Avainsana: leipominen

Unitauti

Tänään oli kevätkauden ensimmäinen balettitunti. Mukavaa, koska olenkin jo ehtinyt kärsiä vieroitusoireista! Mukavaa siksikin, että sarjat eivät enää olleet samoja kuin joulukuussa, vaikka joululoman ajan yllämme häälyi vanhoilla sarjoilla jatkamisen uhka. Uudet ovat lyhyempiä kuin ne joulukuiset ja niissä on paljon nopeita käännöksiä ja haastetta tasapainoaistille. Yritin venytellä todella huolellisesti ennen tuntia, ettei loman laiskottelu kostautuisi kipeinä lihaksina huomenna.  

PuoLiskoista ja minua vaivaa unitauti: saimme itsemme ylös vain vaivoin, vaikka päivä oli jo puolessa. Vetelyys kostautui kirjastokäynnillä, kun en ehtinyt muuta kuin pikaisesti hakea varaamani elokuvan. Kaikkinainen hyllyjen pönkiminen täytyi jättää suosiolla seuraavaan kertaan. Elokuva Poreilua Pariisissa helpotti hiukan tyytymättömyyttä torsoksi jääneestä kirjastoreissusta.

Tällä hetkellä luen (uudemman kerran) Sarah Churchwellin teosta Marilyn Monroen monta elämää. Se kestää useammankin lukukerran ja oikeastaan vasta nyt se on synnyttänyt minussa kysymyksen ihmisen identiteetistä. Onko kenenkään ihmisen identiteetti oikeasti syntynyt, vai onko se sittenkin luotu? Ja luodaanko se aina uudestaan, joka päivä? Mikä merkitys toisilla ihmisillä on sen kuvan kanssa, joka meillä on itsestämme?

Pohdimme sellaisia asioita kuten identiteetti, koska meillä on sanat – käsitteelliset valmiudet – pohtia niitä. Oleminen ja minuus eivät nykyisin ole jotakin itsestäänselvää ja siksi tarpeettomia edes nimetä, vaan niihin tuntuu sisältyvän lukemattomia ristiviitteitä ja merkityksien moninaisuutta.

Leivontalauantai

Mantelinen kakkupohja on valmis: vietetään leivontalauantaita. Molemmat N-koirat* ovat olleet sylissä ja kylpivätkin toissapäivänä – eivät tosin aivan vapaaehtoisesti, mutta kuitenkin! 

*) N-koirat = Nuppu ja Niisku, iloinen kaksikkomme.     

Pääsiäispasha, pääsiäisbaletti

Aloitin aamun tekemällä pashan valmiiksi jääkaappiin. Minulla on PuoLiskoisen omin (taitavin) käsin tekemä puumuotti tätä tarkoitusta varten. Jo useampana vuonna se on palvellut hyvin tehtävässään. Pasha saa nyt rauhassa tekeytyä ja huomenna herkuttelemme sillä.

Oli outoa mennä balettiin käymättä kirjastoissa – kirjastothan eivät olleet tänään auki. Tänään baletissa saivat lonkanseudut osakseen kunnollista venytystä. Parittain venytteleminen on varmasti paras mahdollinen tapa lisätä notkeutta. Kampesimme toistemme jalkoja ylös korkeuksiin, venyimme ja viruimme. Tämä olikin kevään toiseksi viimeinen tanssitunti. 

Kotona jatkoin uurastusta lieden ääressä ja leivoin vielä kakunkin.

Pääsiäisbaletti ei voi olla väärin, sillä sehän nyt ainakin on lihan kidutusta sanan varsinaisessa merkityksessä! Sen sijaan katsomani elokuva Nosferatu voi sopia ajankohtaan huonommin. Tuo vuonna 1922 tehty lahja elokuvataiteelle ei onnistu pelottamaan tarkoituksellisesti. Kauhu on vanhentuessaan muuttunut komiikaksi. Kamalaa ei tässä vanhassa elokuvassa ole Max Schreckin esittämä vampyyri, vaan muiden henkilöiden jatkuva tunteiden ylinäytteleminen. Siinä on jotain aavemaista ja kammottavaa. Niin rakkaus kuin viha, pelko ja huvittuneisuuskin tulevat kaikki näytellyksi potenssiin kymmenen. Pitempään katsottuna se alkaa kammottaa. 

Oikeastaan pelottavaa ei ole joku toisesta maailmasta tuleva alien tai vampyyri, vaan todellisuuden hienoiset vinoutumat, vääristymät joita ensin tuskin huomaakaan.   

