Avainsana: kuvat

Kun rutiini rikkoutuu

Totuttuja kuvioita ei kannattaisi alkaa rikkoa. Päivien tyyni ketju katkeaa, kun rutiini rikkoutuu ja usein seurauksena on jotain omituista. Niin tänäänkin.

Kävin kaikkein paikallisimmassa ja läheisimmässä kirjastossamme. Normaalisti en käy siellä, koska valikoimat ovat hyvin pienet ja aukioloajat kummalliset. Tänään kuitenkin ajattelin mennä, houkuttimena Lauri Viidan ja Taavetti Laatikaisen elämänkerrat. Hyvät kirjat on täällä ripoteltu pitkin pieniä kirjastoja ja niiden metsästys on yksi hyvä syy poiketa poikkeuksellisissakin paikoissa.

Kirjastokäynti meni hyvin, mutta jostakin syystä autonkaiseni kieltäytyi päästämästä minua sisään kirjoineni. Tavastilan kirjasto on paikallisen koulun yhteydessä, eikä tosiaan ollut mukava sukkuloida auton ympärillä kirjakasan kanssa, kun paljon uteliaita pieniä silmäpareja tarkkaili touhujani. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että minun on avattava pelkääjän paikan puoleinen ovi ja ryömittävä sieltä sisään hankalasti ja epäarvokkaasti.

Epämukavan pitkään tätä vaikeutta tosiaan kesti, ennen kuin auto viimein armahti ja pääsin sen sisuksiin kuumissani ja tuskastuneena. Kaikki oli hiukan epätahdissa: kirjastossa tietokoneyhteys ei toiminut ja sylissäni olivat epäsovussa kenraalin ja rintamalta itsensä juonitelleen miehen elämänkerrat.

Tuntuu kuin autollani olisi oma tahto, vahva sellainen ja melkoisen oikukas. Kirjastosta kauppaan ajaessani tuntui kuin mokoma olisi oikein yrittänyt nostaa nopeutta ja suistua metsähallituksen puolelle. Tietysti voi olla, että vain luulottelen ja vika oli minussa – se hermostuminen siellä kirjaston pihassa.

Rikollinen!

Otin tällaisen kuvan itsestäni silloin takkiostoksilla viikonloppuna.PuoLiskoinen ystävällisesti huomautti, ettei kaupoissa kai oikeasti saisi kuvata. No, sitähän minä en kuvan ottohetkellä tiennyt! Takkiin olen kuitenkin tyytyväinen.

 

 

Kuninkaallisista ja kääpiöistä

Olen matkannut lukien halki Romanian kuningattaren elämän. Missy-parka oli vain 17-vuotias mennessään naimisiin. Hänet oli pidetty niin tietämättömänä elämän tosiasioista: raskaaksi tuloaan hän ei edes käsittänyt, vaan muiden piti hänelle selvittää hänen oireidensa syy. Avioliiton alkuaikoina hänellä ei ollut paljonkaan vaikutusvaltaa oman elämänsä suhteen, vaan kaikesta päätti appi. Puoliso taas oli raivostuttavan heikko mies, eikä tehnyt mitään vaimonsa elämän helpottamiseksi.

Ajassamme on paljon kielteistä, mutta sydämeni iloitsee kun ajattelen tämän päivän missyjä. Nuoret naiset voisivat moiselle appiukolle ladata päin kasvoja, että ”älä sä vanha kääkkä yritä mun elämääni puuttua”. Siinä on jotain riemastuttavaa.

”Sopu sijaa antaa”

Näin totesi PuoLiskoinen tässä jokunen yö sitten. Hän sanoi sen unissaan. Viime yönä minä harrastin samaa, eli juttelin innokkaasti unen valtakunnan asukkien kanssa. Kesäkuumalla unet muuttuvat levottomiksi. Pari yötä sitten uneksin potkaisevani ärsyttävää, hihassani roikkuvaa kääpiötä. Enkä mitenkään kevyesti, vaan voimalla. Kääpiö yritti rajoittaa minua jotenkin, pitää minut paikassa jossa en halunnut olla luettelemalla kummallisia tilastoja. Kun muukaan ei auttanut, niin piti potkaista. Unessakin se tosin oli vasta viimeinen keino, eli väkivaltaiseksi minua ei todellakaan voi sanoa.

