Avainsana: ötökkä

by Ninni

Huojuva talo

Kävimme tänään vapaapäivän kunniaksi sukulaisvierailulla. Näimme nelijalkaisenkin, omaamme suuremman. Sellaisen seitsenkiloisen, joka päätyi syliini.

Ammoin kuolleet ihmiset vilahtavat meidän elävien kasvoissa, vartalossa, puhetavassa ja sanavalinnoissa. Miksi sitä ei huomaa nuorempana? Ehkä ihmisiin ja tapahtumiin pitää saada etäisyyttä, ehkä se ja kaipaus terävöittävät havaintokykyä. On sanottava, että nautin suuresti Sukulaisen luona käymisestä. Hyvä sydän, viehättävä luonne ja herttainen koiraskoira ovat vastustamaton yhdistelmä. Poistuimme paria vanhaa valokuvaa rikkaampina – PuoLiskoinen saa ne skannata ja sitten laitamme ne postissa takaisin. 

Iltaa kohti mieli rauhoittuu. Kaakeliuunissa palaa tuli, Schubertin messut soivat ja kynttilät palavat. PuoLiskoinen rapisee keittiössä joululahjoja paketoiden. Nuppu pyörii ”mökissään” ja koko hökötys huojuu ja välillä koira saa sen kunnolla nurinkin. Sisältä kuuluu silloin epämääräisiä, riemukkaita äännähdyksiä. Nupun talo on huojuva, mutta kaksikiloinen on sen kiistaton valtiatar.

Päivän syntilista:

1. Ajattelin epäystävällisesti eräistä ihmisistä*. 2. Nalkutin PuoLiskoiselle hänen viivyttyään (mielestäni) liian kauan Nordeassa hoitamassa jotain raha-asioihin liittyvää luottamustointa. 3. Oli epäuskon hetki, siis hengellisessä ja uskonnollisessa mielessä. 4. Olin pikkumainen, murehdin pieniä mitättömiä asioita ja siksi ei sydämeni ylene.

*) En kuitenkaan alkanut puhua pahaa heistä esim. PuoLiskoiselle, mikä laskettakoon edukseni, mutta tuota ajatusten tasolla tehtyä pahaa työtä se ei tietenkään poista. Ajatukset voivat olla todella toksisia, myrkyllisiä ja katkeroittavia..      

by Ninni

Viisi senttiä

Sen verran annoin tänään hiuksistani, varsinaisen uhrilahjan kampaamon lattialle. Näin on parempi, eli se kannatti. Olisinpa enemmän Nupun kaltainen: sen turkkia ei koskaan tarvitse leikata, se on aina lyhytkarvainen ja siisti.

Joululahjojen paketointi on kesken. Minun on saatava jostakin sinistä joulupaperia. Tahdon ainakin yhden sinisen lahjan antaa PuoLiskoiselle. Kun jotain on kerran päähänsä saanut, niin siitä ei luovu millään. Pian sininen muuttuu elämää suuremmaksi kysymykseksi ja siitä tulee pakkomielle. Joulua edeltävän viikon tahdon rauhoittaa kaikilta näiltä triviaaleilta murheilta, joten paketointi on sitä ennen saatava valmiiksi.

Profeetan sanat

Ortodoksinen kirkkomme muistelee tänä päivänä profeetta Haggaita, joka eli noin viisisataa vuotta ennen Kristusta. Hän ennusti Kristuksen lihaksitulemisen kauan ennen sen tapahtumista. Tämä on merkittävää, mutta osuvat ovat myös nämä sanat profeetta Haggain kirjasta, erityisesti meille yltäkylläisyyden ja halujen ajan lapsille:

”Te kylvätte paljon, mutta saatte vähän. Te syötte, mutta ette tule ravituiksi. Te juotte, mutta jano ei sammu. Te vaatetatte itsenne, mutta ei tule lämmin.” (1:6.)

Mitä oikeastaan jää käteen kaikista elämän ponnisteluista. Heilumme siellä, touhuamme täällä – mitä pysyvää satoa, kestävää ja arvokasta, siitä kylvämisestä saa? Menevätkö kaikki tärkeät asiat ohi, kun tavoittelemme tuulta? Joskus tulee tyhjä olo juhla-ateriankin edessä. Tänään syöt, herkuttelet, mutta huomenna on nälkä taas riippumatta siitä onko ateria kaurapuuroa vai kukkoa viinissä. Materiaalisen maailman tarjoamista tyydytyksistä ei sittenkään tule täysi olo. Eivätkä paksuimmat tai kalleimmat vaatekerroksetkaan yllä lämmittämään sydämen kylmyyttä.

by Ninni

Hyvä alku

Tänään paketoin ensimmäisen joululahjan. Se lähtee äidilleni. Paketista tuli ihan sievä, mutta mikään huippusuoritus se ei ollut. Nuppu nimittäin katsoi parhaaksi osallistua paketointityöhön kiskomalla koristenauhaa hampaissaan kriittisellä hetkellä. Kävimme siitä pientä kamppailua, jonka minä voitin. Nubsin mielestä nauha varmaan kelpasi suorana ja kihartamisyritykseni eivät saaneet sen hyväksyntää. Koiralla on varma maku ja tieto omista mieltymyksistään!

