Avainsana: kirjat

by Ninni

Luvuton on tähtien määrä

Säästän usein roskisreissuni myöhäiseen iltaan, tai suorastaan yöhön. Niin tänäänkin. Hoipuin kipeillä jaloillani (rakot vaivaavat yhä, eikä parannusta näy) ulos ja nostin katseen taivaalle. Taivaan tähtikartta ainakin on ennallaan. Planeetta, mikälie, loistaa suurena ja vakaana naapuritalojen yllä ja Otavan kauha kauhoo edelleenkin samettista pimeyttä talomme yläpuolisella taivaalla.

Yötaivas on ihmeellinen. Viimeksi kesäpaikassamme istuin yötä laiturilla, katse suunnattuna kauas korkeuksiin. Oli kuin olisin ollut avaruuden sisällä, tähtenä tähtien parvessa. Tähdet ja suunnattomat avaruuden etäisyydet kutistavat omat ongelmat pieniksi. Sama tapahtuu omalle egolle.

Muinoin uskottiin kuolleiden ihmisten näkyvän tähtinä taivaalla. Se on kaunis ajatus ja jollakin tavalla järkeväkin. Kuolleiden joukko on suuri ja se kasvaa päivä päivältä. Samalla tavalla luvuton on tähtien määrä.

Lukulampun alla..

Luin Ilmari Susiluodon Pienen Karjalakirjan. Jo siihen velvoittavat juuret idässäkin! Otin kirjan nopeasti mukaani kirjastossa ja se osoittautuikin erilaiseksi kuin oletin. Vanhasta Karjalasta se ei sisältänyt paljonkaan tietoa, mutta kiinnostavia asioita sitäkin enemmän luovutettujen alueiden väestöstä, taloudesta ja ekologisesta tilasta. Lisäksi kirja tarjoaa venäläisiä näkökulmia Suomeen, suomalaisuuteen ja venäläisiin rajakäsityksiin. Kirjoitustyylin rentous ja hauskat anekdootit höystävät vakavaa aihepiiriä.

Susiluodon lisäksi aina kiinnostunut katseeni on kiinni Annie Proulxin Laivauutisissa (Famun tavoin minäkin pidän tästä kirjasta paljon) ja Rauni Paalasen Agitaattorin morsiamessa.   

 

by Ninni

Aukko yleissivistyksessä

Huomasin juuri ammottavan aukon yleissivistyksessäni, elämänkokemuksessani, tai arjentuntemuksessani – sanottakoon sitä nyt miksi vain. En ole kertaakaan käynyt Ikeassa. Sellainen nousi Turkuunkin jokin aika sitten, mutta en vain ole koskaan tullut siellä käyneeksi. Pitäisi varmaan kokea sekin ennen kuoleman saapumista. Nähdä Ikea ja kuolla!

Nuo halvalla tavaraa myyvät liikkeet ovat tietysti hyödyllisiä ja kuluttajan kannalta mukavia – ostoksilla ei kevene kukkaro – mutta joskus niissä on jotain ahdistavaa. Kävin kerran Gigantissa (se myy kodinkoneita halpaan hintaan) ja kauhistuin. En nimittäin tahtonut päästä sieltä ulos millään. Myymälä oli suunniteltu niin, että kerran sisälle tullut sai varsinaisen Dante-kokemuksen: asiakasparka joutui kävelemään läpi joka ainoan helvetin piireistä päästäkseen ulos liikkeestä. Vergiliuksen virkaa hoitivat hanakasti hihaan käyvät myyjät. Yksi esitteli televisiota ja toinen jääkaappia. Logiikka tuon kaiken taustalla on kai se, että jos ostat jotain, voit yhtä hyvin ostaa jotain muutakin – oikeastaan kaikkea mahdollista.

Piristys postilaatikossa

Kirjoitin jokin aika sitten kiittävän palautteen eräästä paikallisesta ruokapaikasta.  Tänään tuli vastaus, aivan odottamaton ja yllättävä sellainen: lahjakortti kyseiseen paikkaan! Yllätyin iloisesti.

