Yksinäinen krookus ponnistaa kevätmaasta. Violetti hehkuu urheasti talven väsyttämää nurmea vastaan. Tien vieressä on muutama leskenlehtikin ja ilmassa tuoksuu lämmennyt maa. Pihan linnunpöntöstä käydään melkoista taistelua. Halukkaita asukkaita ovat ainakin talitiainen ja sinitiainen. Niiden takana häälyy uhkaavana kirjosiepon varjo: se voi vielä yllättää ja vallata pöntön omaksi kodikseen tiaisista huolimatta.

Polkupyöräilijöitä on äkkiä liikkeellä joka puolella. Koulutytöt kikattavat ja ravaavat kaupassa ostamassa jäätelöä ja karkkia. Joka toinen vastaan tuleva ihmisolento tuntuu päivittelevän iloisena aurinkoisen sään vaikutusta jaksamiseen ja mielialaan, enkä minäkään ole poikkeus. Kaikesta optimismista huolimatta oli pakko apteekissa poiketa ja ostaa B-vitamiinia – ihan vain varmuuden vuoksi.

Jumala(ton?)

Erik Wahlströmin kirjoittama romaani Jumala on hermostuttanut joitakin ihmisiä. Muistelen lukeneeni joko netistä tai lehdestä murinaa tuosta kirjasta, joten luin sen sitten itsekin. Minua se ei loukannut. Wahlström kirjoittaa hauskasti Jumalan, enkelien, ihmisten ja Jeesuksen tarinan aina luomisesta Jumalan eläkkeelle jäämiseen asti. Tämä kirja on romaani, ei mikään Raamatun korvike, ja sellaisena siitä voi hyvin nauttia. Totisille torvensoittajille tosin en suosittelisi.

Laterna magican jälkeen jatkoin Bergman-linjalla ja luin Anna Bergmanin tilityksen Kuuluisan isän tyttö.  Edellisessä bloggauksessani päivittelin kasvatuksella aikaan saatuja vahinkoja: Anna Bergmanin tarina vain vahvistaa saamaani vaikutelmaa. Sekä Anna että Bergmanin toinen tytär Maria von Rosen tuovat kirjoissaan esille isänsä hankalaa ja itsekeskeistä puolta. Jumaloitu teatterimies oli yksityiselämässään vaikea ihminen. Asennoituminen perheeseen, naisiin ja lapsiin oli kokonaan oma lukunsa: Anna Bergman kertoo isänsä tarpeesta ”omistaa” naisia. Bergman oli viidesti naimisissa ja siinä sivussa oli sellaisiakin suhteita, jotka eivät päätyneet avioliittoon. Anna Bergman kuvaa isäänsä ihmiseksi, joka ei välittänyt lapsista, mutta siitä huolimatta jätti jälkeensä yhdeksän perillistä.

Ei mikään koskaan ole täydellistä. Tänä pääsiäisenä meni kaksi asiaa pieleen. Ensimmäinen erhe sattui pääsiäiskorttien kanssa. Askartelinkin epäsikiön kukon sijasta. Kukot eivät ole keltaisia, ne ovat ruskeita, valkoisia, kirjavia tai jopa mustia, vaan eivät kananpojan keltaisia. Äitini kiitti kortistaan ja sattui sitten toteamaan, että oikein kaunis kananpoika siinä olikin. Minä heti valpastuin ja korjasin äidille kyseessä olevan kukon. Jälkeenpäin aloin ajatella asiaa oikein kunnolla ja varmistin asian PuoLiskoiselta, joka on näissä eläinasioissa minua tietäväisempi. Niinhän siinä kävi: tuli tehtyä kananpojan ja kukon sekamuoto, pyrstötön keltainen ihme.

Anoppikin kiitti kortista, mutta ei (hienotunteisuuttaan?) sanonut mitään siinä kuvatusta elikosta. Minä tietysti ennätin laittaa kuvat noista korteista tähän blogiin ja flickriin, kun olin niistä niin ylpeä.

Toinen raivon aihe on täysin epäonnistunut valokuvasessio viime yön ristisaatosta. Voin sanoa vain kahdessa tai kolmessa kuvassa PuoLiskoisen näkyvän edes kohtuullisesti. Ihan pimeitä ja epäselviä kuvia. Kiristelin niidenkin vuoksi hampaitani, tyytymättömyyden tunne oli suuri.

Tämän maailman tahvot

Viime viikolla matkustin Heikki Turusen kirjojen myötä köyhään ja kovan työnteon karaisemaan Pohjois-Karjalaan. En ollut aikaisemmin kiinnostunut Turusesta, mutta nyt voin suositella hänen kirjojaan lämpimästi. Ne ovat kansanperinteen aarreaitta ja Turunen kansan kuvaajana täysin kelvollinen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon manttelinperijä.

