Avainsana: päiväkirjailua

by Ninni

Citius, altius, fortius: ruumiin rajallisuudesta

Tieteen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli, joka käsitteli urheilijoiden fyysistä suorituskykyä (sen katto lähestyy) ja tämän vaikutusta ennätysten tehtailuun (niitä saavutetaan aina vain vähemmän ja tämä kehitys jatkuu tulevaisuudessa). Monet urheilupiirien juhlitut ennätystulokset ovat jo nyt dopingin ansiota ja myös kehittyvät välineet & varusteet ovat saattaneet auttaa nipistämään muutamia sekunteja pois tai tuomaan muutaman sentin lisää. Jatkossa – jos halu ennätystuloksiin on ylitsepääsemättömän vahva – urheilijoita voidaan kehittää esimerkiksi geeniteknologian avulla. Siirretään vain kunnianhimoiseen sellainen geeni, joka kasvattaa lihasmassaa epänormaalin paljon. Fortius!

Maailma muuttuu, tiede ja teknologia kehittyvät, mutta silti me elämme tässä samassa ruumisraukassa, joka on ollut vaivamme, vastuksemme ja ilomme niin kivikaudella kuin tietokoneaikanakin. Ehkä kaikki muutos on näennäistä? Me nyt elävät ihmiset olemme selviytyjien jälkeläisiä: meihin johtava sukupolvien ketju ei juokse silkkisesti, vaan on usein kärsimysten ja koettelemusten tarinaa. Sen helmien välissä on kuivunutta verta.

Pidämme runsasenergisestä ruoasta ja nykyaikana se on haitta: suklaat, sokerit ja muut saavat naisten sellullitit kukoistamaan ja miestenkin paino nousee. Selviytymisen kannalta elintärkeä toiminto – ruumiin kyky varastoida energiaa mahdollisimman tehokkaasti – on nykyisin muuttunut pelkäksi haitaksi. Entinen ystävämme Rasva on vihollinen, jota vastaan taistellaan tarmokkaasti. 

Mutta se urheilijoista. Doupatkoot, geeniteknoilkoot – mikäpä minä olisin viskaamaan ensimmäisen kiven? Täytyyhän meidän kaikkien kai syödä^ ja raha yhdistyneenä maineeseen ja kunniaan voi olla aikamoinen houkutus.

Sotakenttien veriurheilussa ainakin todistetaan ihmisen ruumiin muuttumaton rajallisuus vuosisadasta, kulttuurista ja kansallisuudesta riippumatta. Olipa kyseessä  roomalainen sotilas 300-luvulta tai ensimmäisen maailmansodan brittisotilas Sommessa, niin mukana kannettavan tavaran paino pyörii noin kolmessakymmenessä kilossa. Ja puhuimmepa sitten roomalaisen legioonan päivämarssin pituudesta, tai von Kluckin armeijan marssista Monsista Marnelle, niin päivämatka on pysynyt samana vanhana vuosisatojen saatossa: noin 30 kilometriä. Sotatantereilla ei – satunnaisia tapauksia muistamatta – douppailla*: tuskin kukaan haluaisi ajatella huumehöyryisiä mieslaumoja kireissä tilanteissa ja tehokkaasti aseistettuina. Yhdistelmän seuraukset voisivat olla yhtä arvaamattomia kuin rumiakin. 

Päiväkirjailua: PuoLiskoisen isä vierailee, ikoneja ihastellaan

Appiukkoni kävi tänään meillä. Minä olin tietysti ensimmäisenä esittelemässä ikonimaalauksen loistavia tuloksia: tosin ikonimme ovat edelleenkin vailla öljyämistä, mutta sen paljon puhutun öljyhunnun ne saavat tässä ihan lähiaikoina.

