Avainsana: kirjat

Stephen Bailey sen sanoi..

Nimittäin: ”Käytännöllisyyden räikeä puute tekee korkeista koroista niin lumoavat.” Tämä toteamus pantiin lujille tänään viiden tunnin (!) ostosriehassa. Hävettää, kauhistuttaa ja suututtaa – minut pitäisi pelastaa minulta itseltäni.

Päivä alkoi järkevästi kirjastokäynnillä, mutta sitten seurasi syöksykierre. Ostin vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista, ihan kuin ostaminen muuttuisi tuota pikaa lainvastaiseksi. Viiden tunnin kierros pisti jalat koville – ne korkean korkeat korot – mutta olo oli kuin olisi lääkittynä ollut. Kytkin jalkojen pienet nipistelyt yksinkertaisesti pois päältä. Ihmeellinen on tahdon voima.

Taidan alkaa kaupata vanhoja vaatteitani huuto.netissä. En nimittäin aio luistaa siitä äskettäin valitsemastani periaatteesta, että jokaista uutta vaatetta kohti lähtee vaatehuoneesta yksi vanha asu joko keräykseen, ystävälle, tai vaikka maton kuteiksi. Menköön minne vain, kunhan ei jää sinne tilaa viemään. Perinteisesti olen rikastuttanut UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteitä vanhoilla vaatteillani, mutta nyt huuto.netin löydettyäni olen oivaltanut asian bisnespuolen.

Ihmettelen niitä ilmoittajia, jotka kuvittelevat jonkun ostavan vaatteen, jota myyjä kuvassa roikottaa kädessään. Eihän siitä saa minkäänlaista kuvaa miltä vaate oikeasti näyttää oikean ihmisen päällä. Jos alan huuto.net-kauppiaaksi, niin aion ainakin otattaa kunnon kuvat vaatteistani. Jotkut niistä ovat tosin niin noloja, että täytyy varmaan rajata pääni kuvasta pois. Ja myydä loimet anonyyminä!

Huuto.net on muuten vastuussa yllättävän monen pariskunnan yhteenotoista. Eräs ystäväni uskoutui minulle ja kertoi totaalisesta tympääntymisestään, kun puoliso vain notkuu huuto.netissä aina riippuvuuteen asti. Ja kun riittäisikin vain se notkuminen – kyseinen herrahenkilö myös ostelee sieltä suorastaan maanisen innon vallassa kaikenlaista.

Muita olennaisia ja vähemmän olennaisia asioita matkan varrelta:

– Paulinan päivä alkaa paisua kuin pullataikina.

– Luen Ulrike Meinhof-kirjan rinnalla Steven Bachin kirjoittamaa kirjaa Leni Riefenstahl: elämänkerta. Bachia voi varmasti syyttää monista asioista, mutta eipä ainakaan objektiisivuudesta. Hänen Leninsä on suorastaan saatanallinen laskelmoinnissaan ja demoninen kunnianhimossaan. Jos kyseessä ei olisi Kolmannen valtakunnan tunnetuimpiin kuuluva elokuvaohjaaja, niin naisen nuoruudensynnit (vaatteitta olo elokuvissa ynnä muuta kapinallista) ohitettaisiin olankohautuksella.

– CD-levylautasella Josephine Baker. Hänen kuuntelemisensa toimii kuin piristävä ruiske. Ristikotkin ratkeavat vauhdilla.

Kunnan jauhot

Oli pakko käväistä eilen kirjastossa lainaamassa Kalle Päätalon Kunnan jauhot. Ei ole ihme. että se on aina lainassa: se taitaa olla Iijoki-sarjan mielenkiintoisin teos. Edellinen osa, Tammettu virta, päättyi Kallen isän mielenterveyden järkkymiseen. Kunnan jauhot vie lukijan syvemmälle sairaan mielen tragiikkaan keskenkasvuisen pojan silmin nähtynä.