Eilinen

PuoLiskoinen

Minä

Ne kengät, ne kengät..

Kuvia kuumuudesta

Päätin lykätä Margaret Atwood-kauden aloittamista. Sen sijaan tartuin Helvi Hämäläisen romaaniin Sarvelaiset. Sitä lukiessa tuntuu kuin työntäisi lusikkansa sellaiseen soppaan, johon sen saakin työntää: Suomen historiaan ja omaan historiaansa, ihmisen historiaan. Sarvelaiset on sukuromaani, joka seuraa yhden suvun vaiheita 1800-luvun loppupuolelta aina talvisotaan asti. Maa on synnyttänyt ja kasvattanut ihmiset, jotka voivat uusia elinkeinoja valitessaan hylätä sen, mutta sen kohtaloista ei kukaan silti pääse irti.

Helvi Hämäläisen runoilijankieli on kiehtovaa, lumoavaa – se pelkästään jo riittäisi syyksi lukea häntä myös romaanimuodossa. Sarvelaisten suvun satavuotista matriarkkaa kuvaillaan kuin mitäkin mäkeä tai tunturia: vanhuksella on jättiläislantio ja jättiläistukka. Syntyy vaikutelma vastustamattomasta luonnonvoimasta naisen vaatteissa. Paikallisella hautausmaalla kerrotaan jo olevan ”Sarvelais-tomua”, erityisesti pikkulapsina kuolleita Sarvelaisia, mutta matriarkkaa haudatessa ”tämä maa puri hampaansa sukuun ja teki sen omakseen”. Niinpä niin, Hämäläistä lukenut ei enää koskaan katso maailmaa samoin silmin.

Kiikun-kaakun

Se kuvaa PuoLiskoisen (eli Potilaan) tilaa. Parannusta on tapahtunut, mutta selkeästi jossain on vielä jotakin vialla. Jos hänellä on kaksi tautia päällekäin, niin se tietää mahdollisesti toista antibioottikuuria. Huomenna saamme kai tietää lisää.

Kuumuus kuvina

Näitä kuvia katsellessa jo tulee kuuma! Nämä ovat maanantailta, vierailultani ystävän luona. Kuinka kuuma silloin olikaan. Aurinko laskeutui iholle kuin ylimääräinen vaate.

Tällaisen lahjuksen vein mennessäni! Taustan ja kortin tein minä noine enkelikoristeineen. PuoLiskoinen osallistui käärimällä läpinäkyvän lahjapaperin ja kihartamalla narut.

Tässä minä vieraana:

Ikääntymisprosessi kuvina

Minulla on jo monivuotinen perinne ottaa/otattaa kuvia itsestäni syntymäpäivän aattona. Tämäkään kerta ei muodostanut poikkeusta. On mielenkiintoista tarkkailla omaa ikääntymisprosessiaan.

Koko päivä on kulunut enemmän tai vähemmän juhlavalmisteluissa. Olen haahuillut ympäri kotia farkuissa ja tuntuu, kuin ei työ tekemällä loppuisi. Sain luettua Farah Diban elämänkerran. Kuten kollegansa kuningatar Noor, myös Farah Diba kuvaa elämäänsä ilman moniakaan yksityiselämää valottavia anekdootteja. Kumpikin Lähi-Idän mahtinainen katsoo itseään enemmän tai vähemmän kuningattaren roolin kautta.