Ikonimaalauskurssin opettaja puhui noin parin viikon kuivahduksesta ennen öljyämistä ja me haluamme pelata varman päälle. Uskoisin muuten kotimme ilmankosteuden olevan aikamoisissa lukemissa (sen huomaa esimerkiksi jumpatessa ja siivotessa: kosteassa hikoilee enemmän ja rasittuu helpommin), joten ehkä on hyvä odotella rauhassa sen öljyn kanssa. Maltti ei missään eikä koskaan ole ollut enemmän valttia kuin ikonimaalauksen kanssa. 

Kipaisin kirjastossakin. Oli ihan pakko lainata taas lisää Simone de Beauvoiria. Elämänkertasarja jatkuu teoksella Pariisi 1939-44. Tapahtumat ovat siis edenneet vuoteen 1939: Ranska on Englannin kanssa samassa sopassa, sota Hitlerin Saksaa vastaan on syttynyt. Aiemmin tiukasti sodanvastaisetkin ihmiset ovat löytäneet itsestään äkillisen halun taistoon: muuttuvainen on ihmisen mieli. Varsinkin kun elintarvikkeista et cetera ei sodan alkaessa ole pulaa…

Paikallisessa kirjastossa ei muuten ole de Beauvoirin tunnetuinta teosta Toinen sukupuoli. Luin sen joskus 90-luvun alussa ja olin silloin täynnä pyhää raivoa. Olisin halunnut lukea sen uudempaan otteeseen, mutta tyhjin käsin jäin. Raisioon siis tieni vie, ihan pian. 

Askartelin syntymäpäiväkortin sukulaiselle, laitoin sen kirjekuoreen ja liimasin kuoren kiinni. Ja sitten tajusin, että enpä taaskaan muistanut ottaa kuvaa tekeleestä.

^) Ja mieluiten tietysti hyvissä ravintoloissa, valokuvamallityttöystävä kainalossa – tämän varmaan moni urheilijasuuruus voisi allekirjoittaa.  

*) Esimerkiksi pervitiinin käyttö sota-ajan Suomessa on tuskin järjestelmällinen douppausilmiö, koska sen jakelu keskittyi lähinnä harvoille ja valituille: kaukopartiomiehille ja upseereille – poikkeustilanteissa käytettävä poikkeusapu, kun täytyi pysytellä valveilla ja energisenä enemmän kuin keho myötä antoi. 

by Ninni

Elämän ydin

Oli ihan pakko kipaista eilen kirjastoon lainaamaan lisää Simone de Beauvoirin omaelämänkerrallista kerrontaa. Lainasin nyt Voiman vuodet – siinä Simone aloittaa suhteen Jean-Paul Sartren kanssa. Perhetytön muistelmien paras ystävä Zaza (Elizabeth Mabille) on kuollut – Simonen elämässä on ihmisen mentävä aukko. Serkku Jacques osoittautuu myöskin pettymykseksi: hänestä ei ole aviomieheksi Simonelle. Serkun vauhdikkaat poikamiesvuodet vaihtuvat yllättäen järkiavioliittoon sopivan tytön kanssa. Simonen suhde Sartreen (josta hän muuten aina käyttää sukunimeä) puolestaan on vapaa ja avoin. Kumpikaan ei usko avioliittoon.

Simone de Beauvoirilla oli oma uskonnollinen etsikkoaikansa, jonka vaiheita Perhetytön muistelmat valottavat. Voiman vuosissa hänen asenteensa uskontoon alkaa olla jo lähellä Sartren jumalankieltämistä, vaikka terminologia asioiden ja tunteiden selvittelyyn on yhä peräisin uskonnosta.

De Beauvoir ei voi välttää sivuamasta Sartren filosofiaa omaelämänkerrassaan: mies eli sitä todeksi parasta aikaa, samalla kun eli nuoruuttaan Simonen kanssa. Arkisen elämän taustalla kehittyivät suuret ajatukset. Sartren käsitys todellisuudesta on tavallaan armoton: ei ole Jumalaa ja ihminen on sattuman armoilla maailmankaikkeudessa. Moraalisessa mielessä ihminen on tuomittu vapauteen, heitetty tähän maailmaan valitsemaan ja kantamaan vastuun valinnoistaan yksin.

