Avainsana: filosofisesti

by Ninni

Dynaamiset ihmiset (en ole yksi heistä)

Yksi vanhenemisen eduista on kyky nähdä ihmiset paitsi yksilöinä, myös tyyppeinä. Oikeastaan tavallinen koululuokka jo pitää sisällään nuput, jotka tulevaisuudessa aukeavat porukan humoristi-kukaksi, joukon menestyjä-kukaksi ja yhteisön reppana-kukaksi. Tietysti yllätyksiäkin tulee vastaan – joskus nupullaan oleva menestyjä aukeaakin reppanaksi ja toisaalta reppana voi löytää itsestään uusia, yllättäviä puolia päätyen menestyjäksi ihmissuhteissa, perhe-elämässä tai työelämässä.

Minun nenäni on herkkä haistamaan dynaamisen ihmistyypin. Ehkä se johtuu siitä, että kotonani minulle annettiin kaikki mahdolliset eväät tulla dynaamiseksi (paljon valkohampaista hymyä, luontevaa, rentoa puhetta, alleviivattua ystävällisyyttä – reippautta), joten tyyppi on sitä kautta tuttu. Jossakin vaiheessa vain tapahtui jotakin ja opin melkeinpä vieroksumaan dynaamisia ihmisiä. Näitä "muuta systeemiä sisältäpäin"-tyyppejä, hyvin uratietoisia ja ulkopuolista tunnustusta kaipaavia tyyppejä. 

Olen tuntenut näitä dynamoja ja joskus he ahdistavat minua. Ahdistaa se ylenpalttinen energia, jatkuva puheenpulina, korostettu intomieli ja partiolaisen aina valmis-reippaus. Itse en enää pysty esittämään dynaamista tyyppiä kuin korkeintaan muutaman päivän ajan. Sen jälkeen kulissit romahtavat. Nykyisin en tosin esitäkään tarmoa uhkuvaa dynamoa, vaan olenpa oma itseni: mietteliäs ja joskus hajamielinen, ystävällinen ja rauhallinen, taipuvainen näkemään hassuja asioita oudoissa yhteyksissä.  

Monet menestyvät ihmiset ovat tätä dynaamista tyyppiä. Toisaalta monissa kuolevaisissakin on sitä luonteenpiirrettä – opettajissa sitä huomaa joskus. Ja hoitoalalla. 

Joidenkin ihmisten energia ja elämänhalu antavat voimaa toisillekin. He ikään kuin lataavat toisten pattereita, levittävät ympärilleen lämmintä tunnelmaa. Toiset taas ovat varsinaisia energiasyöppöjä, kuin parikymmentä vuotta vanhoja jääkaappeja. Muutaman päivän ajan kun joutuu olemaan tällaisen ihmisen lähistöllä, niin olo on kuin olisi kaivanut lapiolla ojaa täyden työpäivän ajan – olo on nääntynyt. Tällaiset ihmiset eivät levitä hyvää tekevää lämpöä ympärilleen, vaan hohkaavat sairasta lämpöä, kuumetta. Tällaisten ihmisten puhelinäänikin on pelottavan pirteä, pirtsakka, he ovat vaativia ja aina menossa.  

Ehkä olennaista on aitous. Aidosti energinen ja pirteä saa muut rentoutumaan – aitous välittyy. Dynaaminen epäaito taas aiheuttaa ahdistusta, koska dynaamisuus on vain väline ja keino päästä päämäärään. Ihmiset vaistoavat sen. 

Höyrysin dynaamisista ihmisistä PuoLiskoisellekin pari minuuttia sitten. Osoitin hänen tuttavapiiristään sopivia kandidaatteja ja nimesin omista piireistäni muutaman myös. Toivottavasti PuoLiskoinen tajusi mitä tarkoitan – monista avuistani huolimatta osaan joskus olla hiukan hämärä.

