Avainsana: kirjat

by Ninni

Muisti asuu monissa paikoissa

Vaihdoin balettiryhmää eilen. Se osoittautui melkoiseksi päätökseksi. Uudessa ryhmässä on paljon vähemmän harrastajia kuin vanhassa: tarkoittaa kaikkien virheiden (ja niitä riittää) näkymistä kuin suurennuslasin alla ainakin. Lisäksi meillä vaihtuivat sarjat ja uusien kanssa ensimmäinen kerta on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.

Lihasmuistini on kuitenkin pitkä, se on kai sellainen kuuluisa norsunmuisti. Teimme joskus paljon frappe-sarjoja nilkka fleksattuna ja se on jäänyt jonnekin syvälle muistin uumeniin. Oli vaikeaa muitaa, että nyt ne tehdään nilkka ojennettuna. Jalka pyrki kuin väkisin fleksaamaan, sillä oli oma tahto. Kuinka erikoinen otus onkaan ihminen! Päämme muistaa, se on selviö, mutta muisti asuu monissa paikoissa ja ottaa niin monenlaisia eri muotoja. Lihasten muistaminen on erilaista kuin muistaa joku luettu teksti tai puhuttu puhe. Siinä on jotain alkukantaisempaa.  

Kirjastosta kalastettua

Kävimme eilen sekä oman kunnan kirjastossa että Raision kirjastossa. Sain vihdoinkin joskus alkusyksystä varaamani kirjan, Richard Powersin Muistin kaiku-romaanin. Powers teki minuun vaikutuksen kirjallaan Laulut joita lauloimme ja siksi odotankin innolla tutustumista tähän toiseen tiiliskiveen. Laulut käsitteli muukalaisuutta, identiteettiä, kuulumisen ongelmaa ja ajan olemusta. Muistin kaiun pitäisi kansilehden mukaan kartoittaa ”ihmismielen mysteereitä jännitysromaanin otteella”. Ilmeisesti tavoite saavutettiin, koska Powers palkittiin yrityksestään National Book Awardilla.

Lainasin myös Paavo Rintalan Pojat. En oikeastaan tiedä miksi, se oli sellainen käden liike kirjahyllyssä. Yritin löytää Alexander Trocchin romaania Nuori Adam, mutta tietysti se oli lainassa. Piti siis varata sekin. Katsoin sen elokuvana jokin aika sitten ja se oli mieleenpainuva tarina nuoruuden hulluuksista. Ensin vieroin sitä ylitsevuotavan runsaiden seksikohtausten vuoksi (niin tyypillisiä tälle ajalle), mutta se tunne meni ohi. Sitähän päähenkilön edustama elämänvaihe kuitenkin oli, kuohuvien viettien aikaa, viettielämää. Jos haluaisi katsoa elokuvan sydänvaivoista ja kultaisesta nuoruudesta 1930-luvulla, niin ei pidä tarttua teokseen, joka jo nimensä puolesta kuvaa tuon kaiken vastakohtaa, eli nuoruutta.

PuoLiskoinen yritti murskata minut kirjaston hyllyjen väliin. Joskus hänestä on mukavaa kuulla päästämäni inahduksia ja vingahduksia, kun oikein tiukoille menee. Kun hän tuli noutamaan minua baletista, niin jo oli autonsa täynnä ostoksia. 

by Ninni

Koneihminen

Olen nauttinut tulen lämmöstä, loikonut sohvalla jalat käsinojan yli kurkottaen kohti tulta, ja lukenut La Mettrien Ihmiskonetta. Huolimatta julkaisuajankohdasta (1747) on se paikoitellen hyvinkin modernia tekstiä. Ajatus ihmisestä sieluttomana organismina, lääkärinammatin harjoittajien korottaminen ylitse muiden, Jumalan joutavaksi julistaminen – mitä tahansa näistä voisi lukea mistä tahansa sanomalehdestä tänä päivänä. Omana aikanaan La Mettrie aiheutti sensaation, tänä päivänä olisi sensaatio ajatella toisin.

by Ninni

Kapineen kertomaa

Olin tänään baletissa, eikä olo ollut kertaakaan aivan epätoivoisen epäonnistunut. Sain sovittua opettajan kanssa siirtymisestäni ryhmään, jonka tunti alkaa 14:15. Tämä  nykyinen on yksinkertaisesti melko mahdoton kellonaika minulle: kirjastojen sulkeuduttua siinä on liikaa aikaa ennen baletin alkamista. Liikaa, muttei kuitenkaan tarpeeksi esimerkiksi kunnon ikkunaostostelua varten. Kaikkihan on niin suhteellista.