Nykyisin suurin osa suomalaisista on jollakin tavalla tulonsiirtojen piirissä. Päätalon lapsuudessa "kunnan jauhojen" syöminen oli häpeä. Tilanne oli vielä tavallista kärjistyneempi, olihan perheen isä aiemmin tunnettu ahkeraksi työmieheksi. Ruoan tullessa kerjuun kautta alkaa myös ympäristö kiinnittää huomiota perheen tilanteeseen ja lausua siitä mielipiteitään. Mielenterveyden ongelmien ja laiskuuden välille vedetään yhtäläisyysmerkit.

Kirjoissa esiintyvä mielisairauden sanasto on nykyihmisen silmiin huvittava ja kaukana poliittisesti korrektista. Mielenterveyden järkkymisestä ei puhuta, vaan asia ilmaistaan toteamalla, että "on se Herkkokin tullut raivoon". "Hulluksi tuleminen" oli kaunistelematon yleisilmaus, joka kattoi kaikenlaiset mielenterveydelliset ongelmat. 

Baletista ja burqasta

Eilen oli kevään viimeinen balettitunti Raisiossa. Raadantaa tangon äärellä, kuten aina. Tällä kertaa en ollut aivan epätoivoinen suoritusteni johdosta, vaikka aina on parantamisen varaa. Jos luulot alkavat kasvaa liian suuriksi, niin ne pienenevät tehokkaasti Marinskin ballerinoja seuraavan dokumentin katselusta*.

Minusta tuntuu kuin olisin vasta nyt oppinut mitä on aukikierto kaikessa tuskallisessa kauneudessaan. Ronde de jambet voi tehdä joko fuskaten tai kunnolla. Tähän asti olen saattanut vetää muutamat mutkat suoriksi, mutta nyt tein niin, että lonkissa tuntui. Ei se saa olla vain jalan kieputtamista (sellainen vielä menettelisi, ei se ole vaikeaa), vaan siihen on liityttävä se aukikiertokin.

Oikean käden olkavarsi – tai olkapään nivel? – ei edelleenkään ole kunnossa. Tunnin lopuksi oli punnerruksia ja venyttelyä. Tein kymmenen etunojapunnerrusta ilman ongelmia, mutta sitten alkoikin taas tuntua tuttu tuska ja oli pakko lopettaa. Tämä vaiva on ollut minulla jo pitkään – paljon ennen pääsiäistä jo. Käsi ei enää arkisin ole kipeä ruokaa laittaessa tai siivotessa, mutta jumpassa ja baletissa huomaa sen olevan vajaakuntoinen. Hieroja onnistui parantamaan tilannetta talvella, mutta ei se mitään lopullista ratkaisua tuonut ongelmaani. Ja tämä hierontasessio oli kalenterini mukaan helmikuun lopussa! Niin pitkään siis on käsi vaivannut.

Naisia burqassa

Luin Khaled Hosseinin romaanin Tuhat loistavaa aurinkoa. Yhdysvalloissa asuva, mutta Kabulissa syntynyt Hosseini toimii äänenä äänettömille, nimittäin Afganistanin naisille. Ajallisesti romaanin tapahtumat kattavat kolmisenkymmentä vuotta ja kertomus kulkee kahden naisen kohtaloiden kautta.

Vanhempi nainen, Mariam, syntyy rikkaan miehen ja köyhän taloudenhoitajan aviottomaksi lapseksi. Isä-Jalililla on kolme vaimoa, mutta Mariamin äiti ei kuulu näiden vaimojen joukkoon. Hän oli vain miehen syrjähyppy ja hetken huvi, joka varmasti ilman lapsen syntymistä olisi unohtunut aikoja sitten. Elämän kovuus ja häpeän kantaminen ovat tehneet Mariamin äidistä katkeran naisen.

Mariamin elämän alku ei ole suotuisa: avioliiton ulkopuolella syntyneenä hänen osansa ovat köyhyys ja häpeä. Mariamin äidin kuoltua ei varakas isä vaimoineen tahdo keskuuteensa tätä häpeällisesti alkunsa saanutta, vaan viisitoistavuotias toimitetaan naimisiin Rashidin, vuosikymmeniä tyttöä vanhemman leskimiehen kanssa.