Minun mielestäni kaikki kielelliset konstruktiot hajoavat, kun tullaan riittävän lähellä elämän ydintä. Kysymys Jumalasta – tärkein ihmiselämän probleema, joka muuten koskee meitä kaikkia – johdattaa paradoksien polulle, elämän keskipisteeseen. Siellä sattuma ja kohtalo voivat olla saman asian kaksi eri nimeä. Sartren sattuma, kaikkialla läsnäoleva – onko se sittenkään joka suhteessa eri asia kuin Jumala? Sartre varmasti itse ensimmäisenä sanoisi, että on. En kuitenkaan voi päästä tästä ajatuksesta. Kieli on sidottu mielikuviin: älykäs ihminen ei tietenkään voi uskoa johonkin valkopartaiseen ukkojumalaan, jollaista meille on kaupiteltu. Ratkaisu on turvautua apofatismiin – tai sitten kaivaa sanavarastosta jokin sellainen käsite, joka ilmentää paremmin abstraktia. Kielellä ei pääse lähelle asioita, jotka ovat kielen ylä- ja ulkopuolella. Elämän ydin on singulariteetti – tunnetut luonnonlait lakkaavat olemasta.

Katsotaanpa kuvia!

Filosofointi sikseen. Päiväkirjaillaan mieluummin! Veimme tänään ikonit siunattaviksi. Kunhan ne kotiutuvat, niin sitten öljyämme ne ja otamme käyttöön.

Kesäkuu on lopuillaan. Jos minun pitäisi nimetä merkittävin asia tässä vuoden -08 kesäkuussa, niin se olisi ikonimaalauskurssi. Tässä ovat ikonimme syntyvaiheissaan. Kylä Klemelän taidekoulussa istuimme tällä ikkunapaikalla: taukohetkinä oli hyvä katsella kaunista luontoa ikkunaruudusta. Mustissa pienissä filmipurkeissa säilytettiin värejä ja keltainen mömmö sinikannellisessa lasipurkissa on sitä kuivan valkoviinin ja keltuaisen seosta. Pyhä Paula muotoutuu tässä oikealla, Jannen Januarius taas vasemmalla:

Seuraava kuva on Kylä Klemelän kuvataidekoulusta ja heti sen alapuolella koulun pihapiirissä oleva kaunis rakennus. Rakastuin tähän ympäristöön, tänne oli hyvä tulla.

Lopputulos – tai siis väliaikatulos ennen ristin piirtämistä pyhän käteen! Tekijän tassu on kuvassa mukana..

by Ninni

”Tyhmät muotilehdet”

Ostinpa Voguen jokin aika sitten. Investoin brittiversioon, jonka kantavana teemana oli ikä. Uma Thurman (kunnioitettavat 38 vuotta) oli yksi haastatelluista. Kuinka Uma T. kohtaa lähestyvän nelikymppisyyden ja mitä ikä hänelle merkitsee? Toinen iätöntä tyylikkyyttä edustavista naisista oli Valentinon muotitalon creative director* Alessandra Facchinetti, 35-vuotias nainen, joka ei ole kymmeneen vuoteen verhonnut huippumallinhoikkaa varttaan farkuilla.

Kontrastia näihin "rakastan kypsymistä" naisiin loivat lehden mainoskuvien alle 18-vuotiaat mallitytöt ja kauneuskirurgisia toimenpiteitä suorittavien klinikoiden suorasukaiset mainokset. Kai rakkaus kypsymiseen on luonteeltaan teoreettista: käytännössä Botox hallitsee.

Sen vain totean, että joka ainoa lehden artikkeli oli hyvin ja taiten kirjoitettu. Kunpa joskus saisi ne ennakkoluuloiset "tyhmistä muotilehdistä" jauhavat mukamassyvälliset kansalaiset lukemaan edes yhden Voguen kannesta kanteen. Voguen toimittajat sentään osaavat viettelyn taidon: he herättävät lukijan kiinnostuksen ihmisiin tai ilmiöihin, joista lukija ei aiemmin tiennyt olevansa kiinnostunut. Ei mikään vähäpätöinen lahja kirjoittajalle?

