Ortodoksisessa kirkossa tämä lauantai on omistettu Lasarukselle. Lasarus oli kiistatta kuollut – Johanneksen evankeliumin mukaan hänen sisarensa Martta sanoi ruumiin jo haisevan – kun Jeesus teki ihmeen ja toi hänet takaisin elämään.
Me kammoamme kuolemaa ja ruumiin muutosta. Luin pari päivää sitten Gilgamesh-eeposta. Yli kolme vuosituhatta vanha eepos sanoo näin:
"..ihmisen kohtalo tavoitti hänet.
Kuusi päivää ja seitsemän yötä minä itkin häntä,
en antanut haudata häntä
ennen kuin hänen nenästään putosi mato.. – – –
.. Kuinka voisin vaieta, kuinka rauhoittua?
Toverini, jota rakastin, on muuttunut saveksi!"
Me haluamme elää hygieenisesti ja kuolla hygieenisesti. Syntymän ja kuoleman hetkissä läsnä oleva hiki, veri ja eritteet inhottavat meitä. Jos vain voisimmekin kuurata itsemme Tolulla sisältä ja ulkoa!
Vuosien myötä olen aina vain enemmän lämmennyt ajatukselle ruumishautauksesta. Se ei kammota minua enää, vaan tuntuu luonnolliselta. Haluaisin kristillisen, yksinkertaisen hautauksen, mutta se ei ole Suomessa mahdollista. Täällä mammonaa on palvottava vielä kuolemankin jälkeen, syydettävä pakkorahaa hautaustoimistoille ja muille instansseille. Haluaisin ruumiini käärittävän pellavaa, silkkiä tai puuvillaa olevaan kankaaseen ja laskettavan maahan sellaisena, ilman arkkuja ja muuta pakollista typeryyttä. Enkä haluaisi minkään seurakunnan rokottavan jälkeen jääviä haudanhoitomaksuilla ja vievän hautapaikan pois 25 vuoden jälkeen, jos eivät perilliset kaiva kuvettaan.
On paikka, jonne tahtoisin tulla haudatuksi, omalle maalle Itä-Suomeen. Miksi en voisi sinne päästä, jos vain varmistetaan, etten kuolemani jälkeen saastuta liikaa maata tai vettä? Maanhan voisi pyytää siunaamaan, ei se varmaankaan olisi ongelma. Isälläni oli tämä sama toive, vaan kirkkomaahanpa joutui. Luultavasti samoin käy myös minulle, kun aika tulee. Ja jos taas niin käy, niin sitten tahdon käydä kirkkomaan portista tuhkauurnan sisällä.
En oikeastaan siedä moniakaan hautausmaita säntillisine hautariveineen. Inhoan niitä matkalaukun näköisiä hautakiviä, siinäkin yksi riesa lisää: niitä saa aina olla kultauttamassa uudestaan, tai muuten vain puhdistuttamassa. Viimeisimmässä Analogissa oli kaunis kuva perinteisestä karjalaisesta hautakropusta. Sellainen olisi arvokas. Puusta tehty, ajan myötä sammaloituva ja myös maaksi muuttuva.
Epätyypillinen lauantai
En minä silti vielä kuolemassa ole, vaikka kuolemasta kirjoitankin. Tänä aamuna herätessä olo oli paha: taisin turhaan riehaantua eilen, kun ilmassa tuntui olevan toipumisen merkkejä. Hain PuoLiskoisen lentokentältä puolenyön aikaan ja sekin (tosin mukava) voimainponnistus saattoi aiheuttaa takaiskun terveydentilassa – kuka tietää.
Aamulla sain huomata flunssan vielä olevan voimissaan: kurkku vaivasi ja samoin nenä. Ei balettia tänään, ei kirjastoretkeä, ei edes ruokaostoksia. Epätyypillinen lauantai, Lasaruksen lauantai.