Nuoren naisen elämänlaatu huononee hänen saadessaan keskenmenon toisensa jälkeen. Aviomies on toivonut saavansa liitosta pojan, eikä vaimo pysty täyttämään toivetta. Tunteeton järkiliitto muuttuu siksi vuosien kuluessa vielä pahemmaksi pahoinpitelyn tullessa kuvaan mukaan.

Maa vajoaa kaaokseen taistelussa neuvostojoukkoja vastaan ja kotielämänkin hauras järjestys murtuu Rashidin tuodessa taloon uuden vaimon. 14-vuotias Laila on orpo, kaunis ja raskaana – tosin lapsen isä onkin yllätys.. Koulutettujen, valistuneiden vanhempien lapsen on vielä Mariamiakin vaikeampi sopeutua aviomiehen takapajuisiin käsityksiin avioliitosta ja vaimon roolista.

Talibanien valtakausi vie naisilta kaikki oikeudet. Peittämätön nilkka johtaa selkäsaunaan ja lakattu sormenkynsi sormen katkaisuun. Kodin ulkopuolelle ei ole asiaa ilman mahramia, miespuolista sukulaista. "Viettelevien värien" käyttäminen vaatetuksessa on kielletty, naisten äänekäs nauru on kielletty, korkeat korot on kielletty. Korut, koulutus, kosmetiikka, työskentely kodin ulkopuolella, tanssiminen ja laulaminen – kaikki kiellettyä. Urheilulliset harrastukset eivät tule kysymykseenkään, eikä – outoa kyllä – pyykin peseminen julkisella paikalla joen rannalla. Kotien ikkunat on maalattava umpeen, niin ettei ulkopuolinen maailma joudu katselemaan silmillään jotakin niin pelottavaa ja hirmuista näkyä kuin nainen.

Vastoin kaikkia odotuksia saman miehen kaksi vaimoa ystävystyvät. He eivät ole toistensa vihollisia: kumpikin on joutunut pakon edessä naimisiin, kumpikin on uhri. Sivu sivulta romaani muuttuu, kehittyy ja syvenee. Se on yhteiskunnallinen kuvaus, se on jännityskertomus ja se on selviytymistarina. Se pakottaa miettimään televisiossa nähtyjä naisia burqassa: millaisia kertomuksia niiden alle kätkeytyy?

Minua tämä kirja kosketti. En silti tiedä pitäisikö minun tuntea kiitollisuutta saamastani korkeasta koulutuksesta, mahdollisuudesta saada lääkärin apua, oikeudesta pukeutua kuten haluan, nauraa kuten haluan ja käyttää mieleistäni meikkiä. On vaikeaa ajatella elämää ilman perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia, enkä tiedä pitäisikö ihmisoikeuksien toteutumisesta tuntea kiitollisuutta – niidenhän pitäisi olla luonnostaan lankeavia, itsestään selviä, vähän niin kuin hengittämämme ilma. 

En usko suomalaisten miestenkään olevan "kiitollisia" elämästä ilman pakkopartaa ja -turbaania. Ehkä meidän naisten oikeudet ovat vieläkin niin tuoreita ja kyseenalaistettuja, että me helpommin ajattelemme mahdollisuutta menettää ne? Jos ne olisivat vanhempia ja itsestään selvempiä – jos niistä ei tarvitsisi taistella koko ajan –  niin ajatus mielivaltaisista rajoituksista voisi vain huvittaa. Nyt se pelottaa: näinkin voisi olla, tämä voisin olla minä. 

*) Dokkarin esitti FST5 maanantai-iltana. Pakko oli tallentaa..

Kesälomaileva joutsen

Kuolevaksi joutseneksi olen liian elinvoimainen, mutta kesälomailevaksi joutseneksi taidan päätyäkin. Mikäli en siis mene baletin kesäkursseille. Jos menen, niin lomajoutsenena vietetty aika jää lyhyeksi, vain noin kahdeksi viikoksi. Sitten alkaisi se kesätuntien vääntö ja tahkoaminen.

Tänään oli todellakin toiseksi viimeinen kerta Raision balettitunnilla. Pää tuntui olevan täynnä sitä Esityskoreografiaa ja pari viikkoa sitten aloitettuja tankosarjoja sai oikein kaivella muististaan. Ensimmäinen kerta kokonaan ilman minkäänlaisia säärystimiä! Kyllä kesä on ihan käsillä, tämä on varma merkki.