Ensi kerralla vaihtuvat sarjat ja meitä on jo peloteltu niiden kestolla. Viisiminuuttisia rupeamia ja jalkojen lihakset kovilla. Muistista puhumattakaan! Toivottavasti muistan mennä oikeaan, uuteen aikaan tunnille!

Sanattomia tarinoita

Viimeksi kirjastossa ollessani lainasin mielenkiintoisen kirjan. Kyseessä on Ulla Leinon toimittama Esineen tarina. Tietty sielunsukulaisuus tekijöitä kohtaan syttyi heti kirjaa selatessa: tässä on tartuttu mielenkiintoiseen teemaan. Ihmiset kertovat itselleen tärkeän esineen tarinan ja Pekka Turusen ottamat valokuvat tarjoavat nämä esineet myös lukijan katsottavaksi. Ihmisiä on laidasta laitaan, tulokkaita Unkarista, Venäjältä Dominikaanisesta tasavallasta, Malesiasta.. Kaikki kertoen elämästään jonkun heille merkityksellisen esineen kautta.

Suomalaisissa kodeissa on paljon hiljaisia tarinoita, esineiden tarinoita. Minullakin on muutama – ehkä kerron niitä joskus, jos innostun valokuvailemaan.

Kaksi syytä olla iloinen

PuoLiskoinen sai peuran pyydettyä tänään ja Nupulla on tänään puolivuotissyntymäpäivä. Tuntuu oudolta ajatella jonkun olleen tässä maailmassa vasta kuusi kuukautta. Itsestäni tuntuu kuin olisin ollut täällä aina.  

by Ninni

Valkoista sen olla pitää

Luulin olevani vapaa kateuden synnistä. Minä en erityisemmin himoa mammonaa, eikä kuuluisuuskaan kiinnosta. Mutta enpä vain ole vapaa minäkään: kadehdin peruspalveluministeri Paula Risikolta hänen työtään. Oikeastaan en ole varma onko Risikko kateuteni kohde vai kohdistuuko tämä tunne kokonaiseen tupakkatyöryhmään.

Mikäpä olisi mielekkäämpää työtä kuin pohtia (veronmaksajien rahoilla) uutta väritystä savukeaskeihin? Nyt on tultu siihen johtopäätökseen, että valkoista sen olla pitää. Miksipä ei? Miksi ei toisaalta vaikka pinkkiä tai sinooperin sinistä? Ehkä viiden vuoden kuluttua kokoontuu uusi tupakkatyöryhmä ja asiaan saadaan muutos. 

Uskoisivat nyt päättäjätkin, että huolimatta savukeaskien väreistä  ja alkoholipullojen mahdollisista varoitusteksteistä ihmiset ostavat näitä tuotteita silti. Niitä kun on saatavilla ja tuotteille on olemassa kysyntää. Voi harmi, ettei meitä voi pakottaa elämään aktiivivuosiamme järkevästi ja kuolemaan kiltisti mahdollisimman pian eläkkeelle pääsyn jälkeen.

Omakustanne vai ei?

Luin Tarja Leinosen novellikokoelman Liian ruskea miniä. Minusta ne olivat mukavia ja viihdyttäviä tarinoita pohjoisen maisemista. Kirjan kustantaja herätti mielenkiintoni – saattaapa olla kyseessä omakustanne. 

Olen joskus miettinyt päiväkirjojeni sidottamista. En tosin ole varma suostuuko mikään kustannusyhtiö tekemään vain yhtä kappaletta kirjaa. Ja onhan siinä sekin huoli, että joku ulkopuolinen saattaisi kustantamossa lukea tekstin ja mielessään ilkkua. Kaikkihan on mahdollista.