Käyttämäni lahjapaperi ostettiin viime jouluksi. Siinä on punaisella pohjalla lumen peittämiä pulleita mökkejä, tähtiä ja joulupukkeja. Joulukuusiakin kuvassa vilahtaa. Se ei ole ihan parasta mahdollista paperia: minä suosin nykyisin yksiväristä linjaa. Ja mietin edelleen näitä tonttuja ja joulupukkeja – ovatko ne tätä nykyä joulun ainoat sallitut ja poliittisesti korrektit uskomusolennot? Tontut ja pukki eivät oikeastaan ota kantaa mihinkään, ne vain ovat. Ne ovat helposti sulateltavaa tavaraa, niihin ei liity kiistanalaisuutta. Niihin ei myöskään liity sen kummoisempaa etiikkaa, eikä mitään yleisesti hyväksyttyjä odotuksia ihmisen elämän suhteen. ”Kilttinä olemisenkin” vaatimus on niin tulkinnanvarainen, mieto ja epämääräinen, että sen voi ymmärtää lukemattomin eri tavoin.

Eläviä kuvia

Katsoin Sergei Bondarchukin ohjaaman elokuvan Sota ja rauha. Nautin siitä – minusta se oli parempi ja yksityiskohtaisempi kuin se amerikkalaisversio, jossa on jumalainen Audrey Hepburn. Tämä venäläinen versio ei ollut pelkkää romanttista pukudraamaa, vaan siinä oli oikeasti yritetty tavoittaa Tolstoin henki. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni. Ilmeisesti en ole yksin, sillä elokuva voitti vuonna 1969 parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon.

Elokuva on jaettu kolmelle levylle. Kokonaiskesto on peräti 400 minuuttia. Mutta sen vähemmällä ei toisaalta voi päästäkään, kun kyseessä on kuitenkin Sota ja rauha. Tapahtui myös sellainen ihme, että kerrankin näyttelijät olivat mielestäni sen näköisiä, millaisiksi heidät romaanissa koin! Televisiossa pyörivä toinen venäläinen klassikko, Dostojevskin Karamazovin veljekset, ei tässä suhteessa ole mielestäni aivan niin onnistunut. Minusta Grusenkan pitäisi olla vaalea, runsaan uhkea vartaloltaan – paljon enemmän marilynmonroe kuin mitä hän on tuossa televisioversiossa. Ja Dimitri näyttää television sarjassa heikolta mieheltä – ei ollenkaan sellaiselta hurjimukselta kuin mitä hän mielestäni oli. Aljosa on kuitenkin onnistunut: hänen kasvoissaan näkyy puhdasmielisen ihmisen vilpitöntä kauneutta.

Kuvia, ei ehkä niin eläviä

Vielä tarjolla pari otosta 5.12. järjestetystä suuresta kuvaussessiostamme.

Tässä Nuppu mielipuuhassaan, eli jukertamassa* purutikkuaan:

 

Ja tässä Nuppu ja minä – Nuppu pitää ihmisen läheisyydestä yli kaiken! Ilmeisesti minun jalkojeni päällä on hyvä ja lämmin paikka.

*) Jukertaa = itse keksimäni verbi, se kuvaa pureskelun ja järsimisen välistä aktiviteettia.

 

by Ninni

Katsotaanpa kuvia!

Minähän en suuremmin viljele kuvia blogissani. En ole mikään suuri taitaja kameran kanssa, vaikka helpoista helpointa digiaikaa elämmekin. Nyt tahdon kuitenkin tarjota muutaman kuvan ikonini edistymisestä! Valmis se ei suinkaan vielä ole – kasvot, sädekehä, miekka – kaikkea sellaista on vielä tammikuussa tehtävä.

Alussa oltiin tässä..

..ja sitten edettiin..