Kirjastoissakin ennätimme käydä PuoLiskoisen kanssa. Innostuin vähän aikaa sitten lukemaan uudestaan Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden ja nyt lainasin sen jatko-osan Ihmiskunnan viholliset. Olen jo ilmaissut negatiiviset tunteeni kaikkia ”Elämän Tarkoitus On Tässä”-kirjoja kohtaan (kts. edellinen postaus), mutta nämä Waltarin romaanit ovat omaa luokkaansa. Ne kiehtovat myös siksi, että niissä elämän tarkoitus löytyy kristinuskosta, eikä mistään palanen sieltä, murunen täältä -tilkkutäkkiuskonnosta. Jokin minussa ainakin vaatii mahdollisimman kokonaisvaltaista sitoutumista: en halua kohdella uskoa kuin salaattipöytää, josta voi napsia mielensä mukaan hyvät palat ja jättää ne, joista ei itse satu pitämään.

Lainasin lisää Päätaloakin.

Enää puuttuvat vain reinot jalasta

Joku jossain sanoi ukkoutumisen varmojen merkkien olevan radiokanava YleYkkösen kuunteleminen, Suomen Kuvalehden lukeminen, Kalle Päätalon romaanien suosiminen ja  reino-tohvelien käyttäminen. Jos näin on asian laita, niin minun kohdallani ukkoutuminen on melkein loppuun asti viety prosessi. Enää puuttuvat vain reinot jalasta. 

Taidan ensi kesänä tuoda kaikki päätalot kesäpaikastamme meille kotiin. Olen niiden ainoa lukija lähipiirissäni, joten niitä ei kuuleman mukaan tulla kaipaamaan. Eipä ainakaan tarvitse enää kirjastosta niitä hakea, säästyy sekin vaiva. 

Viimeksi lainasin Päätalon Nuoruuden savotat ja luin sen nauttien. Olin jo ehtinyt unohtaa, kuinka mehevää ja elävää on Päätalon kieli ja kuinka kiinnostava se maailma, jota hän niin pikkutarkoin piirroin kuvaa. Näissä kirjoissa on oikean elämän maku. 

Samaa ei valitettavasti voi sanoa Stefan Einhornin Ihmisen tehtävästä. Tässä kirjassa nimittäin on lähinnä rahastuksen maku. Mistä näitä tällaisia oikein sikiää? Kaikki paulo coelhot ja muut Elämän Tarkoitusta kartoittavat tekoviisaat romaanintekeleet. Minä olen muuten juutalaisen kertomusperinteen suuri ihailija, mutta Einhornin kirjassa yritys lanseerata salainen juutalainen suullinen perinne jää todella latteaksi. Ja salaisuus on aina se sama, joka ainoalla näistä kirjoittajista: rakkaus, ympäristöaate, myötätunto, eettisyys, totuus.. Ei tätä jaksa. Tällaiset romaanit ovat yhtä väsyttäviä kuin kaikki itseapukirjat tai ufovouhottajien tarinat. Kehitä hyvä itsetunto, ota ainutkertainen elämä haltuusi, oi tähtien lapsi. Kun olet lukenut yhden, niin olet lukenut kaikki.

Nykyisin tällaisella kirjallisuudella menee hyvin. Joskus vuosia sitten muistan kohutun James Redfieldin Yhdeksän oivalluksen tiestä. Niin hyvin se myi, että mies kirjoitti oikein jatkoa tarinalleen. Jatko-osa oli rautaisella johdonmukaisuudella saanut nimekseen Kymmenes oivallus. Tällaisia coelhoja, redfieldejä ja einhorneja ostaa varmaan se sama joukko, jonka näkee pyörivän tarot-korttien ja kristallien ympärillä. Auroja, astrologiaa ja meditaatiota. Carlos Castanedan jalanjäljissä riittää kulkijoita.

Einhornia nyt lukee mieluummin kuin näitä muita, lähinnä sen juutalaisen perinteen vuoksi, jota Ihmisen tehtävässä hiukan tuodaan maustamaan muuten mautonta mömmöä. 