Muutakin kuin Muumimamma

Luin Boel Westinin kirjan Tove Jansson: sanat, kuvat, elämä. Nautin siitä: tässä on tehty perinpohjaista työtä. Tukholman yliopiston kirjallisuustieteen professori Westin on kiistatta kotonaan muumimaailmassa, olihan se myös hänen väitöskirjansa aiheena. Tässä tuoreessa elämänkerrassa kirjailijan elämänvaiheet aina varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen on tallennettu ja avattu lukijan silmien eteen. Edes kipeitä perheasioita ei ole painettu unholaan: Tove Janssonin vaikeat välit isäänsä otetaan esille, kuin myös vanhenevan äidin luomat syyllisyydentunteet. Janssonin suhdetta elämänkumppaniinsa Tuulikki Pietilään sivutaan, mutta mikään rakkaussuhteen syväluotaus ei tämä kirja ole.  

Kirjassa on kiitettävän paljon myös muita kuin muumikuvia ottaen huomioon, että juuri muumeistaan Jansson tunnetaan parhaiten. Tove Janssonin omakuvat ovat kiehtovia. Hänen kirjeensä ja korttinsa ovat ihmeellisiä. Ja sanottakoon ihan näin henkilökohtaisella tasolla, että kadehdin hänen käsialaansa. Se oli niin tasaista, mutta silti persoonallista.

by Ninni

Kauneuden taju

Äitini kertoi mielenkiintoisen tarinan bussimatkastaan jokunen vuosi sitten. Oli eletty juuri tätä vuodenaikaa, joulu-tammikuun vaihdetta. Oli ollut lunta – kyse on sentään itärajan lähellä olevista runsaslumisista paikkakunnista – ja kello noin 16. Siihen aikaan tulee joskus "sininen hetki": aurinkoisen päivän taivaansini tuntuu heijastuvan lumisiin puunlatvoihin ja hankeen. Hetken aikaa kaikki on sinistä. 

Bussikuski oli alkanut osoitella ilmiötä äidille ja ihastella kaiken kauneutta. Sanottakoon tässä, että bussikuski oli raavas mies ja kaukana perinteisen esteetikon lookista. Ajattelen tätä pikku kertomusta aina kun suomalaisia syytellään yksiulotteisiksi tunteettomiksi jässiköiksi, jotka eivät uskalla ilmaista itseään et cetera. Niin – ja meillähän ei tietenkään julkisissa liikennevälineissä keskustella koskaan vieraiden kesken, eihän? 

Tänään näimme PuoLiskoisen kanssa toisen miehen kuvaamassa kaunista, talvista Laajokea. 

Minun vaatimattoman käsitykseni mukaan suomalaisissa ikään, ammattiin ja sukupuoleen katsomatta on yllättävän yleisenä piirteenä kauneuden taju. Se ilmenee lähinnä luonnossa: maisemien, tiettyjen vuorokaudenaikojen suorastaan hartaassa ihailussa. Yleistyksiä ei pitäisi lähteä tekemään, mutta sanonpa vain aika harvoin törmänneeni tällaiseen kauneudentajuun muilla mailla. Ihmiset ovat kyllä ystävällisiä ja puhuvat ummet lammet, mutta ehkä "sinisestä hetkestä" lumoutuva paljastaa siinä määrin kaikkein sisintä sieluaan, ettei se monelta onnistu.

Olen joskus miettinyt luonnosta lumoutumisen kyvyn suhdetta uskonnolliseen tunteeseen. Ehkä kauneuden ymmärtäminen ja siitä syvällisesti nauttiminen on sukua "jumalatunteelle" – näin joskus ajattelen. On ihmisiä, jotka eivät kykene haltioitumaan ympärillään olevasta kauneudesta. Ruskan aikaan saa kuulla ehkä luennon yhteyttämisestä ja iltaruskon ajalla taas ilmakehän eri kerroksista. Se syvempi merkitys kaiken takana jää koskemattomaksi. Silloin kirkkokin on pelkkä suuri rakennus, jolla on korkeintaan kulttuuri- ja taidehistoriallista arvoa.  

Kylmyyttä uhmaten kirjastossa

Olimme PuoLiskoisen kanssa tänään kirjastokierroksella. Käteen tarttui kaikenlaista mielenkiintoista, esimerkiksi Tommi Uschanovin Mikä vasemmistoa vaivaa, Päivi Tapolan Ajan paino: jalkaväenkenraali K.A. Tapolan elämä ja Azar Nafisin Lolita Teheranissa. Lisäksi lainasin monta, monta hyvää elokuvaa! Jacques Tatin kuolematon Enoni on toista maata ja suomalainen 50-luvun komedia Neiti Talonmies ihan vain pari mainitakseni.