Painavaa asiaa

Keskustelin äitini kanssa puhelimessa. Hänen mielestään Nuppu on liian laiha. Minusta taas siinä ei ole mitään vikaa ja 2,4 kiloa on tuon kokoiselle chihuahualle kohtuullinen paino. Chihuahuan ABC-kirjan mukaan normaali paino on 1,8-3 kiloa. Nuppuhan on tietysti vielä kasvuiässä ainakin hetken verran, joten tuo 2,4 ei ole viimeinen sana painokeskustelussa. Eläinlääkäri sanokoon asiasta myös näkemyksensä ensi viikolla.    

by Ninni

Ajalla on paino

Kuuntelin eilen illalla radiota (se on otollista puuhaa pientä koiraa sylitellessä) ja sieltä tuli ohjelmaa Berliinin muurista. Muurin murtuessa minä olin lukiolainen. Minulla on muistoja tuosta ajasta, se ei tunnu tapahtuneen kovinkaan kauan sitten. Mutta tajusin nyt elävän kokonaisen teinien sukupolven, jolle muuri on jotain ”ennen syntymääni ollutta”. Ihan kuten Neuvostoliitto.

Vielä vähän aikaa kun kuluu, niin muuri näyttäytyy ehkä vain historian vainoharhaisen jakson tuotteena, omituisena luomuksena. Tai suorastaan hassuna: mikä idea nyt on jakaa kaupunki muurilla ja vartioida sitä asein? Tuskin monikaan tajuaa, että muuria pidettiin ikuisena. Ihan kuten Neuvostoliittoa rumine johtajineen.

Ajalla on paino. Se painaa historian kerroksia yhä kauemmas – tai alemmas – kätten ulottumattomiin. Historia on kuin laskostettujen vaatteiden pinkka. Ajan paino siinä päällä litistää vaatteet, tekee vaikeaksi päästä käsiksi johonkin yksittäiseen neuleeseen siellä pinon alimpien joukossa. Pian sitä lakkaa yrittämästä ja antaa neuleen olla, puoliksi unohtuneena. Kun sen joskus kaivaa suurella vaivalla esille, niin se näyttää jo vähän vieraalta. Sitä miettii: tällainenkin täällä oli.

Kirjastossa

Lainasin Daniel Goldhagenin Hitler's willing executioners ja Antti Eskolan Mikä henki meitä kuljettaa. Historian syviin kerroksiin johdattaa Mirkka Lappalaisen Susimessu, 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa.

Koiran koettelemusten hetki lähestyy!

Varasin ötökällemme eläinlääkäriajan Raision Vettorista. Koettelemus tapahtuu ensi viikolla ja olennon vastaanottava eläinlääkärikin on jo tiedossa.

On ihan hyvä antaa Nupun käydä läpi tällainen yleistarkastus, jossa katsotaan vähän sen hampaita (lähteviä ja tulevia) ja rokotusten tilannetta. Nyt vain toivon sen käyttäytyvän kunnolla ja tuottavan meille kunniaa häpeän sijasta. Mutta sitä ei voi tietää – minulla on omat epäilykseni. 

by Ninni

Kun ihmiskone sippaa

Sunnuntai on kulunut sujuvasti Hannu Lauerman Pahuuden anatomian parissa. Olemme näköjään lukeneet paljon samoja kirjoja: samojen kirjojen lukeminen on vähän kuin olisi yhteisiä tuttavia ja se yhdistää. Maailmankatsomuksellisesti ja ihmiskuvan suhteen olemme Lauerman kanssa kuitenkin eri maata.

Joskus lääkäriys tuntuu enemmän kuin ammatilta – ainakin joidenkin ammatinharjoittajien kohdalla se tuntuu tavalta selittää maailma ja ihminen. Mitä pahuus on? Onko se häiriötila, sairaus, aivoissa oleva kemiallinen poikkeavuus? Vai onko se jotain enemmän? Minusta kokonaisuus on sittenkin enemmän kuin vain osiensa summa.