Brittiversion päätoimittaja Alexandra Shulman vaikuttaa muuten helpommin lähestyttävältä – inhimillisemmältä – kuin Voguen amerikkalaisen version varsin pelottava päätoimittajatar.

Keskiviikko: kesäbaletin päätös

Viimeinen kesäbalettitunti oli ja meni. Viimeisen kerran kunniaksi teimme normaalisti tangolla työstettävät sarjat myös keskilattialla ilman tukea. Jälki oli sen mukaista (kauhistuttavaa, kammottavaa, vaappuvaa, horjuvaa), mutta kukaan ei sentään kaatunut. Sietää olla kiitollinen pienistäkin ilonaiheista. Minulla olikin tällä tunnilla oikein uskomattoman hieno sijoitus: peilien ympäröimä nurkkapaikka! Omia virheitään ei pääse pakoon. 

*) En viitsi alkaa suomentaa tuotakaan termiä. Ilmeisesti on täysin hyväksyttävää, suorastaan suotavaa, nykyisin täällä Suomessakin mokeltaa kieli solmussa englanninkielisiä liike-elämän nimikkeitä. Olipa termeille sitten suomalaiset vastineet tai ei. 

by Ninni

Mantelimassaa

Allekirjoittanut on taas askaroinut keittiössä. Aamusta siivosin ja nyt olen leipomistouhussa. Pienen paussin voi itselleen sallia bloggaamisen muodossa. Appelsiinikakku on valmis ja nyt työstän Varsinaista Syntymäpäiväkakkua. Varsinainen on siis se oma suursuosikkini kinuskikakku. Minä ja Jean Sibelius, kaksi kinuskin ystävää.

Kakkusen pohjaan tuli reilusti – 250 grammaa – mantelimassaa. Se vaikuttaa lupaavalta. Seuraavaksi alkaa kinuskin keitto. Siinä on jotakin syvästi tyydyttävää: kinuskin tuoksu on lohdullinen ja piristävä samanaikaisesti.

Ympäristössäni on viime aikoina ilmennyt monia kodinkoneiden hajoamisia. Tuntuu kuin pesukoneen tai astianpesukoneen elämänkaari olisi suunniteltu ulottumaan vain noin viidestä seitsemään vuoteen. Saman ajan kai kestää keskimäärin yksi avioliitto tai parisuhde? Ehkä näillä asioilla on yhteys. Joku rahalle perso ihminen laskee jossakin kodinkoneelle sopivaa elinikää mallaten sen yhteen avioliiton keston kanssa. Kun avioliitto hajoaa, niin ihmisillä lienee muutakin mielessään kuin valittaminen hajonneista kodinkoneista. He jakavat arabiansa, nuolevat haavansa, muuttavat erilleen ja ostavat uudet kodinkoneet.

"Voi taivahan jumala..!"

Ylläoleva on suora sitaatti Kalle Päätalon kirjoista – tuota sanontaa viljeli hänen mieleltään sairas isänsä Herkko. Ja se tarttuu (sanonta siis, ei mielen sairaus!). Huomasin itsekin tänään jupisevani ihan samaa. Toivottavasti sitä ei lasketa turhaksi Herran nimen lausumiseksi?

Välillä ei vain voi muuta! Uutiset kotimaasta hämmentävät, eikä paljon muuta voi sanoa ulkomaidenkaan kuulumisista. Kotimaassa – näin kertoi autoradioni – puuhataan kovin aktiivisesti avoliittolaisten perimäoikeuksia ja avopuolisoiden oikeuksien parantamista avoeron sattuessa. Omana vaatimattomana mielipiteenäni sanoisin, että avoliittolaisten ei tässä asiassa tarvitse odottaa etananhitaita lainsäätäjiä parantaakseen oikeuksiaan: he voivat tehdä sen itse, ihan vain marssimalla maistraattiin tai sopimalla papin kanssa kuulutuksista ja vihkimisestä. Niin yksinkertaista se on.