Kirjastossa, taas kerran

Kävin tänään paikallisessa kirjastossamme. Piti saada se Putoavia enkeleitä pois käsistäni. Lainasin E. Annie Proulxin kirjoittamat Laivauutisia ja Lyhyt kantama. Jälkimmäinen novellikokoelma on muuten innoittanut elokuvan nimeltä Brokeback Mountain.  

by Ninni

Tuomenmarja, myrkkymarja

Löysin metsästä mielenkiintoisen mustan marjan. Ensin luulin sen olevan jättimäiseksi kasvaneen mustaviinimarjapensaan tuotos ja riensin innokkaana laittamaan sen suuhuni. Hampaat tekivät tehtävänsä ja löysivät pienen kiven todella pahanmakuisen marjan sisältä. Syljin sen pois.

Suu on viisaampi silmiä: marja olikin tuomenmarja ja sellaisena myrkyllisten kategoriaan kuuluva. PuoLiskoinen tenttasi minua varmistaakseen, että taatusti olin sylkenyt synkän marjan pois. Emme havainneet minussa kuoleman oireita, joten näin elämä taas jatkuu normaaliin tapaansa.

Lukulampun alla..

Olen uppoutunut Richard Powersin romaaniin Laulut joita lauloimme. Se vie mennessään. Se on kertomus Amerikasta sellaisena kuin se oli, ja sellaisena kuin siitä tuli. Se on kertomus syntymisestä väärään aikaan väärässä paikassa vääristä vanhemmista, ja kuinka kaikki kuitenkin voi olla niin oikein siitä huolimatta. Se on matka Eisenhowerista John Kennedyyn ja aavistukseen Obamasta. Se on kirja musiikista, ajasta ja harmonian etsimisestä.

En osaa sanoa saako klassista – ja eritoten barokkimusiikkia – rakastamaton kaikkea irti tästä romaanista. Itselleni ainakin teksti toimii Bachin sävelien myötä. Kun Delia Stromin tytär laulaa äitinsä hautajaisissa Bist du bei mir, niin on kuin päässäni alkaisivat soida hartaan hitaasti urut ja sen oivaltaa taas – sen, kuinka musiikki voi olla yhteinen koti kodittomille.

Tässä romaanissa kaksi lahjakasta nuorta miestä etsii paikkaansa ja aikaansa. Juutalaisen isän ja mustan äidin lapset ovat kuitenkin muukalaisia kaikissa yhteisöissä. Isän ateismi sulkee heidät eurooppalaisen holokaustia sulattelevan juutalaisyhteisön ulkopuolelle, kun taas äidin vaalea mustuus ei liitä heitä selkeästi värilliseenkään väestönosaan. He ovat kummajaisia, vieraita.

Jos Tolstoi tai Dostojevski eläisi tänään, niin osaisin kuvitella jomman kumman kirjoittavan tuon tyyppisen kirjan. Laulut joita lauloimme on niin selkeästi perinteinen lukuromaani, oma pieni maailmankaikkeutensa. Toisaalta se on myös monimerkityksellinen aitoon 21. vuosisadan tyyliin.

by Ninni

Elämää yksikössä

Tämä viikko on kulunut jo puoleen yksinolon merkeissä. PuoLiskoinen on lentänyt vapauteen: hän elää onnellista eräelämää kesäpaikassamme Itä-Suomessa. Itse nautin kesäpäivistä kaikkien mukavuuksien keskellä kotona. Onneksi on puhelin! Luurin kautta sain kuulla PuoLiskoisen vanginneen tänään kaksi haukea. 

Tänään kävin kahdessa kirjastossa. Varaamani elokuva Putoavia enkeleitä (Lauri Viidan ja Aila Meriluodon saaga) oli saapunut, joten siinäpä syy mennä. Olihan siellä taas kaikkea muutakin mielenkiintoista. Sain vihdoin lainattua Richard Powersin tiiliskiviromaanin Laulut joita lauloimme. Arvostelu on kiittänyt Powersin työtä suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi – toivotaan sen sitä olevan muutenkin kuin vain kokonsa puolesta. Toinen arvostelu sanoo kirjan olevan yksi 21. vuosisadan merkittävimpiä romaaneja. Se on rohkeasti sanottu, kun 21. vuosisataa ei ole vielä kulunut edes kymmentä vuotta. Teemana on rasismi: mustan äidin ja valkoisen isän lasten vaikeudet 1950-luvun Amerikassa.

