Sain vihdoinkin käsiini Hugo Östermanin Neljännesvuosisata elämästäni. Ihan helposti se ei käynyt, vaan täytyi tehdä retki harvoin käyttämääni pieneen sivukirjastoon. Suuri yleisö muistaa Östermanin varmasti parhaiten Marskin epäsuosioon joutuneena kenraalina, jatkosodan aikana pahaenteiseen tarkastajan toimeen joutuneena ja siksi sivuraiteelle lykättynä. Syystäkö näin kävi vai ilman syytä?
Neljännesvuosisata elämästäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa esittelee itsenäisen Suomen armeijan muodostumista, jääkäriliikettä, vapaussotaa ja erilaisia sisäisiä ongelmia sotavoimien luomisessa. Tällaisia ongelmia ja kipupisteitä olivat esimerkiksi upseerilakko ja suojeluskuntien ja armeijan yhteistoiminta. Kirja synnyttää nimensä puolesta vaikutelman elämänkerrasta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Östermanin yksityiselämä jää syrjään ja teoksen pääpaino on sotilasasioissa. Ehkä olisi oikeutettua kutsua kirjaa ammatilliseksi elämänkerraksi.
Toinen osa käsittelee talvisotaa. Näin lukijan näkökulmasta on helppo uskoa juuri talvisodan tapahtumien olleen varsinainen syy kirjan kirjoittamiselle. Österman ei suinkaan ole ainoa talvisodasta tiliä tehnyt kenraali: muun muassa hänen alaisensa Harald Öhquist on kirjoittanut aiheesta kirjan Talvisota minun näkökulmastani.
Sodan alkaessa Österman oli Kannaksen armeijan komentaja. Hänen alaisinaan olivat suojajoukkojen ja II:n armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ja III:n armeijakunnan komentaja Erik Heinrichs. Näistä kahdesta Öhquist muodoistui ongelmaksi esimiehelleen. Siitä johtuen teoksessa osoitetaan suurta huomiota komentajien välisiin taktisiin näkemyseroihin. Österman näkee itsensä defensiivisenä, puolustustaisteluun uskovana kenraalina. Öhquist impulsiivisempana ja "Karjala on meidän Thermopylaimme"-asenteineen kallistuu hyökkäyksellistä taktiikkaa painottavaan suuntaan.
Olennainen näkemysero muotoutui myös taistelupaikkojen valinnan ympärille heti sodan sytyttyä. Öhquist – ja Mannerheim – kannattivat suojajoukkojen (armeijan rauhanaikaiset joukot, jotka koostuivat varusmiehistä) aktiivista toimintaa Kannaksella. Tuumaakaan maata ei pitänyt antaa hyökkääjälle ilmaiseksi. Österman, joka sanoo mielellään tulevansa muistetuksi varovaisena kenraalina, kannatti taktiikkaa, jossa vihollisjoukot otettaisiin vastaan mahdollisimman vahvassa, tehokkaasti linnoitetussa puolustusasemassa (mitä muuten niin kutsuttu Mannerheim-linja ei ollut), vaikka se olisikin tarkoittanut alueiden menettämistä vastustajalle. Österman ei myöskään uskonut Suomen armeijan olevan tiettyjen puutteiden vuoksi sovelias hyökkäävään taktiikkaan. Materiaalisessa mielessä armeija oli köyhä, sen eri aselajit eivät olleet tottuneet laajamittaiseen yhteistoimintaan, eivätkä sen johtajat olleet kokeneita suurten joukkojen johtamisessa.
Kannaksen armeijan johtosuhteet muodostuivat ongelmallisiksi. Varsinainen katastrofi tapahtui kuitenkin 23.12.1939. Tämä päivä jäi suomalaiseen sotahistoriaan niin kutsutun hölmön tölmäyksen nimellä. II:n armeijakunnan komentaja suunnitteli vastahyökkäyksen, jonka seurauksena yli 1300 miestä kaatui tai haavoittui ja komentaja itse sai pilkkanimen Harald Verinen.
Tämän vastahyökkäyksen kritisoimiseen Österman käyttää myös aikaa. Hyökkäyksen suunnittelun ja toteutuksen välinen aika jäi liian lyhyeksi: kaikki tapahtui oikeastaan kolmen päivän aikana. Sotakorkeakoulujen harjoituksissa joukkojen siirtely käy helposti – todellisessa tilanteessa se on vaikeampaa ja siirtymäajat pitempiä. Hölmön tölmäyksessä osa joukoista saapui taisteluun jo valmiiksi väsyneinä, viime tingassa tai jopa myöhässä marssien puutteellisen suunnittelun vuoksi. Tällainen ei luo hyviä edellytyksiä menestymiselle. Radioita ei ollut riittävästi ja kaapeliyhteyksien (odotetusti) katkettua yhteydenpito kävi vaikeaksi.
