Turun Uudessa Apteekissa on jo jonkin aikaa kokoontunut runopiiri. Ravintolalla ei sen kanssa ole muuta tekemistä kuin toimia kohtaamispaikkana. Olen käynyt tapaamisissa säännöllisen epäsäännöllisesti, ja seuraavaan istuntoon lupauduin valitsemaan runon. Tapaaminen on 13.3., ja silloin saavat runouden ystävät makustella Helvi Juvosen säkeitä.
ME
Kivet itseensä unohtuneet
ovat minulle rakkaiksi käyneet.
Puitten laulu hyödytön
on ystäväni.
Hopeajäkälä,
veljeni vähässä,
varjoani ethän vihaa
juovaisella kalliolla.
Pienet eläimet,
pehmeäturkkiset,
salaisuutenne silmissänne,
älkää torjuko minua,
jalkani joskin
jättävät ihmisen jäljet.
Palatkaa sadut
luokseni pitkältä tieltä.
Yhdessä odotamme
sitä, joka tulee,
tulee vihreänä kuin lehti,
ruskeana kuin runkojen kaarna,
silmissä valo,
joka ei viillä,
suussansa ääni,
joka ei riko.
Värähdystäkään väärä
ei ole hän.
Miksi juuri tämä runo? Ehkä siksi, koska se herättää minussa paljon kysymyksiä. Puitten hyödytön laulu? Miksi hyödytön? Siksikö, koska ihmiskorva arvostaa liikaa ihmiskielin äännettyjä sanoja, ihmiskäsin muovattujen laitteiden mölysaastetta? Ja itseensä unohtuneet kivet – niillä on siihen varaa, eikö vain? Kivi voi upota omaan maailmaansa niin syvälle kuin tahtoo. Sen ei ole pakko olla osallinen tästä (ihmisten) maailmasta. Ei sen ole pakko seurustella eläintenkään kanssa.
Vihaako hopeajäkälä ihmisvarjoista kulkijaa? Ymmärtääkö se paremmin kulkijaa, joka puhuttelee sitä, lähestyy sitä – pyytää anteeksi ihmisvarjoaan? Ja eläinten salaisuudet, mitä salaisuuksia ne ovat? Emme saa tietää, eiväthän ne muuten salaisuuksia olisikaan. Kulkija, joka tulee vihreänä kuin lehti, ruskeana kuin kaarna – eikö tästä tosiaan tule mieleen satujen toistot (valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu)? Onko sellainen kulkija muuta kuin satuolento, sillä onko mahdollista olla sellainen, joka ei ole ”värähdystäkään väärä”? Eikö sellainen ole jo satujen prinssi tai prinsessa? Vai onko se ihminen, joka kantaa luontoa itsessään, joka puhuu sinun kieltäsi ja metsän kieltä?