Uschanovia ehdin jo aloitella, mutta sitten tulikin väsymys ja päiväuni.

by Ninni

Siivettömyyden filosofiaa

Yksi i-kirjain vähemmän ja yksi e-kirjain enemmän, niin olisin siveetön serafi. Pari vokaalia muuttaa koko sanan merkityksen. Pari vokaalia sinne tänne, niin puhuisimme jostakin aivan muusta.  

Mitä on olla siivetön serafi? Serafeja esittävä taide keskittyy erityisesti noiden kiehtovien olentojen siipiin. Se on ilmeistä silloinkin, kun katsoo tuota blogini otsikon vieressä komeilevaa kuvaa. Ilman siipiä olento olisi melkoisen onneton näky: pelkät leijuvat kasvot, hiukan naurettava juttu. Vähemmän kuin ihminen, joka sentään on käsillä ja jaloilla varustettu. Kaiken jumalallisen voimansa menettänyt olento, mutta kai sentään kykenevä ylistämään Jumalaa?

Serafien päätehtävä tuntuu olevan Jumalan ylistäminen. Mitä lentokyky ja siipien omistaminen siinä merkitsee? Minusta siivellisyys ja kyky lentää ovat aina merkinneet nopeaa siirtymiskykyä paikasta toiseen. Siivekästä eivät tiet eivätkä liikennesäännöt rajoita. Ja tietysti siivekkyys tarkoittaa myös mahdollisuutta katsella asioita lintuperspektiivistä. Nähdä maa allaan täynnä pikkuruisia, muurahaisen tavoin mönkiviä ihmisiä. Linnulle – tai serafille – ihmiset näyttävät kaikki samalta: litistyneiltä, arkisen touhukkailta. Kun ylhäältä päin katsoo, niin ei merkitse sekään onko katsottavalla päällään Hermèsiä vai Henkkamaukkaa.

Siipensä menettänyt serafi joutuu katsomaan asioita ihmisten tasalta – tai ehkä jopa maan tasalta, jos se ei voi edes leijua ihmisten kasvojen korkeudella. Mutta se ei voi unohtaa sitä toista perspektiiviä, sitä mennyttä. Siksi se voi ajoittain olla skitsofreeninen ja itsensä kanssa ristiriidassa. Se ymmärtää ihmiset ja enkelit. Joskus se ei ymmärrä mitään, ei edes itseään.

Muisto kesältä -85, eli sairaalakokemus numero 1.

Osaston aulassa oli akvaario. Sen verran muistan vieläkin. Minulle tuo akvaario oli aika olennainen juttu ja vähän väliä ramppasin sitä katsomassa – sairaalassa nyt vain oli niin tappavan tylsää. Tuon sairaalakokemuksen jälkeen en ole koskaan väheksynyt akvaarioiden merkitystä julkisisten tilojen elävöittäjinä.

Akvaario oli sellaisessa neliömäisessä huoneessa, jossa oli myös kirjoja ja lehtiä – tosin vähemmän kirjoja ja enemmän lehtiä, kuten arvata saattaa. Ja sinne saattoi mennä  uteliaiden hoitajien alkamatta kysellä matkan määrää. Kovin suuri tuo tila ei ollut ja heti siitä avautuvan lasioven jälkeen oltiinkin täydellisesti Osaston Maailmassa: pitkä käytävä, jonka varrella oli huoneita potilaille ja sitten joku hoitajien oma asemapaikka. Toinen lasiovi avautui ulkomaailmaan: portaikkoon, jonka alapäässä oli ovi ulos, pois, kanttiiniin, maailmaan. Pikkuinen ajanviettotila oli siis eräänlainen limbus, rajatila ja paikaton paikka kahden maailman välissä. 

Akvaario houkutteli siksikin, kun olin huoneessani ihan yksin. Ei siinä voinut luoda mitään vertaiskontakteja, oman seuran piti riittää. Jotkut hoitajat tosin tulivat tervehtimään aina vuoronsa alkaessa. Sitä tuskin voi seuranpidoksi laskea – akvaario oli kiinnostavampi. Tarjolla olevat lehdet olivat sitä pakollista akuankkaa, mutta onneksi olin vuosiani viisaampana varustautunut omalla kirjapinolla. 