Japanissa päättäjiä askarruttavat aivan toisenlaiset ongelmat. Kansan lihavuus huolestuttaa ja siksi Japanin hallitus on valjastanut myös yritykset taistelemaan lihavuutta vastaan lakisääteisen (!) vyötärönmittauskampanjan avulla.

Kiireinen kuin kimalainen

Sehän minä olen. Lainasin kirjastosta Ingmar Bergmanin Saraband-elokuvan ja David Leanin ohjaaman A passage to India. Nyt kun vielä ehtisin ne katsoakin. Koko ajan on vain olevinaan niin paljon tekemistä. Ehkä katson ne tänä yönä, tänä viimeisenä yönä, jonka vietän 35-vuotiaana. Huomenna alkavat uudet kujeet.

Kiire nyt ainakin on suhteellista. Valitan kiirettä, mutta en ole liian kiireinen kirjoittelemaan laadultaan vaihtelevia runonsäkeitä ystäville. Inspiroiduin huomisesta syntymäpäivästäni niin, että tänään tuotin tällaisen: kolkytkuus / on nuoruudesta ikuisuus.

by Ninni

Sellakkaa ja sinolia

Aloitteleva ikonimaalari oppii paljon uusia sanoja. Hän oppii niitä siinä samalla kun tekee: sellakka tulee tutuksi kultauksen yhteydessä ja pensseli puhdistuu tärpätin lisäksi myös sinolilla.

Pääsin tänään kultaamaan suojeluspyhäni sädekehän. Kullan kiinnittäminen ikoniin oli helppoa, vaikeampaa sen sijaan oli juuri tuon sellakan levittäminen tasaisesti ja nopeasti sädekehän alueelle.

Kasvonpiirteiden "valaiseminen" ei myöskään ole leikintekoa. Onnistuessaan kokee kuitenkin suurta iloa. Olen itse ollut onnekas värien sekoittamisen suhteen. Minusta pyhän viitta, aluspuku ja kasvot ovat hyvän väriset.

Baletti: raukeaa ja velttoa

Balleriinailin ennen ikonimaalausta. Ikonimaalaus on sekoittanut ateriarytmini totaalisesti: menin balettiin hyvin ravitussa tilassa, eikä sellainen ole kovin kannattavaa. Kylläisenä olo on raukea ja veltto: ei silloin nouse jalka ja kiusaus fuskata liikkeissä kasvaa.

by Ninni

Alkaisinko arkkia rakentaa?

Viime yö oli Vedenpaisumuksen yö. Olin juuri menossa nukkumaan – PuoLiskoinen olikin jo järkevänä miehenä sen tehnyt – kun kuulin keittiöstä kummallista sihinää. Hetken ajan ajattelin ulkona satavan, se ääni oli vähän sellainen. Totuus paljastui kuitenkin kaikessa karmeudessaan: vettä lainehti lattialla ja keittiön kaapissa oikein lorisi.

Mitä tehdään äärimmäisissä kriisitilanteissa? Enpä osaa sanoa, mitä muut tekevät – minä ainakin herätän PuoLiskoisen. Aamukolmeen asti sitten valvottiin ja PuoLiskoinen hoiteli keittiökatastrofia aina uusilla pyyhkeillä. Liedenkin joutui poloinen mies kiskomaan paikaltaan ja kuivailemaan sieltäkin takaa. Eipä käy kateeksi.

Vielä tänäänkin oli vettä valunut kaappien alta lattialle, mutta pahin on onneksi ohi. Onpa kerrankin jotain hyötyä yökyöpelin tavoistani: pelottaa ajatella mikä tilanne olisi ollut, jos vuoto olisi saanut jatkua koko yön aamuun asti. Syy vesien vyörymiseen oli joku letku, joka on yhteydessä jääkaappiin, sen tarkemmin en osaa sanoa.