Mieletön maailma

Maailma näyttää näin keväällä niin kauniilta. Eilen lensi perhonen vasten kasvojani. Ensin luulin sitä miksi lie ötökäksi ja säikähdin, kunnes tajusin sen kauniit siivet. Ihanaa ja ihmeellistä! Siksi onkin erityisen ahdistavaa lukea Itävallan sairaalloisista tapahtumista. Tässä kauniissa maailmassa on niin paljon pahuutta. Kuinka isä voi tehdä näin tyttärelleen: vangita hänet vuosikausiksi kellariin ja pakottaa synnyttämään insestistä alkunsa saaneita lapsia. Ja tuhota vielä näiden lastenkin elämät. Miten tällaisen rikoksen voi hyvittää? Onko sellainen edes mahdollista?

Ihmettelen vain näiden vankiparkojen sitkeähenkisyyttä. Luulisi kellarin olevan asuinpaikkana niin kostea, viileä ja epäterveellinen (puhumattakaan raikkaan ilman ja auringonvalon puutteesta), että sinne vangitut kuolisivat melko pian. Vuosia sitten luin John Fowlesin kirjan Neitoperho, jossa nuori mies rakastuu tyttöön ja rakentaa juuri tällaisen kellarivankilan kaappaamalleen tytölle. Siinä touhu päättyi tytön kuolemaan, kun ei terveys kestänyt sellaista elämää.

Päivät purkautuvat

Toiminnantäyteisten kevätpäivien suma alkaa purkautua. Vappuun mennessä on palattu jo normaaliin päiväjärjestykseen, kun kaikki Esityskoettelemukset on saatu alta pois. Vasemman jalan rakkokin alkaa olla parantunut, vaikka ei vielä kestäkään mitään tunnin tai parin kävelyjä.

Rakkojen hoidossa minä kuulun vanhaan kaartiin: ilmaa parempaa parantajaa ei olekaan. Compeed-tuotteet ovat tietysti myös vaihtoehto, mutta ei ole ilman voittanutta.

Romahtaako rintama – vai kirjoittajan uskottavuus?

Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? on hämmentävä teos. Jos jatkosodan aikainen sotilaskarkuruus kiinnostaa, niin suosittelisin sittenkin Jukka Kulomaan kirjaa Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Kulomaan eduksi nimittäin voi sanoa runsaan ja tilastoidun tiedon määrän, jota ei ole pilattu populistisella kansaa kosiskelevalla otteella.

Ylikangas aloittaa kirjoitustyönsä Huhtiniemen mysteeristä ja lopettaa sen kaunopuheisella vetoomuksella salaisten teloitusten tekemisestä julkisiksi. Varsinainen leipäteksti siinä välissä tuntuu toimivan todisteluna sen puolesta, että ammuttuja ”omia” oli oltava enemmän kuin mitä viralliset tilastot kertovat, niin suuriin mittoihin oli karkuruus kasvanut erityisesti Kannaksen suurhyökkäyksen aikoihin.

Ylikangas tuo onneksi esiin niin kutsutun Lappeenrannan ”Syväkurkun” paljastumisen hyperaktiiviseksi satusedäksi, joka tuotteliaasti – joskin taitamattomasti – väärensi Toivo Tapanaisen papereita. Lisäksi mainittu Syväkurkku toimi useamman eri nimimerkin takaa yrittäen luoda uskottavuutta väitteelleen juuri Tapanaisen toimimisesta teloitustuomioita jakavana tuomarina. Ainakin Syväkurkun kuplan puhkaisee Ylikankaankin kynä.

Lappeenranta on kuitenkin erityisasemassa myös Ylikankaan teoksessa. Siellä (ja sitä ennen Luumäellä) toimi henkilötäydennyskeskus 1, jonka kautta kulki noin puolet Kannaksella karkuruuteen sortuneista miehistä. Lukumäärällisesti puhutaan siis noin kuudesta tuhannesta sotilaasta. Kenraaliluutnantti Heinrichsin 20.6.1944. päivätyn käskyn mukaisesti karkurit on palautettava henkilötäydennyskeskukseen, jossa heille on selvitettävä elämän tosiasiat, eli 1) että he ovat tehneet raskaan rikoksen ja 2) vaihtoehtoja on kaksi: paluu rintamalle tai mikäli karkuri toistamiseen kieltäytyy paluusta, ”pakkokeinojen”, jopa ”ankarimman aseellisen pakkokeinon” kohtaaminen.

