Avainsana: ikonimaalaus

Viides..

.. ja toiseksi viimeinen kurssipäivä oli tänään! Sain Johannekseni valmiiksi – pääsin aloittamaan profeetta Joonaa. Maalasin Joonalle meren. Huomenna mereen tulee polskimaan se suuri kala, joka kuvassa on juuri vapauttamassa Joonaa sisuksistaan.

Onnistuin unohtamaan silmälasini kotiin, ikävämpi juttu! Tein Joona-ikonin ääriviivat keltaokralla, eikä se ainakaan näkemisen tilannetta parantanut. Punaokralla syntyy näkyvämpi jälki, olisi siis kannattanut pysytellä siinä vanhassa ja tutussa tekemisen tavassa.

Toinen

Tänään oli toinen ikonimaalauskurssipäivä. Eilen aloitimme – se tuntuu mahdottomalta uskoa, vasta eilen, tuntuu kuin olisin ollut Johannekseni kimpussa jo paljon pitempään? Osittain tunne voi johtua siitä, että aloitin Johannes Edelläkävijän jo viime keväänä. Nyt jatkan sitä: pyhä on saanut sädekehän päänsä ympärille (se tapahtui tänään), taustan ja maan maalasin eilen.

Eilinen sujui hyvin – on mukavaa maalata taustaa ja maata. Tänään onnistuin tekemään paljon tuhoa ja sain käyttää rutkasti aikaa virheideni korjaamiseen. Eilen tuntui kuin olisin edennyt seitsemän peninkulman saappailla – tänään ikoni ja minä olimme pysähtyneisyyden tilassa. Silti, vähä vähältä, pikku hiljaa, ikoni täydellistyy.

PuoLiskoinen sai omansa valmiiksi tänä iltana. Huomenna hän aloittaa mirhantuojanaisten maalaamisen.

Lauantai, eli lyhyt kuvakertomus

Eilinen päivä oli nupullaan oleville ikonimaalareille varsinainen juhlapäivä: ikonien siunaus! Ensin ikonimaalarit jonottivat pöydän luo, jossa jokainen ikoni leimattiin ”nurjalta” puolelta. Leimassa on pyhän Alexandran kuva ja se kertoo ikonin olevan siunattu.

 

Ikoneja tuntui olevan joka paikassa. Niille oli varattu tuoleja ja jokainen mahdollinen pöytä kantoi myös ikonitaakkaa selässään. Meidän ikonimme saivat tuolipaikan ja PuoLiskoinen poseerasi ylpeästi tekeleidemme vierellä.

Isä Mikko Ylinen piti rukouksen.

Isä Mikko Ylinen myös siunasi ikonit, ihan joka ikisen paikalle tuodun!

 

 

Kun oli aika lähteä, niin olo oli riemukas ja juhlava. Oli nähty paljon upeita ikoneja ja todellisia taitajia. Tunnistin muuten omasta ikonimaalausryhmästänikin kolme maalaria. Lauantaisesta tapahtumasta jäi hyvä muisto.

 

Ja sitten maallisempiin aiheisiin! Se tukka, se tukka.. Tässä pari kuvaa kutrinsa leikkauttaneesta Ninnistä.

 

 

Eräs (ilmeisesti todella, todella hyvä ystäväni!) sanoi vaikutelman olevan femmefatalemainen. Minä olen kiitollinen, jos vain vältyn vaikuttamasta vatipäältä.

”Useat”

Ikonini valmistui perjantaina. Suojelusenkeli on nyt enää olifointia vaille ja sen teemme täällä kotona. Ehdin jo valita seuraavan aiheenikin: Johannes Edelläkävijä/Kastaja! Siitä tulee pitkä, hoikka ikoni, 16 x 30 laudalle. Ja pastellivärit lupaan suosiolla jättää pois! Maalaan Johannekseni kunnioittaen hänen elämäntapaansa ja elämäntehtäväänsä – huutavan ääni erämaassa.

Erämaassa ollessaan Johanneksen ravintona olivat heinäsirkat ja metsähunaja. Hänellä oli kamelinkarvoista puku ja nahkavyö. Sellaista miestä ei yksinkertaisesti voi maalata söpöön vaaleanpunaiseen pukuun.