Vedestä tehty

Eräs Ranskaa hallinneista kuninkaista, Kaarle VI Hullu, uskoi (ajoittain) olevansa lasista tehty. Itselläni ei ole kokemusta tällaisesta tunteesta, mutta melkoisen oudon elämyksen koin silti baletissa: tuntui kuin olisin vedestä tehty koko ihminen. Voimaton ja heikko, lihakseton ja luuton. Oikeastaan pääsin vauhtiin vasta tunnin loppupuolella fondus-sarjassa, jossa haetaan juuri sitä virtaavuutta, juoksevaa jatkuvaa liikettä, vedenomaista. Silloin olin elementissäni virratessani ja pyörteillessäni.

Viime yö oli taas melko huonosti nukuttu ja väsymys teki sarjojen muistamisen vaikeaksi. Kirjastoissakaan en kirmaillut ihan normaaliin tapaani, vaan tyydyin lainaamaan muutaman kirjan ja käyttämään PuoLiskoisenkin paikallisen kirjastomme ikoninäyttelyssä. Meillä on aikomus ainakin yrittää päästä taas sellaiselle ikonimaalauksen viikon mittaiselle intensiivikurssille tulevana kesänä. 

Matteuspassiota ja tiikerikakkua

Koko koti tuoksuu tiikerikakulle, leivoin sen juuri äsken. Tiikerikakun tuoksu on kotoinen, sävelmaailma sen sijaan täynnä surua, joka ei ole tästä maailmasta: Bachin Matteuspassio soi.  

Vaiston varassa

Olen viime aikoina omistautunut leivonnan riemuille. Viikonloppuna tein korvapuusteja ja kakkua, tänään taioin esiin omenapiirakkaa ystävän iltapäiväisen vierailun kunniaksi. Ja vähän siksikin, kun PuoLiskoinen sattuu pitämään siitä yli kaiken.

Ystävän vierailu oli mukava, piristävä. En ole aikoihin nauranut niin paljon kuin tänään ja myös sellaisille asioille, joille en uskonut vielä vähän aikaa sitten nauravani.  

Mutta aamupäivän tapahtumien osalta tämä oli kummallinen päivä, vaiston varassa-päivä. Oikeastaan suuri osa elämääni kuuluvista päätöksistä tulee tehtyä vaistonvaraisten arviointien pohjalta. 

Tästä älä puhu tuolle ihmiselle.

Tälle ihmiselle voit puhua tästä.

Vaistonvaraisia arviointeja, kyllä tai ei, rehellisyyttä tai asioiden kaunistelua. Tänään avasin muutamia ovia, mutta pidin osan suljettuina. Jossakin vain kulkee se raja, se kynnys – vaisto sanoo ylittääkö se vai jättääkö sikseen. Minä päätin tänään jättää Jumala-teoriani jakamatta, vaikka aamupäivästä olisi ollut loistava tilaisuus puhua siitä oikein antaumuksella (ja leimautua hulluksi suuressa mittakaavassa?). Vaisto päätti puolestani ja pysyin hiljaa. Vaikeneminen on edelleenkin kultaa, 24 karaatin sellaista. 

Ehkä ei tänään, ehkä toiste. 

Ehkä ei koskaan.

Kummallisia kirjoja

Luin Antti "kaikki pääsevät taivaaseen" Kylliäisen kirjan Kompastuskiviä: ajatuksia evankeliumeista. Siinä kohupappi käsittelee itseään askarruttavia, ihastuttavia ja suututtavia Raamatun kohtia. Kylliäinen ei pelkää sanoa joitakin Jeesuksen sanomisia lapsellisiksi eikä epäröi esittää näkemystään pyhän perheen elämästä ("alusta loppuun täyttä helvettiä"). Tämä kirja on ihan hauska ja ravisteleva – ainoa kummallinen piirre siinä on oikeastaan vain se, että kirjoittaja on evankelis-luterilaisen kirkon pappi. 

Kylliäisen kirja oli ravisteleva, mutta suorastaan törkeän kategoriaan pääsee Theodor Kallifatidesin dekkaritekele Rikos ruumiissani. En tiedä miksi lainasin tämän – annoin kai takakannen Henning Mankell-vertauksen pettää itseäni. Melkoista kirjallista pornografiaa tämä romaani, eikä henkilöistä yhteenkään voinut samaistua. 

Aiheesta sinänsä olisi varmaan saanut paljonkin irti: kirjassa ruotsalainen naiskomisario on joutunut inhottavan rikoksen kohteeksi. Hänet on huumattu ja hänestä on otettu nöyryyttäviä kuvia kaikenlaisissa tilanteissa, jotka jokainen varmaan voi kuvitella mielessään. Alkutilanne tosiaan mahdollistaisi vaikka minkälaiset kehittelyt hyvänsä, mutta kirja taantui pornon tasolle ja henkilögalleria koostui epäuskottavista friikeistä. Saimme muuten me suomalaiset kehujakin: teemme maailman parhaat kirveet.