Vastassa oli myös oletettua vahvempi vihollinen, jonka puolella olivat sään jumalat tuona onnettomana päivänä: sää oli luultua kirkkaampi ja venäläiset pystyivät sen avulla hoitamaan tykistönsä tulenjohtoa tähystyspalloista käsin. Suomalaisten tykistöä sen sijaan oli vähän, eikä sitä oltu keskitetty hyökkäyksen tukemiseen. Koko aikana se ampui vain muutamia satoja laukauksia. Jotkut tykistöyksiköt pääsivät paikalle vasta iltapäivällä kaiken ollessa jo enemmän tai vähemmän ohi.
Edes valittu maasto ei pelannut suomalaisten pussiin: laajat ja suojattomat pelto- ja niittyaukeamat eivät sallineet suomalaisten käyttää vahvuuksiaan. Käsittämättömältä tuntuva yksityiskohta on myös jalkaväen piirissä ilmennyt suksien puute, joka teki talvisessa maastossa liikkumisen raskaaksi.
Mutta hyppäänpä Östermanista Päivi Tapolan kirjaan Kenraalien kirjeet. Östermanin ja Öhquistin välistä henkilöristiriitaa on mahdollista pitää vain kahden miehen torana, elleivät asiaa olisi kommentoineet myös muut. Lokakuun lopulla päivätyssä suorastaan enteellisessä kirjeessään Kannaksen armeijan esikuntapäällikölle Kustaa Tapolalle eversti (myöhemmin kenraali hänkin) Einar Vihma ruoskii sanallisesti "hurmahenkistä Haraldia" ja ilmaisee kantanaan, ettei miehen johtoon luota kukaan. Östermanin tavoin myös Vihma pitää toimimattomana Öhquistin tarvetta työntää joukkoja liian eteen – Vihma kallistuu Östermanin kaltaiseen taktiikkaan vihollisen kohtaamisesta vahvemmassa puolustusasemassa, vaikka sitten aluemenetysten kustannuksella.
Vihman kirjeestä käy ilmi näkemys Östermanista painostettuna ja alaiseensa otteen menettäneenä johtajana. Tähän näkemykseen Österman itsekin epäsuorasti yhtyy valittaessaan alaisensa ja Marskin keskusteluista hänen päänsä yli. Profeetallisesti Vihma toteaa Öhquistin valitseman toimintatavan tulevan tuottamaan paljon tappioita.
Österman erosi tehtävästään ristiriitojen vuoksi 19.2.1940. Jatkosodan ajan hän toimi koulutustarkastajana, eikä toiveistaan huolimatta päässyt enää rintamakomentajaksi. Komentajana hänestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kirjassaan hän osoittaa arvosteluissaan tasapuolisuutta. Hän kiittää Öhquistin Kannaksen tuntemusta ja tarmokkuutta, samalla kun kritisoi tämän taipumusta arvostella esimiehiään ja toimia välillä vailla riittävää harkintaa. Samoin Marski saa kritiikkiä siitä, että kymmenen syrjässä vietetyn vuoden jälkeen ylipäälliköksi tultuaan hänessä oli tiettyä sotilaallista jälkeenjääneisyyttä (suurvalta-armeijan ratsuväenkenraali menneestä maailmasta), mutta poliittisen ja sotilaspoliittisen arvostelukyvyn osalta Österman antaa Marskille varauksetonta tunnustusta.
Neljännesvuosisata elämästäni on sodan ammattimiehen kirjoittama kirja tilanteesta, johon suomalainen sodan ammattilainen ei koskaan haluaisi joutua. Se on ensimmäisen tasavallan historiaa, ammatillinen elämänkerta, selvitys sotatapahtumista, se on selitys ja puolustuspuhe. Ja erittäin kiinnostavaa luettavaa juuri siksi, että asiaan osallinen toimija, talvisodan kenraali, on sen kirjoittanut.
Joulun odotuksen rauhaa
Sodasta lukeminen joulun alla ei aina ole viisasta. Se ahdistaa, tekee levottomaksi. Vielä vaikeampaa on toisaalta olla lukematta. Nythän se on niin ajankohtaistakin: 30.11. tuli kuluneeksi 69 vuotta talvisodan alkamisesta. Ylenmääräisen ahdistuksen välttämiseksi on hyvä puuhata jotain korostetun jouluista: minä esimerkiksi hain eilen meille joulukalenterin.
Olen jo useampana vuonna ostanut joulukalenterin Kristillisestä kirjakaupasta. Syy: vain kuolleen ruumiini yli tulee tähän taloon reipashenkisiä kalentereita, joissa söpö tonttujoukko paketoi lahjoja/leipoo pipareita/tanssii kuusen ympärillä. Toinen inhokki on "metsän joulu"-teema, joka kattaa kaikki söötit eläimet tonttupuvuissa, varsinaiset imelät tuhatvuotisen valtakunnan kuvaukset hiiristä ja ketuista yhdessä joulua viettämässä. Ei näin! Minun kalenterissani pitää olla Joosef, Maria ja Jeesuslapsi, tai sitten – kuten tämänvuotisessa – itämaan tietäjät ratsain matkalla kohti Jeesuksen syntymäpaikkaa, jonka osoittaa kirkas tähti taivaalla. Näin se on, näin sen on oltava.