Kuninkaidenkin elämänkerrat ovat kiinnostavia. Erityisen kiehtovaa on varmaan tietää saavansa kenet hyvänsä naisen, jota sattuu milloinkin haluamaan. Oikeastaan on sääli, ettei monikaan monarkki ole vaivautunut pohtimaan tätä julkisesti. Ensi silmäyksellä se voisi tuntua unelmatilanteelta, mutta asiaa tarkemmin pohtiessa kuva muuttuu. Kuinka tuollainen ihminen voisi koskaan olla varma lähellään olevien ihmisten rakkaudesta? Itse miettisin varmasti koko ajan ihmisten motiiveja. Rakastetaanko minua todella, vai rakastetaanko rajoittamatonta osto-oikeutta Pariisin muotihuoneissa? Uskaltaisiko sellaisessa tilanteessa oikeasti luottaa kehenkään ja päästää ihmisiä lähelleen.

Tätä huomista syntymäpäivää maustaa edelleenkin ikoni-innostus. Kuvassa olen minä ja kaikki kotimme ikonit. On ikoninurkkaus ja öljyämistä vaille valmiit tuoreet ikonimme pikku pöydällä.

Seuraavassa minä olen sivuttain..

PuoLiskoinen halusi välttämättä kuvan, jossa hänellä näyttäisi olevan sarvet päässään!

Minä leivoin syntymäpäiväkakkua..

.. Kävin Myllyyn avatussa Leonidaksessa ja ostin muutaman suklaan..

Ja pihalla kukkivat kauniisti lupiinit, nuo vahvatahtoiset!

Kuvakertomus ikoniviikosta..

Tahdon vielä muutaman kuvan kautta katsella viikon tapahtumia..

Tässä ollaan vielä aivan alkutaipaleella: vieressäni on valkoinen ja koskematon ikonipohja, jolle olisi tarkoitus alkaa tehdä jotain..

PuoLiskoinen mallaa kuvien sopivuutta pohjalle..

Minä tein muistiinpanovihkon ikonimaalausta ajatellen. Arkinen punaruskea väri on peitetty ikonien kuvilla – Analogi-lehdestä ovat kotoisin noin pääsääntöisesti..

Tässä ikonini on ”kasvottomassa” vaiheessaan..

PuoLiskoisen ikonista puuttuu vielä taustaväri, mutta hahmot ovat pitkälle edenneessä vaiheessaan..

Minä olen loppusuoralla ja on syytä hymyillä..

Tässä kuva omasta ikonistani – tosin sitä ei ole vielä öljytty, joten tietty viimeinen silaus puuttuu. Öljyäminen tapahtuu tässä muutaman viikon sisällä.

Valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu..

Vietimme viikonlopun maaseudun rauhassa Itä-Suomessa. Uimaankin uskaltauduimme: veden lämpötila järvessä oli 15 astetta perjantaina, mutta se nousi muutamalla asteella sunnuntaita kohti. Sen verran pieni on se järvinen, jonka rannoilla kesiä vietämme.

PuoLiskoinen halusi uistella (se on eräs kalastamisen laji) ja minä, Rouva Avulias, olin mukana soutamassa. Airoista veteen tippuvassa pisarajonossa on jotain hypnoottista. Sitä katsellessa soutu etenee: tuntuu kuin ei voisi lopettaa, täytyy aina vain uudestaan nähdä se välkkyvä pisaroiden katkoviiva veden pinnalla. PuoLiskoinen sai yhdessä vaiheessa suorastaan hillitä vauhtiani.

Mietin kaloja, järven valtakunnan outoja asukkeja. Millainen suhde vallitsee niiden kalaihon ja veden välillä? Pisara tippuessaan airosta veteen lähettää aina vain laajenevia renkaita veteen. Tuntevatko kalat kaukanakin sen, että niiden valtakunnassa jokin värisee ja liikkuu? Ehkä se tuntuu kuin kosketuksena: järvessä tapahtuu jotain. Kalat vaikuttavat erillisiltä olennoilta, mutta ehkä niiden yhteys järveen ja veden elementtiin menee syvemmälle kuin meidän ihmisten kosketus omaan elementtiimme. Emme me ihmiset tunne sitä, jos joku lajitoverimme huitoo ilmaa tuskissaan, suutuksissaan tai iloissaan. Ihomme ei reagoi siihen – ilma tuntuu yhä samalta koskettaessaan meitä.