Tätä en kuitenkaan tiennyt: isovanhempien raskausaikana kokemat sodat ja ruoan puute voivat vaikuttaa lapsenlapsen persoonaan ja temperamenttiin. Ihmisalkion tuleviin sukusoluihin vaikuttavat siis ympäristötekijät. Lamarckin näkemykset hankittujen ominaisuuksien periytyvyydestä eivät aivan kaikilta osin olekaan huuhaata.

Omat vanhempani syntyivät jatkosodan aikana, isä vuonna 1941 ja äiti 1943. Isän syntymän aikaan elettiin jatkosodan etenemisvaihetta ja se sujui hyvin. Äidin syntymän aikaan syksyllä 1943 tunnelma oli jo latistunut. Ja ruoka oli kortilla. Odottavat isoäidit olivat varmasti huolissaan miehistään ja sodan lopputuloksesta. Siirtyikö tuo stressi meidän vanhempiimme ja sitä kautta meihin. Millaisia se meistä tekee? Voisivatko sodan kovien realiteettien koulimat isovanhemmat tuottaa väistämättömyydelle kumartavan sukupolven? Meidät, jotka painamme pään ja kuljemme tuulta päin ”pyhän harmaan eläimen apaattisella sitkeydellä”, Väinö Linnaa siteeratakseni. Ainakin itsessäni tunnistan tuon pyhän harmaan eläimen kaiken muodikkaan X-sukupolvipuheen alla.

Lauerman kirjan rakenne sisältää sellaisia valintoja, joita itse en ehkä olisi tehnyt. Kirja tuntuu hieman sirpaleiselta, inhimillisen käytöksen kirjoa on kartoitettu sotilaista huippu-urheiluun ja uskonnollisten yhteisöjen johtajista Viiltäjä-Jackiin. Paikoitellen kirjan alaotsikko (pahuus, hulluus, poikkeavuus) ei oikein tunnu sopivalta. Pahuus on muutenkin mielestäni filosofista otetta vaativa ongelma, poikkeavuus ja rikollisuus sen sijaan ovat asioita, joista voi puhua jo toisessa äänilajissa. Ehkä olisin itse valinnut kirjan nimeksi jotain muuta. Vaikkapa ”Kun ihmiskone sippaa: tapausesimerkkejä homo sapiensin virhetoiminnoista”.    

Onni suosii

Olen aina sanonut olevani onnea vailla kaikissa arvonnoissa. Nyt kerrankin voitin jotain: posti toi Oikeanlaista kemiaa-elokuvan, palkinnon johonkin arvontaan osallistumisestani. Elokuva on varmasti katsomisen arvoinen jo pelkästään Meryl Streepin läsnäolon vuoksi!

by Ninni

Kyky tuottaa kauneutta

Balettitunti oli hieman tavallista raskaampi tänään. Syynä taisivat olla ylimääräiset vatsalihas- ja selkälihasliikkeet. Näissä lihaskuntoharjoitteissa oli parinani nainen, joka myös suunnittelee chihuahuan kokoista lisäystä perheeseensä.

Sarjoista nautin kuitenkin aidosti, erityisesti fondu-sarjasta. Hitaat, sulavat ja virtaavat liikkeet tuntuivat saavan mielen ihan toiselle tasolle. Ruumiista tuli mielentilan ilmentäjä – sellaisten hetkien vuoksi oikeastaan tanssiharrastusta jaksaa jatkaa aina vain. On hienoa kokea oman ruumiin kyky tuottaa kauneutta, vaikkakin vain häviävän hetken verran.  

Hypyistäni en tänään voinut olla erityisen ylpeä. Vasta tunnin päätyttyä tajusin syyn koikkelehtimiseeni. Olisi kannattanut ponnistaa enemmän ylöspäin kuin eteenpäin, valita korkeus etenemisen sijasta. Silloin olisin ehtinyt ojentaa nilkat kauniisti hypyssä. Yleensä tällaiset asiat tajuaa vasta liian myöhään. Seuraavalla kerralla oivalluksesta voi kuitenkin olla apua.

Ennen balettia ennätin kirjastoonkin noutamaan varaamani kirjan, Hannu Lauerman kirjoittaman Pahuuden anatomian. Ehdin aloittaa sitä jo odotellessani balettitunnin alkamista pukuhuoneessa, mutta pukuhuonepuheet veivät kuitenkin mukanaan ja syvällisempi perehtyminen opukseen pääsee alkamaan vasta tänä yönä.