Tarkoittiko Heinrichsin käsky mielivallan rehottamista ja omien sattumanvaraista ampumista? Ylikangas ei onneksi lähde mukaan kaikkein mielikuvituksellisimpiin tulkintoihin sadoista ammutuista karkureista, vaan jättää määrän vain kymmeniin sellaisiin tapauksiin, joista ei ole merkintöjä ja jotka on ammuttu Henrichsin 20.6. antaman ”laittoman” (?) käskyn nojalla.

Minä taas en jaksa uskoa mihinkään salaliittoihin tai salaisiin teloituksiin. Salaisuus on salaisuus silloin, kun sen tietää yksi ihminen. Mitä useampi tulee kuvaan mukaan, niin sen todennäköisemmäksi kasvaa vuotojen vaara. Ei tällaisia teloitusriehoja olisi voitu pitää salassa. Ei voitu asekätkentääkään, vaikka siihen osalliset pyrittiin valitsemaan mitä huolellisimmin. Julki se tuli ja julki olisivat tulleet myös salaiset teloitukset erityisesti sodan jälkeen, kun äärivasemmistolla oli omat intressinsä penkoa sitä pesää pohjia myöten. Ei joukossa tarvita kuin yksi juudas – sellainen löytyy aina – ja koko totuus tulee julki.

Salaisilla teloituksilla ei myöskään olisi päästy siihen päämäärään, mihin kuolemanrangaistuksella sodan aikana pyrittin: salainen menettelytapa olisi vienyt pelotevaikutukselta pohjan pois.

On turha spekuloida, vihjailla ja luulotella. Tutkimustyö on edelleenkin tehtävä olemassa olevan asiatiedon varassa. Lappeenrannan maastoa on myllätty kaivinkonein ja lapioin. Toistaiseksi mitään tavallisesta poikkeavaa ei ole löydetty, kun esiin tulleet vainajatkin ovat olleet tsaarinaikaisia. Vainajien ja papereiden puutteessa vesittyy tutkimus pakostakin arvailuksi.

Kirjahumalassa

Kevyesti keskellä päivää tuli tehtyä (jälleen kerran) apteekkireissu ja siihen samaan sitten kierrettyä kolmen kirjaston kautta: Mynämäen, Naantalin Lietsalan ja Raision. Olen ollut kuin kissa pistoksissa jo pitemmän aikaa: Raisioon varaamani Hannu Rautkallion Moskovan päiväkirja 1989-1993 oli saapunut!

Aloitin kuitenkin Kaari Utrion kirjoituskokoelmalla Kiilusilmä feministi, eli miksi en enää matkusta junassa. Nyt tosiaankin on ongelmana liian runsas hyvien kirjojen määrä. Kun kuitenkin meillä ihmispoloilla on vain yhdet aivot ja kaksi silmää. On olo kuin olisi humalassa, kirjahumalassa.

Koko eilisen illan luin Sofi Oksasen Puhdistusta (romaaniversiota, en näytelmää). Pisti vihaksi. Minusta virolaiset ovat osoittaneet yli-inhimillistä pinnan pituutta venäläisten kanssa. Jos kuuluisin kansaan, jolla on niin kipeitä kokemuksia, niin ehkä olisin itse ensimmäisenä kampeamassa pronssipystejä pois paikoiltaan. Vähintään.

Täytyi tehdä vähän lahjaostoksiakin tänään. Minusta tuntuu, että tällä viikolla tulen tekemään vielä omiakin ostoksia. Lahjoja itselleni! Tekee kovasti mieli jotakin vaatekaupasta ja kengätkin houkuttavat. Toistaiseksi olen pitänyt suitset tiukalla, mutta se tilanne voi muuttua pian.