Minähän en ollut sairaalassa kuin pari yötä, mutta muistan sen akvaarion. Ja muutakin muistan: mauttoman ruoan, jota en oikeastaan halunnut syödä. Jotenkin kuvaavaa, että sitä oikein tyrkytettiin: nykyisin ruoasta pidättäytyminen kai katsottaisiin ihailtavaksi itsekuriksi ja linjojen vahtimiseksi niinkin nuorella ihmisellä – tai en tiedä? Yhtenä päivänä ruokana oli riisi-jauhelihakeittoa, toisena taas jotain hyvin epäsairaalamaista – taisi olla makkaraa ja perunamuusia. Muistan ihmetelleeni sitä. 

by Ninni

Vedestä, vanhurskaudesta, hyvyydestä, tiestä

Luin pitkästä aikaa Tao te chingiä. Ostin omani joskus vuonna 0 Lontoon Hampsteadissa sijaitsevasta kirjakaupasta, joten englanniksihan tuo on. En itse asiassa edes tiedä onko kirjaa käännetty suomeksi.

Kahdeksannessa luvussa käsitellään hyvyyttä. Käännös (omani) menee näin:

"Todellinen hyvyys / on veden kaltainen. / Vesi on / kaikelle hyvää. / Se ei kilpaile."

Niinhän se on. Vesi juoksee, virtaa, pyörteilee. Se kulkee hitaasti pienenä purona, tai nopeasti mahtavana virtana. Se ei erottele hyvää ja pahaa kulkiessaan, se ravitsee yhtä lailla rikkaruohot ja jaloruusut. Se on viileä, se tasoittaa ja rauhoittaa. Kiertää sulokkaasti tielle tulevat kivet ja antaa katsojalle rauhan. Se ei taistele tiellä olevaa estettä vastaan, vaan kiertää sen. Sillä ei nimittäin ole kiire minnekään, eikä se kilpaile minkään kanssa. 

Vanhan testamentin Aamoksen kirjan viidennen luvun 24. jae mainitsee sekin veden ja veden tiet: "Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus niin kuin ehtymätön puro." Virratkoon kuin vesi: joskus hitaasti, mutta aina määränpäähän saapuen – siihen voi luottaa. Ehtymätön puro, loputon veden määrä, josta ammentaa. Jota juodessaan ei tarvitse pelätä sen loppuvan.  

Tao te chingin koko nimi kirjan kannessa sisältää alaotsikon: a book about the way and the power of the way. Kristinuskon alkuaikoina uskovat puhuivat uskostaan Tienä. Apostolien teoissa jo tuo ilmaus tulee esille useampaan otteeseen. Onhan se mielenkiintoista, kulttuurista ja uskosta toiseen tunnetut yhteiset, toistuvat vertauskuvat. Ryömin syvälle jungilaiseen majaani, enkä sano enää sen enempää tästä. 

Ei kiitos

Luin eilen Anna-Leena Härkösen romaanin Ei kiitos. Se on taattua anna-leena -laatua: napakkaa ja paikoitellen hersyvän hauskaa suomea, nautittava kirjallinen makupala. En usko lukijan pettyvän. Itselleni kirjaa lukiessa syntyi lähinnä kaksi ongelmatilannetta: henkilöhahmojen ohuus ja itse ongelman epäuskottavuus. 

Härkönen on minun mielestäni parhaimmillaan kuvatessaan ihmisiä, joiden ammatit ovat jollakin tavalla lähellä hänen omaa elämäänsä näyttelijänä ja kirjoittajana. Esimerkiksi Avoimien ovien päivässä kuvaussihteeri-Astaan oikeasti uskoi. Puhun tietysti vain omasta subjektiivisesta kokemuksestani käsin, mutta minusta Ei kiitoksen opettajapariskunta jäi vähän pahviseksi maultaan. Kuin olisi vain haluttu valita kaksi keskiluokkaista ammattia korostamaan että Normaaleilla Kunnon Ihmisilläkin On Näitä Ongelmia. 