Ensin harkitsin jonkun evankelistan maalaamista. Se taitaa kuitenkin jäädä PuoLiskoisen tehtäväksi: hänellä on enemmän taitoja ja lahjoja. Toinen mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ollut joku Vanhan testamentin profeetta. Ehkä sitten seuraavan kerran? Lasarustakin katselin hiukan sillä silmällä, mutta siinä ikonissa on paljon kuvattavia ihmisiä, ja rohkeus petti.

Mietin miksi Lasarus-ikonissa on oltava niin paljon ihmisiä. Sitten se valkeni minulle: Jeesuksen ihmeteoilla oli paljon todistajia, todistajat olivat suorastaan olennainen osa toiminnan kannalta. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen menneen Lasaruksen sisarten luo opetuslapsineen ja lisäksi sisarten luona oli ”useita juutalaisia”. Osa näistä ”useista juutalaisista” alkoi ihmeteon jälkeen uskoa Jeesukseen. Jotkut ”useat” taas menivät fariseusten luo kertomaan tapahtuneesta. Tietysti Lasarus-ikonissa on oltava nämä ”useat”, koska ikoni opettaa kuvallisessa muodossa siitä, mitä Raamattu kertoo kirjallisesti. ”Useiden” poisjättäminen muuttaisi koko kertomuksen sisällön.

Taustatietoa

Ikonini tausta on nyt valmis. Tausta ja reunus ovat yhtä ja samaa väriä, vaaleanvihreää. Valitsin tietoisesti ”maan” väriksi vihreän ja taustaksi myös, koska en tahtonut enää lisätä uusia värejä kokonaisuuteen. Suojelusenkelin vaatteissa ja siivissä on nimittäin väriä kylliksi ja liika on aina liikaa.

Tein osan siivistä uudestaan, enkä kadu sitä ratkaisua! Yleisvaikutelma parani silmissä. Oikeastaan tämä viimeinen syksyn ikonimaalauskerta päättyi minun osaltani euforisiin tunnelmiin: olen tyytyväinen tekeleeseeni, eikä mikään siinä vaivaa minua nyt.

Kuin kurjet suolla

Tänään oli varsinainen musta päivä baletissa. Läsnä vain yhdeksän tanssijantapaista ja kaikilla sarjat enemmän tai vähemmän hukassa. Monilla poissaoloja rutkastikin – ei silloin muista viikkojen takaisia liikesarjoja. Itsekin loistin poissaolollani viime viikolla, kun nukahdin päiväunet ja unohdin herätä ajoissa baletoimaan. Minulle tuo viikon poissaolo riitti aiheuttamaan muistinmenetystä muistuttavan tilan ja se näkyi tekemisessä. 

Lopputunnin adagiossa keskilattialla tuli näkymästä mieleeni kurkijoukko suolla. Onnetonta oli taistella sarja läpi ilman tangon tukea.

Kirjastossa kuitenkin oli onni myötä. Lainasin machoista machointa, Henry Millerin Kauriin kääntöpiirin ja Hullun kukon. Hannu Mäkelä-kausi jatkuu romaanin Ruhtinas unelmain mailla parissa. Eräänlainen kasvukertomus tarttui myös käteen, nimittäin Hella Wuolijoen Nuoruuteni kahdessa maassa. Elokuvaosastolta hamstrasin Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjan.

Maata näkyvissä!

Eilinen ikonimaalausurakka toi ikoniini jotain hyvin olennaista: nyt enkelilläni on maa jalkojensa alla. Sain aikaiseksi kauniin vihervän sävyn, siniseen taittuvan, hiven harmaatakin tavoittelevan. Hillityn, kun muut värit ovat vahvoja.

Siivistä

Ikonimaalasin taas tänään. Alun tunnelmat olivat juhlavia: puvun vaalennokset onnistuivat mielestäni hyvin. Sitten rysähdin alas korkeuksistani – siivet tekivät tepposet. Kuinkas muutenkaan, tällaiselle siivettömälle! Tuntui mahdottomalta saada aikaan riittävän ohuita, kauniin tasaisia viivoja höyhenten erottamiseksi toisistaan. Viivoistani tuli paksuja ja kömpelöitä.