Kirjaostoksiinkin lankesin. Löysin taukopaikan myymälästä Ingmar Bergmanin Laterna magican ja Simon Sebag Montefioren Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri. Molemmat olen lukenut, mutta ostamisen myötä en enää joudu lainaamaan niitä uudestaan ja uudestaan kirjastosta.


 

Teofania

Tämä päivä edustaa valtaväestölle loppiaista, mutta ortodoksisessa kirkossa puhumme teofaniasta. Teofaniaa vietetään Kristuksen kasteen muistoksi ja sen kunniaksi, että Pyhä Kolminaisuus näyttäytyi ensimmäistä kertaa: Kristus kasteella, Isän Jumalan ääni taivaasta ja kyyhkynen Pyhää Henkeä edustaen.

Katsoipa asiaa kummalta kantilta hyvänsä, niin nyt on aika laittaa joulukapineet takaisin kaappeihin ja odottamaan seuraavaa juhlahetkeä. Haikealta se tuntuu aina, mutta toisaalta juhlaa ei olisi ilman arkea.

Mutta vielä tänään ja tämän kerran katsokaamme jouluista kuvaa PuoLiskoisesta ja minusta.

Askartelun riemua

Askartelu tarjoaa iloa, vaikkei aina onnistumisen iloa. Tekemisen ilo on kuitenkin suuri. Ohessa todisteeksi kuva kortista.

Tämä kortti lähti Saksaan sikäläistä postcrossaajaa ilahduttamaan (?). Saksatar toivoi erityisesti itse tehtyä ja/tai kissakorttia, joten tässäpä ne elementit kohtasivat.

Melkoinen pohjanoteeraus minulta. Mutta on nöyryyden hengen mukaista olla salailematta epäonnistumisiaan, kun kuitenkin kaikki menestyksensä ihminen tuo hyvinkin halukkaasti julki.

Kun Luoja marsun loi

Palatakseni aikaisempaan aiheeseen: mitenköhän marsu kokee pääsevänsä toteuttamaan itseään eläessään häkkieläimenä jossakin keittiön nurkassa? Eikö se ole suoranainen häväistys marsun – no, marsuutta kohtaan?

Joskus pienten lemmikkieläinten häkit näyttävät erehdyttävästi vankiloilta minun silmääni.

Ja lempivärin voi päätellä..

..kuvista!

 

Eikä yhtään liian aikaisin!

Tänään on apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivä. Meille päivä oli erityisen juhlava siksikin, kun tälle päivälle tuli ortodoksinen avioliiton siunaus. Nyt kun PuoLiskoinenkin on oikeauskoinen kristitty, niin hetki tuntui sopivalta. Eikä se tullut yhtään liian aikaisin! Luin taas uuden, Associated Pressin tarjoaman apokalyptisen artikkelin LHC:stä* ja sen elokuisesta käynnistämisestä. Avioliitolla nyt ainakin on sakramentin status ja se lohduttaa, jos vaikka Pahin tapahtuisi. En tietenkään toivo sitä – maailma on kaunis ja ihana – mutta ihmissuvun ylimielisyys ei tunne rajoja.

Kun tuo maailmanlopun mylly käynnistetään elokuussa, niin voimme saada paljon uutta tietoa esimerkiksi avaruuden meille tuntemattomista ulottuvuuksista. Jos taas voitamme jättipotin itsetuhon arpajaisissa, niin sitten saamme tietää miltä tuntuu kuolla kosmiset mittasuhteet saavan korskeuden seurauksena. Sukellamme itse masinoimaamme mustaan aukkoon ja heitämme hyvästit maallisille murheille.

Tässä kuva meistä tänään:

Oikea käsi:

*) LHC= Large Hadron Collider.