Ja mitä ongelmia siis? Seksuaalista haluttomuutta, miehen puolelta. Ei kiitoksen Heli Valkonen tekee parhaansa sytyttääkseen aviomiehensä, mutta turhaa on työ: mies elää mieluummin netissä tietokonepelien maailmassa. Ja tähän minun on hiukan vaikea uskoa. Varmasti tällaisia ongelmia on, mutta itse en ole ainakaan kuullut vastaavasta. Toisin päin taitaa olla yleisempää? Sitä paitsi: kaikkihan tietävät, että paras keino suitsia naisen liian vahva libido ovat kotityöt. Ehkä romaanin Heli olisi kaivannut kunnon syyllistämissessiota. "Katso nainen kotiasi, selvä sikolätti, mars siivoamaan!" Kun pyyhkii kotikullan huoneiden ovia, moppaa lattiat, siivoaa jääkaapin ja kuuraa saunan, niin kummasti alkaa ramaista. 

Itse aloin romaania lukiessani miettiä, oliko mies sittenkään tässä se ongelmien lähde. Ettei vain päähenkilö itse koettaisi tehdä seksistä ratkaisua, jotain enemmän kuin mitä se voi olla? Sen verran pakkomielteenomaiselta toiminta ajoittain vaikutti.

Ihmisten odotukset parisuhteelta ovat nykyisin massiivista luokkaa. Jos joku osa-alue ei toimi, niin asiasta tehdään heti Ongelma. On kuin ihmisillä olisi päässään vahva visio siitä, millainen parisuhteen on oltava. Ja senhän myös on sitten oltava sitä, tai muuten*. Mitä tilaa ihmisillä on enää liitoissaan olla oma itsensä? Ja mitä kumppanin vaihtaminenkaan ratkaisee? Jos suhdelaivasta yhden vuotavan kohdan saa kuntoon kumppania vaihtamalla, niin monta muuta uutta vuotopaikkaa syntyy varmasti. Mikä sitten ratkaisuksi, kulkeminen suhteesta toiseen vai? Aina etsien täydellisyyttä, joka kummasti pakenee, juoksee kuin vesi sormien välistä, ei se anna kiinni.

*) Tai muuten = laitetaan lusikat jakoon, pistetään paperit vetämään.

by Ninni

Roadkill

Kaikilla automatkoilla kohtaa ainakin yhden sellaisen. Nimittäin tien poskeen – tai keskelle ajoväylää, jippii vaan – muussaantuneen eläimen. Ei ollut poikkeus tämä viimeisin Itä-Suomen reissummekaan, kyllähän niitä tuli vastaan.

Minun uskoni sielun kuolemattomuuteen saa kolauksen nähdessäni tällaisen roadkillin. En osaa aina ajatella itseäni niin kauhean paljon ylevämpänä tai erikoisempana kuin muut nisäkkäät ovat*. Toki ihmissuvun aivot ovat poikkeuksellisen kunnioitettavan kokoiset: niin kunnioitettavaa kokoluokkaa, että naisen lantio töin ja tuskin saa nämä aivot sisältävän pään synnytettyä ulos omin voimin.

Olen usein miettinyt kuoleman jatkuvan näkemisen vaikutusta ihmisen sieluntilaan. Miten sodan käyneet miehet, kuinka kävi (ja käy?) heidän uskolleen? Nyt siirrymme spekulaatioiden valtakuntaan: uskoisin äidinisäni olleen agnostikko. Nuori jalkaväen upseeri jatkosodan aikana olisiko voinut muuta ollakaan, tai muuksi tullakaan? Kun näkee tuntemiensa ihmisten muuttuvan mustuvaksi lihamössöksi kuumassa kesäsäässä? Juuri sellaiseksi kuin se yksikin pahoin turvonnut roadkill, jonka näimme tienposkessa loputtoman taipaleemme varrella. Pari tuntia sitten naurettiin yhdessä ja sitten ihminen muuttuu nopeasti pilaantuvaksi jauhelihaksi ja logistiseksi ongelmaksi.

