalilta ja hiomattomalta.

Minette päätyi naimisiin leskimiehen, Otto Donnerin kanssa. Eneberg kuoli nuorena eräällä tutkimusretkellään. Jörn Donnerin isoäidille muisto nuoruudenrakkaudesta säilyi pitkään tärkeänä, mutta miksi – sitä voisi kysyä? Jos rakastavaiset olisivat saaneet toisensa, niin olisiko avioliitosta tullut onnellinen? Muistelemmeko kaikista tärkeimpänä vain sitä, mitä emme koskaan ole saaneet? Saavuttamatta jäänytkö on ainoa kaipaamisen arvoinen. Saavuttamattomaan on mahdollista liittää kuvitelmien tasolla kaikki hyvä ja kaunis. Saavutettu haave sen sijaan muuttaa luontoaan heti törmätessään todellisuuteen.

Minetten rakkaus ja Elävät ja kuolleet: kaksi erilaista kirjaa, mutta kumpainenkin pyrkii kertomaan menneen ajan ja paikan tarinoita.