Yhdistettäessä Anttilasta ostetettu The Buccaneers-DVD Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään on tuloksena mustat silmänaluset. Yöllä ei nukuta ja aamulla herätyskellon sulosävel soi aivan liian vähän aikaa levänneelle. Nyt kun olen katsonut Buccaneersin ja lukenut murhenäytelmän, niin ehkä olotila tästä normalisoituu.

Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin nyt ensimmäistä kertaa. En oikeastaan käsitä miksi en aiemmin ollut siihen tarttunut, kun Hämäläinen kuitenkin on eräs suosikkikirjailijoistani. Mielikuvissani yhdistin ja sekoitin Säädyllisen Maria Jotunin Huojuvaan taloon – taas eräs niistä käsittämättömistä mielen ihmiselle tekemistä tepposista.

Helvi Hämäläinen on syntynyt 1907, kuten isäni isäkin. Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa suomalaista sivistyneistöperhettä juuri toisen maailmansodan alla. Eletään kolmikymmenluvun loppua: vaaran merkit ovat ilmassa, maailma on muuttumassa kahden kilpailevan ideologian taistelutantereeksi. Myös kodissa taistelevat erilaiset elämännäkemykset. Säädyllinen ja porvarillisia perhearvoja korostava kanta joutuu vastakkain ruumiin pyyteiden, erotiikan ja elämänjanon kanssa. Seuraukset muuttavat koko perheen sen rakennetta myöten. Myös rauha tehdään, rauha maailmansodan alla.

Hämäläinen ei kuvaa vain yhtä ydinperhettä, vaan Elisabetin, Taunon ja heidän poikiensa lisäksi romaani kattaa Taunon sisaren miehineen ja anoppeineen. Sisaruksissa Naimissa ja Taunossa on kummassakin jotain ennakoimatonta, jokin sellainen tuoreenvihreä kasvu, jota elämänikäinen sopeutuminen säädyllisyyteen ja sopivuuteen ei ole voinut tukahduttaa. Mutta sen hinta on kova.

Olisi helppoa ilkkua sopivuudesta ja kulisseista kiinni pitävää Elisabetia, mutta lopulta myös hänen edustamansa näkemys saa sen ansaitseman ymmärryksen. Elisabet aloittaa sievistelevänä pikkurouvana, mutta päätyy tekemään suuria tekoja ottamalla aviomiehensä aviottoman lapsen perheensä joukkoon ja rakastamalla äiditöntä lasta.

Taas kerran Hämäläisen kieli lumoaa. Naimin anoppi on ”vanha perhonen” ja Elisabet ”silittää elämää kuin kissaa”. Miehen, Taunon, kasvot ovat kuin ”valkeaa laavaa” ja niitä peittää ”vaskinaamio”. Vaskinaamiot ja laavat yhdistyneenä museon osastonjohtajaan ja korkeasti oppineeseen arkeologiin ovat jo heti alussa varoitus: jotain on tulossa. Laava polttaa ja valuu hallitsemattomasti ja vaski on kovaa, tahtonsa läpi ajavaa. Niin on itse mieskin haukatessaan kiellettyä hedelmää palvelustytön kanssa.

Kirjakissa

Kirja-Kissa-niminen antikvariaatti löytyy Raisiosta. Olen miettinyt jo pitkään, että sinne meidän pitäisi PuoLiskoisen loman koittaessa tarjota ylimääräisiä kirjojamme. Oikeastaan minulla ei ole mitään erityistä syytä mennä juuri tuohon liikkeeseen, pidänpähän vain sen nimestä.

Margaret Atwood-kauteni on edennyt Poikkeustilaan asti. Huijaan nimittäin vähän: jätän suosiolla Orjattaresi väliin. Olen lukenut sen aiemmin, mutta vain kerran. En erityisemmin pitänyt siitä. Melkein kaikki scifiltä haiskahtava on minusta huonoa, annan sellaisen suosiolla olla.

Atwood osaa avata oven naisten ja tyttöjen maailmaan ja niihin asioihin, joista ei puhuta. Naisten ystävyydet ovat monimutkaisia, niissä on kitkeryyttä ja tuomitsevuutta suuren välittämisen rinnalla. Jotenkin ne kaikki silti mahtuvat samaan pakettiin. Naisten ystävyyksissä on myös sellaista syvyyttä, jota ei miesten parissa juuri tapaa. Miten minusta tuntuu, että miesten välinen ystävyys on tekemistä enemmän kuin kommunikaatiota? Yhdessä tehdään kaikenlaista, harvasanaisesti ja isommin stressaamatta. Miehet eivät leivo kakkuja kun ystävä tulee vierailulle – tarjoilu (jos sitä onkaan) on useimmiten korostetun karua ja yksinkertaista.

Naiset tapaavat toisiaan kahviloissa ja kodeissa ja puhuvat, puhuvat ja puhuvat. Miehet eivät tee niin. Mahtavatko miespuoliset ystävykset oikeasti tuntea toisiaan ollenkaan?

Minä olen luonteeltani määrittelijä, tahdon katsella ja pyöritellä asioita ja nimetä ne. Minulla on tietty näkemys ystävyydestä ja joskus sen olen tuonut myös julki. Ehkä se on itsevaltaisuutta, tämä halu antaa asioille nimet ja pitää niitä nimiä oikeampina kuin muiden antamat. Joskus olen sanonut, ettei miesten välillä ole ystävyyttä – ehkä se on rumasti ja väärin sanottu? Ehkä en ymmärrä erilaisuutta – olen oman naisenmaailmani vanki.