Kun syksyn viimeinen kerta oli käsillä, niin tilanne jäi tähän:

Joulukortin meiltä saavat tietävät, että meillä otetaan joulukuun alussa paljon outoja kuvia. Kortin saajat tietävät myös syyn siihen. Tässä muutama otos eiliseltä:

Ostin kuvassa olevan violetin paidan Piruetista. Se oli hävyttömän kallis ollakseen päärmäämätön tekele! Tahdoin nähdä sen kuvissa, kun tähän asti olen katsellut sitä vain balettitunnilla peilistä. Väri on mielestäni ihana, mutta en ole varma muodosta..

Tässä kuvassa näkyy Nuppukin! Se ei oikeastaan anna meidän paljoa tehdä osallistumatta itse toimintaan..

Ja seuraavissa kahdessa kuvissa onkin yksin Nuppu! PuoLiskoistakin kuvattiin, mutta minä en tiedä minne hän kätki ne kuvat – eivät löydy samasta kansiosta näiden muiden joukosta. Lieneekö tahallinen teko..?

Äskeisessä kuvassa oltiin hiukan luimistelevalla kannalla, tämä seuraava on sympaattisempi!

by Ninni

Pitkän päivän ilta

Tänään oli Ötökän Hammaskoettelemuksen päivä! Heräsimme kello kahdeksan aamulla ja tunnin päästä siitä olimmekin jo Vettorissa vastahakoisen potilaan kanssa. Nuppu sai piikin ja hyvin pian alkoivat silmät painua umpeen – uni tuli. Tuli myös melkein pelottava rentous: hyvä etten vääntänyt itkua hoitajan kantaessa ihan hervotonta koiraa toimenpiteeseen. Taas ajattelin sitä, kuinka lähellä uni ja kuolema sittenkin ovat toisiaan. 

Ajattelin sitäkin, etten voisi ikinä, koskaan enkä milloinkaan viedä noin vain koiraa ”piikille”, toisin sanoen lopettaa sitä. Tietysti silloin, jos se olisi todella sairas ilman parantumisen mahdollisuuksia – silloin asia olisi toinen. Mutta en voisi tehdä sitä mistään kevyemmästä syystä. Elämä asuu Nupussa, se on pieni elämä ja koiramainen elämä, mutta elämä silti. Ja elämä on pyhä. Vettorissa näin tänään itkevän naisen. Uskoisin hänen joutuneen sen päätöksen eteen, sen vaikean.

Kahden tunnin ajan saimme hoitaa ihmismäiseen elämään kuuluvia asioita, eli käydä jouluostoksilla (minun puuhaani) ja ostos-ostoksilla (PuoLiskoisen puuhaa). Raision kirjastoonkin ennätimme ja tein varsinaisen löydön: Pekka Turusen toimittama Olavi Paukkunen, Päämajan tiedustelija sattui silmiini ja mukaanhan se lähti.

Puoli kahdeltatoista kävimme noutamassa Nubsin. Maitohampaat oli poistettu ja koira jo hereillä potilasosastolla. Huovassa kannettiin suurikorvainen olentoparka minun tuttuun ja turvalliseen syliini taas. Tassussa oli side: siinä oli ollut kanyyli. Kysyin – hassua kyllä aivan samoin sanoin kuin oman leikkaukseni jälkeen muutama vuosi sitten – ”intuboitteko te” ja vastaus oli silloin sama kuin nyt, eli kyllä. Mahtoi olla pieni kanyyli! Mahtoi olla pieni intubointiputki!

Nuppu oli joutunut paastoamaan 12 tuntia ennen leikkaustaan, joten ruokahalu oli ainakin kunnossa iltapäivällä. Olemme kumpikin hellineet pientä potilasta ja se näyttää olevan normalisoitumaan päin. Onneksi seuraavaan eläinlääkärikäyntiin on aikaa. Eiväthän ne meitä ihmisiä vaivaa, mutta eläimille ne ovat aina rasittavia elämyksiä.

by Ninni

Lyhyesti luetuista

Tein kirjastoreissun ja löysin aika mielenkiintoisia kirjoja. Luin Juha Ruusuvuoren Stallarin: nimikin jo kertoo, mistä on kyse. Pidin romaanista, sen pyrkyrimäiset henkilöhahmot ovat hyvin realistisia.

Luin myös Donald Spoton Audrey Hepburn-elämänkerran Lumous. Kaikki jumalaisesta Audreystä kirjoitettu on tietysti lukemisen arvoista, mutta Spoto lähestyy kohteensa elämää jakaen sen muutaman vuoden mittaisiin pätkiin. Lukujen nimet siis ovat värittömiä ja sisältöään panttaavia tyyliin ”Vuodet 1963-65”. Jos haluaa vain selkeästi löytää jonkun Hepburnin elokuvauran kohokohdan, niin on joko muistettava elokuvan valmistumisvuosi, tai sitten harhailtava halki lukujen kuin mikäkin eksynyt kulkija.