Tein filosofisen löydön: Raision kirjastossa oli Otto Weiningerin Sukupuoli ja luonne. Tämä kirja sai aikoinaan monet naiset takajaloilleen. Koskaan aikaisemmin en ole sitä kirjaston hyllyssä nähnyt – tarkempi katselu paljastaa Tampereen Yliopistopainon tehneen kulttuuriteon ja tuoneen teoksen ulottuvillemme. Weininger teki itsemurhan vain 23-vuotiaana. Mistäpä sen tietää aiheuttiko sen miehen misogynia, antisemitismi, vaiko vain yleinen masennus.

Aino Kallaksen Valitut teokset lainasin myös. Kallasta en olekaan aikoihin lukenut. Sudenmorsian on suosikkini.

Liikenteessä

Olen ajanut tänään ihan hullulla tavalla. Lähtiessäni oli tuossa Kustavintien risteyksessä tympeä asfalttityö meneillään. Tuskaannuin siitä – en halunnut jonottaa – ja ajoinkin kiihdyksissäni kunnan keskustan kautta tielle numero kahdeksan. Todella nerokasta: säästyäkseni muutaman minuutin jonotukselta tein viidentoista minuutin mutkan sen keskustakierrokseni vuoksi! Tämän totuuden valjetessa ei mieli ollut hyvä.       

by Ninni

Ne pienet asiat

Luin Sylvia Plathin Lasikellon alla. Edellisestä kerrasta olikin jo aikaa! Kuinka hyvin pystynkään samaistumaan Esther Greenwoodin haurauteen ja horjuvaan todellisuudentajuun. Mitä tapahtuu kun herkästä ihmisestä tulee yliherkkä? Miten silloin voi elää, millaisilla asioilla on silloin enää merkitystä?

Yhdessä kohtaa päähenkilö miettii mitä järkeä on peseytymisessä. Sen joutuu kuitenkin tekemään uudestaan seuraavana päivänä ja kaikkihan me kuitenkin kuolemme. Tajuan sen logiikan, vaikka itse jatkankin peseytymistä. Mutta tajuan monien pienten asioiden merkityksettömyyden kuoleman tarjoamaa taustaa vasten. Ja kuitenkin suuri osa ihmisistä puuhailee mielellään juuri niiden pienten asioiden parissa ja kokee ne merkityksellisiksi.

Jos tietäisi varmuudella kuolevansa viikon sisällä, niin millaisiin asioihin käyttäisi aikansa ja mitä murehtisi? Illuusio rajattomasta ajasta vie huomion niihin pieniin asioihin. Joskus pienistä asioista touhutettuaan tulee raskas ja tyhjä olo. Sen kaiken mielettömyys paljastuu ja luuloteltu sisältö katoaa. Minulla on ollut joskus tällaisia hetkiä esimerkiksi kun olen murehtinut jonkun leipomani piirakan makua tai koostumusta. Aivan kuin sillä olisi merkitystä joskus sadan vuoden kuluttua!

Joskus tekee mieli ravita ruumista pelkällä kaurapuurolla. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.   

by Ninni

Mitä eläin sanoisi?

Jotkut uskovat eläinten osanneen puhua ennen syntiinlankeamusta. Se oli sitä Paratiisin aikaa, parempaa kuin tämä nykyinen on. Ja sanotaanhan toisaalta käärmeenkin puhuneen, houkutelleen ja järkeilleen. Ensimmäisten ihmisten synnin jälkeen eläimet olisivat menettäneet tuon kykynsä samalla kun ihmisten elämä sai käänteen raskaampaan suuntaan.

Mitä eläin sanoisi, jos osaisi vielä puhua? Koira voisi moittia omistajaansa laiskaksi, jos ei aamulla jaksa herätä viemään lemmikkiä ulos. Kissa voisi sähistä valjaidensa olevan ihan väärää väriä. Marsu vikisisi häkkinsä surkeutta ja haukkuisi ihmiset, vangitsijansa. En ole varma puhuisivatko eläimet meille useinkaan ystävällisesti. Suuria eläimiä, kuten hevosia, voisi huvittaa ihmisen pienuus ja voimattomuus. Sen ne puhumalla toisivat julki.

