.. ja tarkoitan sitä ihan kirjaimellisesti! Ikonimaalauksen kevätkurssi kesti viikon ja vei mielestä maalliset turhuudet, myös blogi-paran. Sain valmiiksi Joakimin ja Annan kohtaamisen. Ensin olin siihen valtavan tyytyväinen, mutta nyt tarkemmassa katsannossa Joakimin silmät näyttävät muljottavan päästä ja Annalla on outo lempeänviekas ilme kasvoillaan. Taidan katsoa sitä yhä liian läheltä. Vaikutelma paranee varmasti siinä vaiheessa, kun sen saa seinälle.

Aloitin ristiinnaulitsemis-ikonin. Se eteni vauhdikkaasti: seuraavaksi pääsen (joudun?) kasvojen tekoon. Kädet maalaan edelleenkin sellaisiksi, että ne muistuttavat avaruusolennon käsiä. Sormissa on jotain luonnotonta. Tämä ongelma on ollut ikoneissani ihan ensimmäisestä lähtien.

Sota, sattumanvaraisuus, ja kohtalo

Olen viime aikoina palannut sotahistorian pariin. Sitä ei voi harrastaa jatkuvasti – se on liian ahdistavaa. On pidettävä taukoja, on sulateltava luettu, on mietittävä uudestaan ihmiskäsityksensä. On vahvistuttava.

Jukka L. Mäkelän Taipaleenjoki ansaitsisi klassikon aseman talvisodan kuvausten joukossa. Toivottomalta vaikuttavan taistelun kuvaus tulee suoraan iholle. Lukijan kämmenet hikoavat ja tapahtumat voivat tulla uniin. Alpo Reinikaisen Taipaleenjoen tulessa kertoo samasta kohtalokkaasta taistelusta. 20-vuotias vänrikki kertoo kokemuksistaan elävästi: taistelutoverit eri murteineen ovat todellakin ihmisiä elävästä elämästä – jos näin voi sanoa. Monelle Taipaleenjoki oli lyhyeksi jääneen elämän päätös.

Miksi joku kuolee ja toinen selviää? Missä on se todellisuuden leikkauspiste, jossa kohtaavat sattuma ja kohtalo?