Mona Lisa smile 

Olen jo pitkään suunnitellut katsovani PuoLiskoisen minulle nauhoittaman elokuvan Mona Lisa smile, mutta aina on ollut olevinaan muita kiireitä. Viime yönä kuitenkin katsoin sen, vesien solistessa yläkerrassa. Jossakin syvällä sisimmässäni tiesin jo etukäteen rakastavani sitä ja niinhän sitten kävikin. Se ajankuva, 50-luvun epätoivoinen yritys palata viattomuuden aikaan ja unohtaa sodan karmea verilöyly. Ja se musiikki! Ja ne kampaukset: johonkin lyhyen ja puolipitkän välille sijoittuvat ultranaiselliset hiukset, kiharrettuina latvoistaan ja pinneillä kiinnitettyinä.

Elokuva sijoittuu vuoteen 1953, Wellesleyn konservatiivistakin konservatiivisempaan naisten yliopistoon. Venettä tulee keikuttamaan Julia Robertsin esittämä Katherine Watson, nuori taidehistorian opettaja, jolle taide on muutakin kuin Sikstuksen kappeli ja elämä muutakin kuin aviomiehen metsästystä. Wellesleyn 50-lukuinen tavoite on kasvattaa menestyville miehille sivistyneitä vaimoja ja tämä tavoite joutuu väistämättä törmäyskurssille Kalifornian vapaamielisen kasvatin arvojen kanssa. Sikstus siirtyy syrjään ja Jackson Pollock astuu esiin. 

Mutta kuka oikeastaan vie tyttöjen valinnan vapauden? Opinahjo on toki konservatiivinen ja pyrkii tunkemaan kaikki samaan muottiin, mutta ajan kuluessa joutuu taidehistorian opettaja itsekin miettimään omia asenteitaan. Hänelle vapaus on vapautta valita kaikkea muuta paitsi kotirouvuus ja perhe.

Joku sanoi muistaakseni tuosta elokuvasta, että se on naispuolinen versio Kuolleiden runoilijoiden seurasta ja kieltämättä tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin: rajoja rikkovat opettajat, nuorten haaveet, joita rohkaistessaan opettaja joutuu vanhempien tulilinjalle. Ja tietysti se suoranainen raakuus, jolla vanhemmat ajavat lastensa päähän omaa agendaansa.

Pakostakin tulee ajatelleeksi sitä väistämättömyyttä, jolla me naiset aina päädymme vetämään lyhyemmän tikun tässä elämässä. Taidehistorian opettajan naiivi into "sinä voit saada kaiken, uran ja avioliiton" irrottaa 2000-luvun naisesta lähinnä kyynisen hymähdyksen. Ihan kuin kyse olisi jostakin arpajaisten jättipotista, mahdollisuus "saada" sekä ura että perhe. Siis: kuka haluaa uran ja perheen? Mitä on ura? Minun nähdäkseni useimmilla ihmisillä on vain työpaikka. Se ei ole sama asia kuin ura. Ja miksi ihmeessä olisi joku loton päävoitto saada raataa kahta työtä? Kantaa ainaista syyllisyyttä siitä, ettei omille lapsille ole riittävästi aikaa ja parisuhde ontuu kuin kehäraakki hevonen. Ei edes 2000-luvulla ole muuttunut mihinkään se vanha totuus kakun syömisen ja samanaikaisen säästämisen mahdottomuudesta. Jotain voit saada, kaikkea et. Elämä on valintoja. 

Mitä eroa on työpaikkaihmisillä verrattuna uraihmisiin? Jos opiskelet tarpeeksi pitkälle ja hyvin palkattua alaa, niin voit ostaa käsilaukkusi Chanelin tai Luis Vuittonin valikoimista. Jos opiskelet huonommin palkattua alaa, niin päädyt shoppaamaan H&M:n hyllyiltä. Siinä on se ero, siinä ja vain siinä. Se ero Joe Blascon meikkien ja Rimmelin välillä. Onko se merkityksellinen ero? Sen päättää jokainen itse.