Yksin, vaan ei yksinäinen

PuoLiskoinen oli tänään tekemässä hirvitorneja metsästysseuransa kanssa. Mies valitsi aikaisen aamuherätyksen leppoisan lauantainvieton sijasta – käsittämätöntä. Pyörin siis lauantaikuvioissani yksin, mutta en yksinäisenä. 

Kotiin palattuani auttoi Nuppu minua kotitöissä osallistumalla pyykin kuivattamiseen. Tarkemmin sanottuna se oli seuranani purkaessani pesukoneen sisältöä kuivauskaappiin. Nuppu on aito naissukupuolen edustaja vaatteisiin kohdistuvassa mielenkiinnossaan.

by Ninni

Valon ja pimeän välissä

Olemme taas tutkailleet kotomaamme äidinkasvoja: syysretki Itä-Suomeen on takana. Lähdimme matkaan tiistaina ja riemukkaan paluun hetki koitti tänään perjantaina. Paluu oli riemukas ainakin minulle, PuoLiskoinen sen sijaan olisi vaikka jäänyt niille sijoilleen itärajan tuntumaan.  

Syksyn matkat tehdään kilpaa ajan kanssa. Valoisa aika on käytettävä hyväksi lähtemällä mieluiten ennen puolta päivää. Näin teimme tälläkin kertaa. Ja silti ilta pimenee niin nopeasti, että se yllättää. Valon ja pimeän välissä oleva hämärän hetki kuluu loppuun nopeasti ja tulee tummuus.

Yövaloista paras ja kaunein on kuutamo. Kuun valossa tutustutimme Nupunkin Esi-isäin Piilopaikkaan ja koiranalku nautti olostaan valtavasti, suorastaan liikaa: luonnon helmassa huimentaessaan se sai kaksi punkkia turkkiinsa. PuoLiskoinen todisti monimuotoisen kyvykkyytensä jälleen kerran noukkimalla ne siististi pois tarkoitukseen sopivalla työkalulla.

Kirja(ime)llisesti

Matkalukemiseni oli osuvasti Mona Simpsonin Missä tahansa muualla. Se on kertomus lapsuuden menettämisestä ja aikuisuuden kieltämisestä: 12-vuotias Ann joutuu murehtimaan itselleen liian suuria asioita, kun Adele-äiti ajaa takaa suuria unelmia halki Amerikan mantereen.

Lapsuus voi olla vankila, se voi olla vuosissa mitattava vankeustuomio: tietty määrä pakollisia vuosia äidin tai isän luona. Lapsi ei voi valita vanhempiaan ja lapsuus voi olla huono tai hyvä lukemattomin eri tavoin.

Romaanista on tehty myös elokuva ja sehän on tietysti pakko nähdä heti ensi tilassa.    

by Ninni

Koulutettu Ystävä

Tänään päättyi SPR:n järjestämä vapaaehtoisen ystävätoiminnan peruskurssi. Syksyisinä maanantai-iltoina on Turussa kokoonnuttu saamaan tietoa vapaaehtoistoimintaan osallistujan oikeuksista ja velvollisuuksista, toiminnan eettisistä periaatteista ja niiden soveltamisesta käytännössä. Myös Punaisen Ristin historiaa ja toimintamuotoja on käyty läpi. Ja keskusteltu, tehty paritöitä ja juotu kahvia tai teetä. Voin siis kai kuvata itseäni Koulutetuksi Ystäväksi! Enää en ole amatööri, poissa on kaikkinainen diletantismi minun ystävyydestäni.

Viimeisellä kerralla saimme hienot todistukset. Monet kuitenkin jatkavat kouluttautumista muilla, syventävillä kursseilla – niin minäkin. Aikomukseni onkin osallistua maahanmuuttajan ystäväksi-kurssille lokakuussa.