Hetken verran ajattelin oikeasti lähteväni pakoon. Että en pysty kestämään kurssin vetäjän kohtaamista siipihirviöni kanssa. Kummallinen, vailla perusteita oleva tunne: kurssimme opettaja on ihmeellisen kärsivällinen ja aina ystävällinen – miksi siis halusin livahtaa? Tuntui vain niin nololta se oma taitamattomuus. Onneksi hillitsin pakohaluni, koska sain hyviä neuvoja kuinka korjata tapahtunut möhläys. Pariin tuntiin mahtui taas kerran riemastuttavan osaamisen hetkiä ja mitä synkintä epätoivoa.

PuoLiskoinen sanoi unohtavansa työasiat täydellisesti kahden asian parissa: metsästyksen ja ikonimaalauksen. Molemmat olimme hämmästyneitä nähdessämme kellon olevan 20 ja ajan kuluneen taas kuin.. niin, no: siivillä!

Hyvä kirjastopäivä

Nytpä sainkin niin paljon hyvää luettavaa kirjastosta, että maljani on ylitsevuotavan täysi! Joyce Carol Oatesin Haudankaivajan tytär, Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat ja Timo Vihavaisen Länsimaiden tuho löysivät tien luokseni. Niin, ja Kaarina Helakisan Saima Harmaja, legenda jo eläessään.

Oates on vanha tuttu, joten uskoisin tämän uudenkin kirjan olevan lukemisen arvoinen. Enqvistiä luen, vaikka olenkin monesta asiasta täysin eri mieltä hänen kanssaan. Vihavaisen kirjasta taas on puhuttu niin paljon, että kuuluu asiaan katsoa mistä on kyse. Ja nimestä päätellen se sopii minulle, vanhalle kulttuuripessimistille.  

Enkelin väreissä

Olimme PuoLiskoisen kanssa ikonimaalaamassa. Minä askaroin laskosten ja rajausten kiehtovassa maailmassa: suojelusenkelini mekko, viitta ja helmus ovat viivoitetut. Seuraavalla kerralla siirryn tekemään vaalennoksia.

Oikeastaan olen melko tyytyväinen kätteni työhön. Olin varma ohuiden ja tarkkojen viivojen ylittävän kykyni, mutta niistä tulikin yllättävän siistin näköiset. Eivät tietenkään ohuenohuet, mutta minun taitotasooni nähden oivalliset. Silmäni lepäävät enkelin väreissä. Ne tuntuvat omiltani. Juuri sellaiset vaatteet ovat varmasti minun suojelusenkelilläni. Jos maalaisin PuoLiskoiselle vastaavan, niin sen värityksestä tulisi aivan toisenlainen. Siinä olisi metsänvihreää, harmaata – ehkä hitunen kävyn karheaa ruskeaa. Silloin se tuntuisi PuoLiskoisen omalta, halukkaalta suojelemaan värikaimaansa.

Ikonimaalauksessa on kiehtovaa sen kyky yllättää. Oma enkelini on jo paljon väriä saanut pintaansa, mutta en silti osaa sanoa – en osaa nähdä – tuleeko siitä mitään. Siinä on vielä olemassa menestymisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Jokainen maalauskerta on kiikkumista keinulaudassa, jonka toisessa puolessa on tuho ja toisessa päässä onnistuminen.

Kotiin palauduttuamme otin hiuksistani pois soljen, joka piti niitä ylhäällä. Se tuntui lämpimältä, suorastaan kuumalta, oltuaan päätäni vasten vaativat maalauksen tunnit. Oli ihanaa sytyttää kynttilät, istua sohvalle ja lukea. Billie Holiday soi, PuoLiskoinen sytytti tulen kaakeliuuniin. Nuppu vaihtoi paikkaansa yhdestä sylistä toiseen, kunnes nukahti sohvalle sievälle kerälle.