Työelämässä kukaan ei ole korvaamaton – paitsi ehkä siivooja. Jos elämään pyrkii luomaan merkitystä uran tai palkan kautta, niin onnea matkaan vaan: edessä on suuria pettymyksiä. Ja naista kuitenkin aina syytetään. Jos vekarat oireilevat ja avioliitto kriiseilee, niin naisen on syy. Jos olet työnarkomaani, niin laiminlyöt perheesi. Jos hoitelet perhettäsi kotona, niin jopa olet vanhanaikainen, laiska loinen. Miesten puuhailuista ei kukaan sano mitään. Kuten sanottua, me vedämme lyhyemmän tikun aina ja iankaikkisesti. Meillä on siitä paljon kokemusta.

Voisin muuten olla vaikka feministi, mutta minusta naisten vapautusliike ei ole niinkään vapauttanut naisia, vaan luonut lisää paineita ja ristiriitaisia odotuksia. Minä en neuvoisi ketään tavoittelemaan ainoastaan uraa ja perhettä, vaan neuvoisin lähinnä elämään itsen kannalta hyvää ja onnellistuttavaa elämää. Mitä se sitten merkitseekään. 

by Ninni

Jos marsalkka Mannerheim eläisi..

.. niin hän täyttäisi tänään 141 vuotta. Ajatus voi tuntua absurdilta, mutta muutamat ihmisrodun edustajat ovat saavuttaneet yli 120 vuoden iän. Mitähän Mannerheim mahtaisi tuumia tämän päivän Suomesta?

Minun isäni vanhemmat syntyivät Suomen suuriruhtinaskuntaan. Antaahan se ajallista perspektiiviä: itsenäinen Suomi on sittenkin vielä kovin nuori, eikä sodistakaan ole paljon aikaa kulunut.

Eilinen

Paulinan päivä sujui kunniakkaasti. Lippua emme sentään salkoon vetäneet, kun ei meillä lipputankoakaan ole. Sain lahjaksi kaksi loistavan kaunista lumihiutaletta.

by Ninni

”Olis kylläkin syytä…”

Viikonlopun tunnelmista on sanottava vielä sananen. Kuuntelin tavalliseen (matkustus)tapaani paljon radiota. Eräs suosikkiohjelmani on Yle Radio 1:n Tämän runon haluaisin kuulla, jonne kuuntelijat voivat soittaa ja esittää runotoiveitaan. Paikalla oleva näyttelijä tai lausuja esittää ne siltä seisomalta. Viimeksi studiossa olivat Vilma Melasniemi ja Martti Mäkelä lausuntatyössä.

Runot ovat fantastisia ja ainahan sitä ilahtuu kuullessaan oman suosikkinsa esitettyjen joukossa. Ja soittajat ovat ohjelman sielu ja sydän. Ihmisten elämäntarinat ja runot liittyvät yhteen lukemattomin tavoin. On kiehtovaa kuulla 16-vuotiaana kotoaan lähteneen naisen kertovan runosta, jonka kotipaikkakunnan poika halusi hänelle vuosikymmeniä sitten lausua, mutta ei koskaan ehtinyt – elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Ja kuinka runo matkusti naisen mukana pois kotimaasta ja runon sanoista syntyi kertojan lapsille side suomen kieleen.

Eräs minulle merkittävimmistä runoilijoista on ollut L. Onerva. Minulla on Onervan kootut runot – isän äidin peruja – ja kirjat ovat aika kuluneita, niitä on luettu paljon, niitä on rakastettu. L. Onerva vetosi isoäitiini ja hän vetoaa myös minuun.

Esitelmöin tuosta radion runo-ohjelmasta ja sen erinomaisuuksista PuoLiskoiselle ja hän kysyi, minkä runon minä haluaisin kuulla. L. Onervaahan se olisi, tottahan toki.  Ehkäpä runo Olis kylläkin syytä voisi sopia. Siis se, joka alkaa: ”Olis kylläkin syytä peljätä, / että järkeni valo vaipuu / ja että henkeni rauhaton / vielä harhateille haipuu.”