Minä mietin eläimiä ja unia. Eläinten puhekyky olisi kummallinen asia, mutta kummallista on myös unieni eläinten koko. Henkilöauton kokoisia lemmikkikissoja, kivitalonkin kokoisia. Sellaisen tassun alle olisi ihmisen helppo murskaantua. Ja hännän heilautuksella voisi lyödä nurin kokonaisen ihmislauman.

Unissani nämä jättiläiskokoiset kissat, hirmukissat, ovat olleet ainakin vielä ystävällismielisiä. Korkeintaan hiukan välinpitämättömiä ihmisten suhteen, mutta eivät aggressiivisia.

Lukulampun alla..

.. ovat olleet Edith Whartonin The Buccaneers ja Helvi Hämäläisen Sukupolveni unta. Whartonin Buccaneers on mainio, sitä ei malta jättää kesken. Luin sen viimeksi joskus Turussa asuessani ja nyt uudestaan. Televisiosarjassa monia asioita jouduttiin yksinkertaistamaan: päähenkilön aviomiehestä piti tehdä kummajainen ja homoseksuaali, koska se oli helpoin tapa selittää avioliiton epäonnistuminen. Romaanissa nyanssit tulevat esiin paljon paremmin.

Sukupolveni unta – siinä mainio teos, josta siteerata itsenäisyyspäivänä. Mutta sellaiseen en ole vielä törmännyt mediassa. Miksiköhän? Hämäläinen kirjoittaa oikeudesta surra, oikeudesta pyhään murheeseen ja olemattomasta tuntemattoman sotilaan haudasta. Hän hyökkää koetun unohtamista ja vaikenemista vastaan. 

by Ninni

Kaimakirjat

Olen viettänyt aikaani perehtymällä skräppäyksen saloihin. Lainaamani kaksi kirjaa – ne huvittavasti samaa nimeä kantavat – ovat olleet vaihtelevassa määrin avuksi. Ensimmäinen Skräppää muistot talteen, eli Marlene Öinaesin tekele, on laihanlainen opus. Sitä ei voi suositella aloittelijalle eikä edistyneelle: kirjan anti jää muutamaan sievään kuvaan. Alison Lindsayn Skräppää muistot talteen on sen sijaan paksu, perinpohjainen ja antoisa opus, joka oikeasti näyttää ”kädestä pitäen” monenlaisia eri tekniikoita ja ideoita. Kirja on houkuttelevan kaunis ulkoasultaan ja hyvin informatiivinen. En pistäisi pahakseni, vaikka tämä kirja olisi omassa hyllyssänikin.

Ovatkohan samannimiset kirjat kirjakaimoja, vai kaimakirjoja?

Lindsayn kirja onnistui tietysti hiukan masentamaan minua. Kaikki siinä oli valtavan hienoa, taiten tehtyä, suorastaan nerokasta. Aloin mielikuvitella omia tulevia saavutuksiani ja siitä tuli onneton olo.

Öinaesin mukaan skräppäys sai alkunsa Utahista, jossa se oli suosittu ajanviete mormoniväestön keskuudessa. Kuvittelin ennen Öinaesin kirjaa, että skräpätäkseen täytyy elää Elämyksiä jatkuvasti (tuntui nololta ajatukselta alkaa tehdä leikekirjaa tavallisesta elämästä), mutta tuo kirja kyllä vakuutti minut arkistenkin aiheiden kelpoisuudesta. Eihän siinä juuri muita ollutkaan!  

by Ninni

Sininen jalokivi

Olen huolestunut PuoLiskoisen tilasta. Mies paloi tänään päivän paahteessa ja on nyt kasvoiltaan ja käsivarsiltaan kuin rapu. Myös nilkat ovat palaneet. Metsästysseuran ampumakilpailu oli tietysti tällaisena helteisenä sunnuntaina ja sen satoa nyt niitämme. PuoLiskoinen makaa sängyssä ja voimat ovat poissa. Mitään pään verhoakaan ei hänellä tänään ollut kilpailussa, joten mistäpä sitä tietää – mielessäni laukkaa ajatuksia auringonpistoksista ja muista mukavasta. Mikä suuri siunaus onkaan hyvä mielikuvitus.