Vaaleanpunaista ja vaaleaa lilaa

Siinä suojelusenkelini puvun ja viitan värit! Kuten arvata saattaa on tänään taas ollut ikonimaalausta illan iloksi. PuoLiskoisen ja minun välillä vallitsee aviollinen erimielisyys siitä onko reilut kaksi tuntia riittävä, vai riittämätön aika yhdelle maalauskerralle. Minusta se riittää, PuoLiskoisesta ei. PuoLiskoinen oli oikeastaan onnellisimmillaan ikonimaalauksen kesäkurssilla, kun tekeleitä työstettiin tupla-aika.

Maalasimmepa kuitenkin, me molemmat, ja taas ovat piirun verran tekeleet edenneet. Ikonimaalauskurssilla on ihmeellinen tunnelma: alussa kaiken käydyn keskustelun kuulee, mutta mitä syvemmälle omaan maalaamiseensa uppoutuu, niin sen vähemmän puheesta rekisteröityy tietovarastoihin. Puhe muuttuu – se lakkaa olemasta puhuttuja sanoja ja muuttuu mataliksi tai korkeammiksi äänteiksi. Mieli on kiinni omassa työssä.

Ajan voima

Ennätin syksyn ensimmäiselle aerobic-tunnille torstaina ja perjantaina olikin vuoro koetella ikonimaalarin taitoja.

Aerobic on mieluista vaihtelua balettiin, mutta en pääse eroon siitä pakosta tehdä liikkeet mahdollisimman huolellisesti ja tarkasti. On kuin selkäni takana olisi aina joku tarkkaavine silmineen, valmiina sanomaan jotain liian alas nostetusta kädestä tai jalasta. On vaikea tottua siihen, ettei aerobicissa puututa sellaiseen.

Menin bicciin pyöräillen. Matka ei ollut pitkä, kun oman kunnan puolella harrastetaan. Matkan lyhyydestä huolimatta oli todella vetämätön ja väsynyt olo. Se parani ihmeesti tunnin aikana – tuntui kuin olisin saanut liikunnasta lisää virtaa. Se riehakas meno vei mukanaan ja kotimatka sujui höyhenen keveydellä.

Perjantaina sain luonnosteltua suojelusenkelin ääriviivat ikonipohjalle. Lievää epätoivoa leijui ilmassa, kun viivani oli vuorotellen paksua ja ohutta, mutta alati vapisevaa ja aaltoilevaa. Vilkuilin aina välillä vieressä istuvan PuoLiskoisen tasalaatuista työtä ja mieleni mustui. Muutkin kurssin ikonimaalareista tuntuvat olevan joko vanhoja konkareita, tai sitten hyvin lahjakkaita aloittelijoita. Ei saisi vertailla itseään muihin, mutta pelkään olevani kurssin heikoin osanottaja. Ne ääriviivat olivat kuin humalaisen tai pikkulapsen kädestä!

Tänään kaivoin ikonin alun käsilaukustani, kun olin kirjastossa. Se ei enää näyttänyt ollenkaan niin mahdottomalta kuin eilen illalla. Ihmeellinen on ajan voima! Sen sanotaan kultaavan muistot, mutta se myös tasoittelee hellästi horjuvia viivoja ja kiinnittää huomion kokonaisuuteen yksityiskohtien sijaan.

Kirjastolöytö

Luen Axel Madsenin kirjoittamaa herkullista elämänkertaa Coco Chanel. Madsen on aiemmin kuvannut elämänkerturin kynällä sellaisia henkilöitä kuin Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir ja Yves Saint Laurent. Coco Chanelin elämänkerrassa voi aistia menneen maailman: 1900-luvun alun tiukkarajaisen sosiaalisen kosmoksen kunniallisine ja vähemmän kunniallisine naisineen ja miehineen, joiden kunniallisuudella ei ollut niin väliä.

Se maailma huomasi pienet erot hattujen koristelussa, hameenhelman pituudessa ja puseron kirjonnassa. Siinä todellisuudessa Coco Chanel oli todellinen pioneeri ja eteenpäin pyrkivä tienraivaaja, joka onnistui kääntämään heikot lähtökohdat voitokseen.