Harkitsen vakavasti ohjelmaan soittamista. Jonakin päivänä saattaa ääneni kaikua tuhansiin suomalaisiin koteihin, kun teen selkoa Onerva-kiintymyksestäni.

Balettia maanantaipäivän ratoksi

Olin balettitunnilla tänään, koska keskiviikkona en yksinkertaisesti ennätä. Taitaa Paulinan päivän juhlinta venähtää kaksipäiväiseksi! Taas pitkästä päivää oli hyvä balettipäivä, eli en tuntenut tarvetta voida pahoin katsellessani touhujani peilin kautta. Hyppelin hyppysarjatkin oikein pirteästi, vaikka tunti oli jo kääntymässä loppupuolelle. Ihan lopuksi venyttelimme kunnolla ja yllätyin positiivisesti: komeasti kohti kattoa vielä saan koipeni nousemaan, kun oikein houkutellaan.

by Ninni

Kireänä Kouvolassa

Olemme harrastaneet kotimaan matkailua. Perjantaina suuntasimme kohti synnyinseutua ja tänään palasimme. Retki herätti monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Olen kai pikku hiljaa kangistumassa kaavoihini: pidän siitä, että päivillä on omat rytminsä ja rutiininsa. Kun sen pakan sekoittaa, niin ilman yhtä suuttumusta ei selvitä.

Menomatka sujui mukavasti aina Kouvolaan asti. Siellä katkera kalkki vyöryi yli äyräiden ja tulistuin. Syy oli todella typerä: Prisma-kaupan vaateosasto, sen huonot valikoimat ja vaatteiden soveltuvuus maaseutuoloihin. Kouvolassa, tuossa tuomion kaupungissa, oivalsin nimittäin jättäneeni kaikki pitkät housut pakkaamatta. Olin tuudittautunut säätieteilijöiden ennustuksiin lämpimästä viikonlopusta, joten mukana oli siihen sopivia vaatteita. Optimismi on kauhea ominaisuus pakkaajassa. Kesäillan saapuessa viileyden kera alkoi optimismi vaihtua päinvastaisiin tunnelmiin.

PuoLiskoinen esitteli tuota ja tätä housua, mutta minä jankutin omaa ajatustani pehmeistä housuista, joissa voisi mukavasti vaikka loikoa sängyllä jos mieli tekisi. Löysin yhdet pehmeät (!) housut, joiden malli tosin oli hieman omituinen: superleveät lahkeet! Niin leveät, etten ole sellaisia tainnut nähdäkään – oikeat purjeet! PuoLiskoinen ilmaisi epäilyksensä (”sä hukut noihin”), mutta se sai minut vain tarraamaan entistä tiukemmin valintaani. Pidin housuista kiinni oikein haukan kynsin. Jankkasin niitä edullisiksi ja pehmeiksi (taas se pehmeys) ja lopulta olisi tullut täysi tenkkapoo, jos en olisi niitä saanut. Marttyyrinkruunuakin tuli taas kiillotettua tyyliin ”ei se ole minun syyni, jos tässä hölmössä kaupassa ei ole muuta sopivaa..” Kiikutin raivoisana hankinnat autoon ja matka jatkui.

Kouvolan jälkeen söin banaanin. Mieli oli niin kuohuksissa ja samaan aikaan olo niin väsynyt, etten sitten muuta syönytkään sinä päivänä. Se seikka ei taas ollut omiaan nostamaan tunnelmaa: nälkäinen on äkäinen.

Vaan tulipa sentään uitua! Ja vielä toukokuun puolella! Kävin kai lauantainakin niin ylikierroksilla sen Kouvolan takia, etten edes tajunnut vettä kylmäksi. Viilenipä siinä temperamentti edes hiukkasen.