Tällä hetkellä olen aloittanut Ian Kershawn massiivisen Hitler-elämänkerran parissa. Olen vasta alussa, Hitlerin nuoruusvuosissa ja taiteellisissa pettymyksissä. Pian miehen mielenkiinto siirtyy politiikkaan ja yksi asia johtaa toiseen.

Tuli kylmä

Pakkanen on tuonut tullessaan kauniita näkyjä. Huurre kimaltaa puissa ja nurmikossa. Pieni valkoinen koira oudoksuu tassujen alla rahisevaa maata. Taivaan värit ovat herkät ja oravat ääntelevät puissa. Vakava alakoululainen tervehtii varovasti kättään heilauttaen, kun ajan ohi autolla. Hymyilen ja vilkutan takaisin – harmaa autonkainen vie minut sisällään pois. Eletään joulukuuta ja joulukalenterin hopeakimalletta löytyy joka päivä poskeltani tai otsaltani.    

by Ninni

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon

Talvisodan tasavuodet vaikuttavat minuunkin. Tänään katsoin YleAreenalta mainion suomalais-venäläisen dokumentin Sota ilman voittoa. Pelkäsin hiukan katsoa sitä, mutta onhan noista Naapurineljänneksistä ja Näin naapurissa-hölmöilyistä onneksi jo aikaa. Heikki Ylikangastakaan ei näytetty liikaa.

Ajattelin jatkaa aiheen parissa ja lukea uudestaan Wolf Halstin Talvisodan päiväkirjan.

Nuppusaurus

Eivät ne kuolleetkaan sukupuuttoon, hirmuliskot nimittäin! Keksin juuri, että meillä on nuppusaurus. Se on mutaatio: koira, jolla on hirmuliskon geenejä sisuksissaan. Uskoisin sen olevan osittain tyrannosaurus – js paino sanan kolmella ensimmäisellä tavulla.

Siivouspäivät eivät ole nuppusauruksen suosikkeja. Olen totuttanut sen imuriin, niin ettei se pelkää sitä. Mitään rakkaussuhdetta ei kuitenkaan ole kodinkoneen ja koiran välille syntynyt. Lähinnä voitaisiin kai puhua sietämisestä ja varovaisesta uteliaisuudesta. Imurin suulakkeilla se leikkisi mielellään, mutta minäpä en anna.

Siivouspäivinä otuksemme narisee usein. Se siis pitää sellaista ääntä, jota tyytymätön ihminenkin voisi pitää. Nuppu on kodinhoidon suhteen hyvin suurpiirteinen: sitä eivät haittaisi pölylampaat ja likalattia. Minähän se olen näissä asioissa suvaitsematon ja pidän tiukkaa linjaa.

by Ninni

Sen maailman asukki

Nuppu punnittiin tänään. Kotisutemme paino on 2590 grammaa. Ötökällä oli eläinlääkäriaika kello 18: se rokotettiin ja samalla vilkaistiin sen hampaita. Koiraparka joutuu hammasoperaatioon joulukuun alussa. Se ei ole päässyt maitohampaistaan eroon itse, joten hammaslääkärin pitää ne nyppäistä pois. Nuppu onkin ollut tuplahampaineen kuin mikäkin pieni karvainen hai.

Nubs ei saisi enää tuosta pulskistua. Reilut sata grammaahan sen paino on noussut sitten viime punnituksen. Se johtuu varmaankin minusta, minun syöttöpolitiikastani. En silti suostu myöntämään olevani yhtä hillitön koiran hemmottelussa kuin äitini oli. On meissä tietynlainen ero, aste-ero.

Nuppu niitti kiitosta taas kiltteytensä vuoksi. Se pelkäsi, muttei ollut aggressiivinen. Sen vastarinta oli melko passiivista luonteeltaan: se yritti vältellä lääkärin käsiä ja kiemurrella pois tutkivan ihmisen ulottuvilta.

Katon väki, taivaan väki

Luin Hannu Mäkelän Isän ja heti perään Äidin. Isä herätti suuttumuksen tunteita, siinä kuvatun ihmisen pikkumainen kateus oli niin masentavaa. Kuinka vanhempi voi olla kateellinen oman lapsensa menestyksestä? Miksi ihminen hylkää perheensä niin totaalisesti, luo vain uuden katsomatta taaksepäin ja muistamatta siellä olevia ihmisiä. Kuin repisi koko menneisyytensä irti itsestään ja kaikki sen tärkeät ihmiset. 