Turunen antaa äänen niille syrjäisissä, nimettömissä kylissä asuville rintamamiehille, jotka hermonsa pilanneina ja ruumis romuna jälleenrakensivat Suomea sotien jälkeen. Suurten ikäluokkien nousu vaatimattomista oloista taloudelliseen hyvinvointiin on sekin kartoitettu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Yö kevään kuun on juuri tällainen suurten ikäluokkien elämys- ja kokemusmaailmaa esittelevä ajankuvaus.

Heikki Turunen on erityisesti maaseudun kuvaaja, kyläyhteisön dynamiikan herkkä tulkki. Simpauttajassa käsitellään vieraan elementin vaikutusta kiinteässä yhteisössä: omalaatuinen korpifilosofi, arvoituksellinen Simpauttaja pistää yhden kesän aikana pienen kylän sekaisin. Toisen miehen vaimon kanssa lemmiskelyt ja mitään kunnioittamaton, väkivaltaakaan kaihtamaton itsenäisyys aiheuttavat voimakkaita tunnekuohuja. Simpauttaja on kapula rattaissa, kanto kaskessa, narri ja tavattoman viisas. Häntä ei voi lokeroida, vaikka kuinka yrittäisi. Ylimääräinen palanen palapelissä sekoittaa kuvion täysin ennen poistumistaan.

Jumalan piika on kertomus arasta omatunnosta ja siitä, kuinka ihminen voidaan hiljaa tappaa työllä. Erään perheen sosiaalinen nousu torppareista ison talon eläjiksi tulee maksamaan perheen äidin ja vanhimman tyttären hengen. Jumalan piiassa on suorastaan jotain raamatullista: äidin ja tyttären menetys tuntuu jumalalliselta rangaistukselta isännän ylpeydestä.

”Hyvä aviomies” Tahvo alkaa ärsyttää lukijaa. Taitaa mies hoitaa karjansakin huolellisemmin kuin vaimonsa, joka synnytyksiin saa avuksi vain naapurin naisen ja jonka vanhemmiten kasvavia synnytyspelkoja mies pitää joutavina. Viimeinen synnytys viekin Siiri-emännän hengen. Äitipuolen tultua taloon saa vanhin tyttö Esteri tehdä raskaimmat työt ja kuolee lopulta keuhkotuberkuloosiin hiljaa ja huomaamattomasti, ketään häiritsemättä. Romaani loppuu talvisodan alkuun: vuosikymmenten raatamisen tulos, mallitila, saa saman kohtalon kuin muutkin rajaseudun talot: poltetaan, ettei jää viholliselle valmista suojaa asuttavaksi. Ankara kohtalo, mutta tuskinpa tämän maailman tahvot mitään sellaisesta oppivat.

Ihmettelen kykyäni juoda lukemattomia kupillisia teetä. Vihreän teen terveellisyyttä kehutaan, joten voisin kai periaatteessa tuntea itseni hyveelliseksi ja todelliseksi terveen elämän mannekiiniksi. Uskon kuitenkin Paracelsuksen lailla, että kaikki on myrkyllistä, mikäli annos on liian suuri. Annos-vastesuhde et cetera.

On ärsyttävää olla tapojensa orja. Päivä ei käynnisty ilman kupillista, joka tilavuutensa puolesta on enemmän saavi kuin kuppi, mutta ulkomuodoltaan noudattaa häveliäästi teekupin ideaa. Iltakaan ei ole ilta ilman iltateetä. Oli kesä tai talvi, niin vedenkeitin ei meillä pidä lepopäivää.

Kirjallisia kaikuja

Luin Margaret Atwoodin Poikkeustilan. Se ei ole aivan perinteinen romaani, vaan koostuu yhdestätoista kertomuksesta, jotka kuitenkin nivoutuvat yhteen muodostaen johdonmukaisen kokonaisuuden.

Poikkeustilaa lukiessa kuulee kuin kaikuja Atwoodin aikaisemmista romaaneista. Eikö vain päähenkilö Nellin erikoinen pikkusisko muistuta Sokean surmaajan Lauraa? Intiasta tulleen hyönteistutkijan sopeutumisvaikeudet Kanadaan tuovat mieleen Kissansilmän. Atwood osaa luoda mestarillisia ajankuvia sota-ajan lapsista ja 60-70-lukujen radikaaleista opiskelijoista. Häntä myös näyttää kiehtovan ihmisten muuttuminen ajassa: hippihelmien vaihtuminen säännöllisiin työaikoihin ja esikaupunkikoteihin. Jossakin nykyisyyden alla elävät kuitenkin menneisyyden kerrostumat ja Atwood on kirjallinen arkeologi, joka osaa kaivaa niitä esiin.

Oli tietysti ihan pakko Poikkeustilan jälkeen alkaa lukea uudestaan Sokeaa surmaajaa.