Tänään Kirkko muistelee pyhää marttyyri Maurikiosta. Ortodoksinen kalenteri tarjoaa hänestä tietoa vain niukasti: hän kuoli 300-luvulla. Kuka hän siis oli, mitä hän teki ja miksi häntä muistetaan?

Maurikios eli keisari Maximianuksen aikana, tästä vallitsee yksimielisyys. Maximianuksen nimi ei välttämättä herätä välittömiä tunnistamisreaktioita, mutta jos mainitaan hänen hallitsijatoverinsa Diokletianus, niin johan alkavat kellot päässä soida synkkää säveltä. Kristittyjen vainot, et cetera.

Pyhien ihmisten elämänkerrat voidaan kertoa suppeammin tai laajemmin, tiukat historialliset tosiasiat saattavat hävitä aikojen hämärään. Olennaisempaa kuin yksityiskohdat on kuitenkin se tapa, jolla Maurikios esitetään.

Hän oli sotilasjohtaja, mahdollisesti vastuussa paikallisesta armeijasta Syyriassa ja eräiden tietojen mukaan pakanat ilmiantoivat hänet keisari Maximianukselle kristinuskon levittäjänä sotilaitten keskuudessa. Keisari kuulusteli Maurikiosta ja seitsemääkymmentä hänen sotilastaan, joiden joukossa oli myös Maurikioksen oma poika. Miehet pysyivät lujina keisarin kuulustelussa, eivätkä siinä auttaneet uhkailut eivätkä imartelut. Serbian ortodoksisen kirkon sivulla sanotaan sotilaiden todenneen näin: "Oi keisari, Jumalaa rakastavien viisaiden ja voimakkaiden sieluissa ei ole pelkoa." 

Maurikioksen poika tapettiin hänen silmiensä edessä, mutta ei sekään horjuttanut hänen uskoaan. Kymmenen päivää kestäneen kidutuksen jälkeen marttyyrit pääsivät parempaan maailmaan. Tämä tapahtui noin vuonna 305.

Maurikioksen yhteydessä mainitaan usein myös 6600* lähinnä koptikristitystä sotilaasta koostuva thebalaislegioona (Augunumin marttyyrit), jonka johtajana hän olisi toiminut. Keisarin kiukku Maurikiosta kohtaan voi olla peräisin myös hänen haluttomuudestaan uhrata roomalaisille jumalille ja/tai siinä sivussa murhata kristittyjä. 

Näin maallikon silmissä olennainen tässä pyhän elämässä on uskollisuus jollekin suuremmalle periaatteelle kuin keisarivallalle. Kyky ja tahto toimia omatuntonsa mukaan, silloin kun tarve niin vaatii. Kuolivatko sotilaat vuonna 286, vai vuotta aiemmin, vai viisi vuotta myöhemmin – onko se olennaista? Minun mielestäni ei. Maurikioksen esimerkin valossa kaikenlaisia "käskyjä" noudattaneet korkea-arvoiset natsit ja Itä-Eurooppaa panssarein alistaneet neuvostoupseerit vaikuttavat tahdottomilta sätkynukeilta. 

Koptit, roomalaiskatoliset, ortodoksit – kaikki kertovat samasta marttyyristä ja vain korostukset vaihtelevat. Itse asia ja ydin säilyy, se olennaisin. Mietin tuotakin pelottomuutta kuoleman edessä. Oliko se pelottomuutta, vai nousiko ihmiselle luonnollisen kuolemanpelon yli joku toinen tunne? Samassa valintatilanteessahan voi ihmiseen mahtua monia eri tunteita: pelkoa, surua, rohkeutta. Uskollisuutta ja rakkautta.

À propos, Serbia

Serbian kirkosta tulikin mieleeni Kosovo ja koko tämä surkea poliittinen sotku. Nykyisin mediakoneistot käyvät sotaa yhtä tehokkaasti kuin tankit ja hävittäjät. Ilmaherruuden saavuttaminen on sodassa aina tärkeää, mutta mediaherruuden saavuttaminen voi olla vielä tärkeämpää. Mitä me oikeastaan tiedämme serbeistä ja Kosovosta? Ja onko se missään suhteessa objektiivista tietoa? Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan länsimainen media ei ole kohdellut konfliktin osapuolia kovinkaan tasapuolisesti. Serbit on demonisoitu. En ole ollenkaan varma pidänkö tästä uudesta Kosovo-valtiosta ja onko se eurooppalaisesti ajatellen hyvä asia. 

Outo ääni

Katolta kuuluu kummallista jyminää. On kuin suuri eläin pomppisi siellä. Menen paikalle tarkistamaan tilanteen. 

*) Myös 6666 on mainittu mahdolliseksi sotilaiden määräksi.