Nyt annan Utrion levätä ja tartun Rautkallioon. CD-soittimessa soi Haydnin säveltämä jumalainen musiikki Kristuksen viimeisistä seitsemästä sanasta ristillä. Teekuppi on puolillaan valkoista teetä, jo hiukan liikaa jäähtynyttä.

Siivoten, leipoen, lukien

Sainpas taas siivottua kotikullan natisevan puhtaaksi. Kiillotin kotihengettären – tai kotikärpäsen, jos proosallisiksi heittäydytään – kruununi leipomalla eilen illalla ananas-creme fraiche -piirakkaa.

Kaiken muun lisäksi ennätin eilen kirjastoonkin nippa nappa ennen sulkemisaikaa. Lainasin lisää Heikki Turusen mainioita romaaneja. Ehdin jo lukea Maan verenJos Henkka Oinonen on Turusen alter ego joka suhteessa, niin naisasioissa ei miestä käy kateeksi. Itse olisin varmaan noilla kokemuksilla alkanut suosiolla misogyyniksi. Henkka Oinonen tuntuu olevan varsinainen hullumagneetti: Maalaisessa hän solmii suhteen ahdistavan läheisriippuvaiseen Kaarina Munsterhjelmiin ja Maan veri tuo lukijan kauhisteltavaksi psykoottisen, hoidossakin olleen Hellevi Kurvisen.

Jos Kaarina M. oli vaikea tapaus, niin Hellevi K. on liian pahaa ollakseen totta. Hellevistä tulee Henkan ensimmäinen oikea naiskokemus seksuaalisessa mielessä. Hän on toisaalta kiehtova jutustelija, joka osaa rentouttaa aran maalaispojan. Kääntöpuolelta löytyy itsemurh(i)a yrittänyt, väkivaltaiseen käyttäytymiseen kykenevä, todellisuuden kuvitelmiin sotkeva nainen. Yöt täyttyvät yksinpuheluiden äänistä, kun lemmitty siinä käy keskusteluja kuviteltujen ihmisten kanssa.

Minun on tavattoman vaikea ymmärtää tällaisia naisia. En pidä takertuvasta käytöksestä noin ylipäätään ja epätoivoinen suhteissa roikkuminen on ajan tuhlaamista. Ihmisiä ei voi pakottaa tuntemaan tunteita, joita heillä ei ole, piste ja loppu. Oinosella on enkelin kärsivällisyys, kun räjähtää vasta niinkin myöhäisessä vaiheessa. Minä, siivetön serafi, olen paitsi siipiä vailla, niin myös enkelinä sangen puutteellinen ja kyvytön loputtomaan kärsivällisyyteen.

..”jonka kengänpaulaakaan minä en ole kelvollinen päästämään..”

En tiedä olenko kelvollinen sitomaan ja päästämään PuoLiskoisen kengänpauloja, mutta niin tein joka tapauksessa tänä aamuna. Ei ollut miesparasta kumartumaan ja sitä itse tekemään: hänellä on kipeä lihastulehdus, johon sai lääkäriltä sekä sairaslomaa että antibioottikuurin. Jäykästi käy kävely, istuminen on tuskallista, kuumekin vaivaa. Minä mokoma olen tietysti terve kuin pukki.

Sain eilen tietää kiinnostavasta avoimesta työpaikasta ja hain sitä. En usko tulevani valituksi. Koulutukseni ei ole varsinaisesti mikään suositus minua kiinnostaviin paikkoihin. Valmistauduin tulevaan pettymykseen siivoamalla keittiön kaapin. Täytyi heittää pois melkoinen määrä vanhaksi menneitä suklaita ja vastaavia, niitä on jäänyt joululta asti syömättä.

Ulkona laulaa livertää jo peipponen – puoli kuuta kesään!

Maasta ja menneisyydestä

Luin Rosa Liksomin ohuen tarinakirjan Maa. Liksomin kertomukset ovat usein lyhyitä, mutta osuvia tokaisuja aikamme ilmiöistä. Ne osaavat myös olla salaperäisiä: lukijan on suorastaan pakko miettiä mitä Liksom oikeastaan tarkoittaa. Oliko se mukava hoitoalan ihminen armomurhaaja? Siksikö poliisit tulivat työpaikalle? Oliko hoitoon tuotu pikkutyttö tuhottu ympärileikkaamalla hänet, siitäkö oli kyse? Liksom ei sano suoraan, mutta lukija on vapaa mielikuvittelemaan ja luomaan oma käsityksensä tapahtumista.

