Keskustelimme eilen PuoLiskoisen kanssa Abrahamista ja Iisakista, valmiudesta uhrauksiin, Jumalan vaatimuksista et cetera. Minä tulin siihen tulokseen, että en missään olosuhteissa uhraisi PuoLiskoista, en vaikka kuulisin minkälaisen Jumalan äänen. En myöskään uhraisi koiriamme. Pahoittelut – en vain kykene. Rakastan liikaa. Jumala ei kai tekisi liittoa minun kanssani. Sille ei voi mitään.

Jumalallisista asioista puheen ollen: ihmettelen näitä kaikenlaisia työryhmiä ja aivoriihiä, jotka pohtivat miksi niin monet eroavat kirkosta, ja kuinka heidät saisi pysymään mukana. Miksi pitäisi ajatella aina niitä lähteviä, miksi ei koskaan ajatella niitä jääviä? Joskus kaikkein viisain teko on olla tekemättä yhtään mitään. On nimittäin helpompaa tehdä hulluja uudistuspäätöksiä, kuin pyörtää niitä takaisin järjen palattua päähän.

Jumalallisesta enkelimäiseen: sainpa kaksi serafiani valmiiksi! Kauan niiden kanssa tuli tuhrattuakin. Viime kesänä maalasin kesäkurssilla kaksi kuvatusta, jotka sitten kiukuspäissäni pesin pois (ikonilauta kestää yleensä ainakin yhden tällaisen mielenmuutoksen), koska lopputulos oli niin riemunkirjava ja armollisessakin katsannossa kammottavan huono. Maalasin uudemman kerran, uuden mallin mukaan. Se aiempi ylitti kykyni, joten valitsin ihan yksinkertaisen mallin, sellaisen, jossa siiivet eivät ole niin sumpussa.