Ennen tätä kurssia en tiennytkään kuinka laajalle levinnyttä vapaaehtoistoiminta on. Suomessa vieläkin uskotaan ja toivotaan Yhteiskunnan, tuon näkymättömän kaikkivaltiaan, järjestävän ja hoitavan kaiken. Vapaaehtoisin voimin kuitenkin tehdään paljon sellaista, jonka puuttuminen näkyisi ja tuntuisi kipeästi kaikessa ihmisten parissa tehtävässä työssä. Yhteiskunta ei joka paikkaan ehdi ja tulevaisuudessa voi ehtiä aina vain harvemmin.

Kuvittelin myös ennen tätä kurssia vapaaehtoistoiminnan olevan valtavan sitovaa. Jokaiselle löytyy jotakin, niin pitkäjänteiselle puurtajalle kuin lyhytkestoisempia toimintamuotoja etsivälle. Se on lohdullista.

Naiseksi ei synnytä, naiseksi kasvetaan

Näin totesi Simone de Beauvoir Toisessa sukupuolessa. Ihan vain muistin virkistykseksi lainasin tuon klassikon ja koen taas kerran oivalluksen hetkiä sen parissa.

Kotisusi saalistaa

Nuppusemme on saalistanut ja syönyt yöperhosen. Urotyö tapahtui tänään keittiössä.      

by Ninni

Ajan voima

Ennätin syksyn ensimmäiselle aerobic-tunnille torstaina ja perjantaina olikin vuoro koetella ikonimaalarin taitoja.

Aerobic on mieluista vaihtelua balettiin, mutta en pääse eroon siitä pakosta tehdä liikkeet mahdollisimman huolellisesti ja tarkasti. On kuin selkäni takana olisi aina joku tarkkaavine silmineen, valmiina sanomaan jotain liian alas nostetusta kädestä tai jalasta. On vaikea tottua siihen, ettei aerobicissa puututa sellaiseen.

Menin bicciin pyöräillen. Matka ei ollut pitkä, kun oman kunnan puolella harrastetaan. Matkan lyhyydestä huolimatta oli todella vetämätön ja väsynyt olo. Se parani ihmeesti tunnin aikana – tuntui kuin olisin saanut liikunnasta lisää virtaa. Se riehakas meno vei mukanaan ja kotimatka sujui höyhenen keveydellä.

Perjantaina sain luonnosteltua suojelusenkelin ääriviivat ikonipohjalle. Lievää epätoivoa leijui ilmassa, kun viivani oli vuorotellen paksua ja ohutta, mutta alati vapisevaa ja aaltoilevaa. Vilkuilin aina välillä vieressä istuvan PuoLiskoisen tasalaatuista työtä ja mieleni mustui. Muutkin kurssin ikonimaalareista tuntuvat olevan joko vanhoja konkareita, tai sitten hyvin lahjakkaita aloittelijoita. Ei saisi vertailla itseään muihin, mutta pelkään olevani kurssin heikoin osanottaja. Ne ääriviivat olivat kuin humalaisen tai pikkulapsen kädestä!

Tänään kaivoin ikonin alun käsilaukustani, kun olin kirjastossa. Se ei enää näyttänyt ollenkaan niin mahdottomalta kuin eilen illalla. Ihmeellinen on ajan voima! Sen sanotaan kultaavan muistot, mutta se myös tasoittelee hellästi horjuvia viivoja ja kiinnittää huomion kokonaisuuteen yksityiskohtien sijaan.

Kirjastolöytö

Luen Axel Madsenin kirjoittamaa herkullista elämänkertaa Coco Chanel. Madsen on aiemmin kuvannut elämänkerturin kynällä sellaisia henkilöitä kuin Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir ja Yves Saint Laurent. Coco Chanelin elämänkerrassa voi aistia menneen maailman: 1900-luvun alun tiukkarajaisen sosiaalisen kosmoksen kunniallisine ja vähemmän kunniallisine naisineen ja miehineen, joiden kunniallisuudella ei ollut niin väliä.

Se maailma huomasi pienet erot hattujen koristelussa, hameenhelman pituudessa ja puseron kirjonnassa. Siinä todellisuudessa Coco Chanel oli todellinen pioneeri ja eteenpäin pyrkivä tienraivaaja, joka onnistui kääntämään heikot lähtökohdat voitokseen.