Nautiskelen myös uudemman kerran Nietzschen teoksesta Kirjoituksia kreikkalaisista. Keitä oikeastaan olivat ne muinaiset kreikkalaiset, anaksimandrokset, herakleitokset ja homerokset, joita ihailemme ja joista kirjoitamme? Heissä yhdistyi pimeä julmuus, nautiskeleva aistien hämärä ja toisaalta tavaton filosofinen selkeys. Kreikkalaisten onneksi (?) he antoivat näiden elää ainakin osin rinnakkain. Moderni ihminen puolestaan hämmentyy joko-tai -ajattelussaan. Meihin on iskoistettu niin syvällisesti ajatus ihmisarvosta, työn arvosta, yksilöllisyydestä (johon ei liity ajatusta valtion tai yhteisön hyväksi toimimisesta nerokkaankaan yksilön päämääränä), että menneiden aikojen kreikkalaiset ovat meille henkisessä mielessä muukalaisia.

Olipa ihminen kristitty tai ei, niin tämä postmoderni maailmamme lepää edelleenkin juutalaiskristillisen arvomaailman pohjalla. Me uskomme työhön ja ihmisarvoon. Me uskomme tasa-arvoon. Korotamme taiteen tekemisen ylitse muiden ammattien. Tuomitsemme orjuuden, vaikka itse olisimme orjia. Kun katsomme menneisiin aikoihin haluten ymmärtää, niin meidän pitäisi porautua katseellamme eri aikakerrostumien ja kulttuurivaikutteiden läpi. Pystymmekö siihen?

Muurahaismurhailua

Meillä syttyy tänään sota muurahaisia vastaan. Ne mokomat yrittävät valloittaa kotiamme vähän joka suunnalta: keittiöstä, eteisestä ja alakerrasta. Viime keväänä säästyimme vitsaukselta, mutta sitä edellisenä taisivat muurahaissyötit olla käytössä. Toissa vuonna murkut yrittivät kai jonkinlaista pesänrakennusyritystä eteiseen, mutta joutuivatpa vain lähtemään/kuolemaan.

Kun tuttu ympäristö vaihtuu

Pohjois-Karjala kuume vaivaa yhä. Hain siihen lääkitystä lukemalla Heikki Turusen Orpopojan valssin ja Pohjoisen ulottuvuuden. Orpopojan valssi oli kaunis rakkauden ja kunnioituksen osoitus sotasukupolven maalaisnaiselle, äidille. Ihmeellinen on maalaisäidin selviytymiskyky: kovat elinolosuhteet ja suuri lapsijoukko eivät lannista, eikä luulevainen mustasukkamies ja parisuhdetappelut. Vasta silloin annetaan periksi, kun tuttu ympäristö vaihtuu vieraaseen ja keinotekoiseen. Vapaana elänyt eläinkään ei helposti sopeudu eläintarhaan, kuinka sitten ihminen?

Tavallaan samaa teemaa jatkaa Pohjoinen ulottuvuus siinä mielessä, että sekin käsittelee maan ihmisen kyvyttömyyttä sopeutua euroelämään. Muutto kaupunkiin tai kunnan keskustaan voi tietää palvelujen tuloa lähemmäs, mutta samalla oman elämän mielekkyys karkaa kauemmas. Apteekin, pankin ja kaupan läheisyydestä maksetaan kova hinta.

Pohjoisessa ulottuvuudessa on myös suorastaan absurdeja piirteitä. Internet-aika tulee maaseudullekin: kinkysivustoilla viihdytään ja sadomasokismi viettelee niin suuren talon nuoren emännän kuin pienelle paikkakunnalle eksyneen alkoholiongelmaisen papinkin. Karaoken tahdissa sopeudutaan tai ei sopeuduta järjettömän eurobyrokratian vaatimuksiin muovilapuin merkityistä lehmänkorvista ja tarkastajien pistokäynneistä.