Äiti kertoo Mäkelän äidin viimeisistä elinkuukausista. Mäkelä on armoitettu muistiinpanojen tekijä ja hyvästellessään äitiään hän myös kirjoittaa ylös tämän puheita ja näkyjä. Tuonpuoleinen on jo lähellä ja Eevi-äiti tutustuu ”katon väkeen” tai ”taivaan väkeen” kuten Mäkelä näitä vieraita kuvaa. Välillä he tuntuvat olevan äidille todellisempia kuin oma poika, jota aina ei muisti tunnista.

Katon väki, tai taivaan väki, on kiehtovaa. Mitä ne ovat, nämä elämän loppumetrien vierailijat? Meitä ennen kuolleet sukulaiset ja rakkaat, jotka jostakin syystä tulevat lopussa takaisin luoksemme. Miksi niitä ei näe kuin vasta oman elämän lopussa? Pitää kai itse jo olla puolittain sen maailman asukki, jos mielii sen kansalaisten kanssa tehdä tuttavuutta.  

by Ninni

Kuutti kotonamme

Huomasin tänään Nupun näyttävän ihan kuutilta! Jo pitkään olen katsellut sitä miettien sen tosiolemusta, sen pinnan alle kätkeytyvää toteemieläintä (voiko eläimellä olla toteemieläin?) ja nyt sen tajusin. Kuuttipa hyvinkin! Silloin siinä on erityisen paljon kuuttia, kun se juoksee korvat pitkin niskaa painautuneina. Silloin korostuu sen vaaleus, pään pyöreys ja silmien tummuus.

Eläimissä, kuten ihmisissäkin, vilahtaa ajoittain muiden lajien piirteitä. Minulla oli kerran ystävällinen äidinkielenopettaja, jossa oli hitunen hevosta. Hevosen tavoin hän oli pääasiassa kesy, mutta silti hiukan säikky ja vauhkokin. Nupussa vilahtaa kissa, jyrsijä ja nyt kuutti. Joskus se myös kiemurtelee sohvassa kuin käärme. Mutta muuta käärmemäisyyttä siinä ei ole.

Minä samaistun kyyhkyseen. Sen olen tainnut jo sanoakin. Kujerran pehmeästi ja olen rauhaa rakastava. PuoLiskoinen sanoo, että jopa ötökkää kieltäessäni on ääneni lempeä. Minun suussani ei kuulostaa kai pehmeältä ja makealta kuin huvipuistohattara.

by Ninni

Varotoimia ja lihavia puluja

Olin tänään kaupungilla. Epidemia tai ei epidemiaa, Turku oli ainakin yhtä täynnä ihmisiä kuin aina ennenkin. Kävin Piruetissa ostamassa uudet trikoot ja muuta vastaavaa, pyörin Sokos Wiklundilla silmät sen valoista häikäistyen. Kauppatorilla kaupunkilinnut liitelivät alhaalla, melkein pääni korkeudella. Humalistonkadulla taas näin kaksi niin suurta ja lihavaa pulua, että oikein hätkähdin! Ne näyttivät yhtä suurilta kuin Nuppu. Suuria ollakseen lintuja, pieniä ollakseen eläimiä. Kokokin on suhteellista.

Kuinkahan moni ”tekisi prosperot” (kts. Edgar Allan Poen Punaisen kuoleman naamio) jos se olisi mahdollista? Linnottautuisi kotiinsa, vetäisi ovet ja ikkunat kiinni ja odottaisi Taudin ylimenoa. Kaikenlaista aivan hullua kuulee ihmisten varotoimista. Yksi ei käy kirjastossa – kirjoista voi saada Taudin – ja toinen ei koske ovenkahvoihin samasta syystä. Sellaistakin kuulee, ettei luottokorttikuitteja allekirjoiteta kaupan Tautikynällä. Oma pitää olla mukana, sillä allekirjoitetaan!

Kaakeliuunissa palaa tuli, luen Hannu Mäkelän Isää. Säälin kirjoittajaa: hänelle jäi isiä jaettaessa käteensä varsinainen musta pekka. Lapsen voi olla vaikea katkaista välejä vanhempaansa, vaikka kuinka epäkelpoon. On aina se tunne velasta, jota ei voi koskaan maksaa takaisin. Vanhemman kautta on saatu elämä. Siitä pitää kai sitten maksaa ja maksaa aina vain, mikään ei sen hinnaksi riitä. Vaikka eihän kukaan meistä ole pyytänyt tänne syntyä.