Minä olen marjastanut. Marjastaessani suhtaudun tavallista suvaitsevaisemmin ötököihin ja muihin eläviin. Edes itikoiden pistot eivät suututa niin paljon. Järkeilen, että ottaessani luonnosta myös minulta otetaan. Poimin marjan, annan veren. Vastavuoroisuuden periaate. Luonnosta ei voi syödä tulematta itse syödyksi. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, ei edes (vai ei ainakaan?) luonnossa.

Poimiessani mustikoita puhun niille mielessäni kauniita. Puhuttelen marjaa vihreiden kankaiden siniseksi jalokiveksi, metsämaan sinitähdeksi, metsän siniseksi viljaksi ja maan kuningattareksi. Mielittelen mustikkaa metsän sinisilmäksi. Se tuntuu hiukan naurettavalta tänne kirjoitettuna, mutta se on kaikkea muuta usvaisina eloaamuina, joista vanhat jumalat tuntuvat niin pitävän.

Lukulamppuni alla

Helvi Hämäläinen kiehtoo yhä. Luin romaanit Katuojan vettä, Uusi Aadam ja nyt nautin Kauniista sielusta. Työhuoneen ikkunasta näen oranssia metsänrajassa: on ilta ja aurinko valmistautuu yöpuulle.    

by Ninni

Aina askarruttava avaruus

Olen miettinyt paljon avaruusasioita tässä viime aikoina. Ei minusta sinne pitäisi mennä. Minusta kaikki avaruudessa viittaa – tai sanoo suoraan – ettei se ole ihmisen paikka. Meitä ei ole tarkoitettu menemään sinne. Avaruus on kylmä, eikä niissä lämpötiloissa ihminen selviäisi ilman mielikuvituksellisia avaruuspukuja. Avaruus on suuri, eikä niissä etäisyyksissä ole ihmisen helppoa matkata. Avaruudessa ei ole happea, eikä vettä, eikä ravintoa. Myrkyllistä säteilyä sen sijaan on riittämiin. Ja tähdet, entä tähdet sitten? Kaukaa katsottuna kylmiä pisteitä, läheltä polttavan kuumia – vaarallisia. Ihminen ja tähti eivät sovi yhteen. Alkuaineemme voi olla yhteistä, mutta ajan kuluessa olemme toisistamme vieraantuneet. Emme enää ole sukulaisia. Meidän on viisasta pitää kunnioittavaa etäisyyttä toisiimme.   

Minusta meidän kohtalomme on erottamattomasti sidoksissa maapalloon. Meidän kohtalomme ihmislajina, sivilisaationa ja yksilöinä on tämä planeetta. Olemme kiinni siinä, se on äitimme ja me sen lapsia. Kun se sulkee silmänsä ja kuolee, niin ehkä meidänkin pitäisi?

Joku 300 vuoden kuluttua voi nauraa näille takapajuisille mielipiteille. Kenties ihmisrotu änkeää itsensä avaruuteen levittäytyen muille planeetoille ja vaikka millaisille tekokuille. Naurakoon se ihminen vapaasti. Itse olen onnellinen säästyessäni sellaiselta tulevaisuudelta.

Onko avaruuteen tunkeutuminen synti? Minusta Jumala on tehnyt suunnilleen kaiken muun paitsi pystyttänyt sinne ”pääsy kielletty”-kyltin. Me vain emme tajua lukea rivien välistä. En osaa sanoa asiasta mitään yleisellä tasolla, mutta minun maailmassani se vaikuttaa synniltä. Tai mielettömyydeltä, hupsutukselta: kuinka hassuja oikeastaan olemmekaan lennellessämme rakettipurtiloillamme Äiti Maan ulkopuolelle.

Loppulausuma Helvi Hämäläisestä

Helvi Hämäläisen päiväkirjat päättyvät traagisesti. Kirjailijan vanhuus ei ollut helppo, eikä hän itse ollut helppo vanhus. Helvi Hämäläinen oli oikeastaan koko elämänsä hiukan vauhko, sillä tavoin kuin villi eläin on vauhko ja arvaamaton.

