Elän Päätalo-kautta. Luin Iijoki-sarjan alkupään läpi aina sotavuosiin asti. Nyt olen edennyt jatkosodan jälkeisiin vuosiin, Kallen Tampereelle muuttoon ja rakennusmestariopintoihin.

Kuinka moni muuten osaisi noin kylmiltään jakaa voiman kahteen komponenttiin? Minä, sentään lukiomatematiikan* lukenut, en osaisi. Kalle Päätalo, kansakoulupohjainen rakennusmestarioppilas, osasi.

Päätalossa minua viehättää hänen rehellisyytensä ja vilpittömyytensä. Hän kirjoittaa kuin rippiä ikään -olisiko pohjoisen lestadiolaisuuden vaikutusta, vaikka mies ei ”jumalanlapsiin” kuulunutkaan? Hän paljastaa asiat, jotka ovat hänen itsensä kannalta kaikkea muuta kuin imartelevia: syrjityn aseman lapsena, nuoruusvuosien tappiot romantiikan kentillä, sodan satona saadut kaksi sukupuolitautia, nuoren aviomiehen juopottelu- ja naisreissut. Harva ihminen pystyy näkemään itsensä niin raadollisen rehellisesti, kultaamatta kuvaansa edes vähän. Ainoa asia, josta Päätalo itseään (aiheellisesti) kiittää on työteliäisyys.

Syksyinen sienimetsä

Minä en sienistä välitä. Tietysti syön, jos niitä tarjotaan, mutta itse en kerää enkä valmista. Nuppu on näköjään aivan toista maata: se kieri nautinnollisesti mädäntyneen tatin päällä. Mitäpä siinä muuta kuin koira pesulle. Pakkohan se oli tehdä. Pesusta ei nauttinut ihminen eikä koira.

*) Lyhythän se oli ja huonolla arvosanalla, mutta kuitenkin!