Elämänsä illassa Hämäläinen valitti toistuvasti suurta yksinäisyyttään, vaikka hän tapasi poikaansa usein. Pojan kuoltua seuraa pitivät miniä ja lapsen lapsi, poika hänkin. Mutta se ei riittänyt Hämäläiselle.

Hämäläisen kieli elää ja kukkii, mutta itse hän ei todellakaan ollut aina helposti tyydytettävä ihminen. Ystävät ja kustannusyhtiöiden henkilökunta saivat sen havaita, kuten myös sukulaiset. Välit poikaankin olivat etäiset ja ajoittain tämä keski-ikäisenä kuollut poika oli äitiään kohtaan hieman epämiellyttävä. Pojan kuolema oli kuitenkin Hämäläisen elämän suuri tragedia, mutta en ole varma suriko hän niinkään sitä miestä joka pojasta tuli, vaan muistojensa pikkulasta ja yksinäisyyttään – itseään.

Monet sanovat varmuudella, ettei lapsen ole tarkoitus kuolla ennen vanhempiaan. Näin ajatteli Hämäläinenkin. Tämä alhaisen lapsikuolleisuuden aika on kuitenkin melko nuori ilmiö läntisessä maailmassa. Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun pikkulasten kuolemat olivat arkipäivää. Lapsia syntyi paljon ja hyvällä onnella muutama eli aikuisikään. Meille lapsen kuolema on luonnoton ajatus, mutta aikana ennen rokotuksia, antibiootteja, penisilliiniä ja tietoa sairauksien syntymekanismeista ei oikeastaan mikään ollut sen luonnollisempaa. Lapsi ei ollut silloin sellainen harvinaisuus kuin nykyisin. Ankarassa selviytymistaistelussa saattoi aikuisen kuolema (työkykyisen, työtaitoisen, voimakkaan ja terveen) olla suurempi suru. Luonnollinen ja luonnoton ovat käsitteinä aina sidoksissa aikaan ja paikkaan. Siksi niitä sanoja pitäisi kai käyttää harkiten.

Mietin usein yksinäisyyttä valittavia ihmisiä. Mitä he oikeastaan odottavat toisen ihmisen voivan heille antaa? On myös ihmisiä, joille mikään ei riitä, mikään seura tai huomio ei ole tarpeeksi. Silloin ongelma ei välttämättä olekaan yksinäisyys, vaan ihan joku muu. Ja pitäisi miettiä mikä.     

by Ninni

Samat tähdet

Kipaisin kirjastoon tänään(kin). Oli pakko lainata lisää Helvi Hämäläisen omaelämänkerrallista: tällä kertaa tartuin hänen päiväkirjoihinsa. Päiväkirjat 1955-1988 on supistettu versio Hämäläisen kirjoittamista kronikoista. Yli kolmenkymmenen vuoden päiväkirjailu riitti täyttämään 160 paksua vihkoa. Ritva Haavikon toimitustyö on tiivistänyt vuodet käteen mahtuvaan pakettiin. 

Hämäläisen kielen kauneus lumoaa. Päiväkirjoissaan hän kuvaa elämää, ihmisiä ja matkojaan, mutta ei myöskään kaihda vaikeita asioita: hän näyttää itsensä pienenä ihmisenä, joka loukkaantuu ja joka loukkaa. Kiintymys omaan poikaan on liikuttavaa, mutta siinä on ripaus takertuvuutta, liiallisuuttakin ehkä – Hämäläinen on itse ensimmäinen sen myöntämään.

Kirjan kannessa on kuva iäkkäästä Helvi Hämäläisestä, jo silmälasein ja kaulahuivein varustetusta. Käsissä on kirja ja kirjan päällä kani. Kuva on hyvin onnistunut, se ilmaisee sanoitta Helvi Hämäläisen syvällisen yhteyden luontoon ja kaikkeen elolliseen.  

Helsingissä tapahtuu!

Järisyttävä uutinen: melskaava pop-tähti on noussut esiintymislavalle. Onpa hienoa, että Suomessakin yhä sattuu ja tapahtuu. Paikalla on varmasti koko maailma vauvoista vaareihin. Jotain kai kertoo ajastamme sekin, että pikkulapset ja keski-ikäiset ihannoivat samaa musiikkia ja samat tähdet innoittavat heistä ihastuksen huokauksia.