Isänpuoleinen isoisäni oli luonnontieteilijä hamaan loppuun saakka. Hän usein huomautti, ettei nisäkästä ole tarkoitettu elämään yhtä vanhaksi kuin hän oli elänyt. Toisaalta hän myös viittasi meidän Herraamme – ainakin sellaisina hetkinä, kun väitti tämän unohtaneen hänet tänne maan päälle elämään! Äidinäiti löysi elämänsä illassa jotakin sellaista aitoa hurskautta – ehkä sitä oli ollut hänessä aina, en tiedä, mutta silloin se ainakin tuli esiin.

Nykyisin ajattelen kuolemisen olevan helppoa, vaikka en aikaisemmin ollut tätä mieltä. Tuo otteen irrottaminen on helpompaa kuin luulisimme, vapauttavaa. Ja uskon muuten myös siihen, että tätä kaikkea (maailmankaikkeutta, taivasta, maata, ihmisiä, tähtiä, yms.) ylläpitävä voima – Jumala – on hyvä ja armollinen. En usko minkään pahan tulevan osaksemme kuoleman kautta. Mitä on kuoleman jälkeen – se askarruttaa tietysti, mutta minusta on parasta jättää se sen ylenmääräinen pohdiskelu^. Nämä asiat ovat mysteerejä, joita kuvataan vajavaisin sanoin ja ilmauksin ja siihen on tyydyttävä. Me emme voi tietää, mutta uskoa voimme. Ja sillä välin yrittää tehdä parhaamme tässä elämässä.

*) Jos olisin elänyt eri tavalla, elänyt enemmän sielun elämää kuin ruumiin, niin ehkä sitten pystyisin ajattelemaan toisin. Ikävä kyllä näin ei ole asiain laita omalla kohdallani. Minun elämässäni ruumiilla on aina ollut oma vahva sijansa.

^) Monet ajattelevat suurimman osan kristityistä pitävän uskostaan kiinni kuin jostakin lapselle turvaa tuovasta unirievusta – usko suojana kuoleman pelkoa vastaan. Sopii kaikessa rauhassa ajatella niin, mutta omalla kohdallani tuo käsitys on ainakin totaalisen väärä. Kuoleman pelolla ei ole merkittävää painoarvoa kristillisyydessäni.

by Ninni

Putoan kartalta..

..  kauas maan reunan yli Siivouksen syövereihin. Siivotessa on aikaa ajatella.

Me kannamme mennyttä itsessämme. Joskus on vaikea uskoa olevansa se sama tyttö, joka kirjoitti ala-asteella aineita lepakoista ja joka halusi aikuisena töihin sirkukseen. Muutaman vuoden vartuttuaan lepakoista lumoutunut oli täysiverinen hevoshullu, joka käytti ylimääräiset rahat sukiin ja kaviokoukkuihin. 

Saanko enää otetta 15-vuotiaasta itsestäni tulemassa koulusta kotiin, nappaamassa salavihkaa tupakan tai kaksi äidin askista ja polttelemassa niitä ennen läksyjen tekoa?  

Mennyt kantaa meitä. Elämä tuntuu rauhalliselta verrattuna teini-iän myllerryksiin. Omaa itseään ei tarvitse enää etsiä, itse on tässä ja nyt. En enää kysy mitä tulen tekemään elämälläni, koska olen tehnyt jo (ja toki tulen tekemään vielä enemmänkin, mutta sitä ei vain mieti niin paljon – päivä kerrallaan!). En tahtoisi olla 18, minusta on mukavampaa olla (pian) 36. Abivuosi ja se tuskallinen oivallus, että elämä saa meidät kaikki kiinni ennemmin tai myöhemmin. Ravaamista allergiatesteissä, ratsastustunteja, jazztanssitunteja, kirjoitusten odotusta pelko puserossa. L'air du Temps. Kuka sen kaiken haluaisi takaisin? 

Siniset enkelit vaihtuivat gintoniceihin ja kuivaan valkoviiniin, yökerhot pohdiskeleviin illanviettoihin muutaman harvan, hyvän ystävän kanssa. Silti joskus, joinakin päivinä, peilistä katsoo 10-vuotias kuin sanoakseen, että täällä ollaan vielä.. 

by Ninni

(Lähinnä) itselleni

Suurin harhakuvitelma on uskoa elämän olevan täynnä rajattomia mahdollisuuksia. Mahdollisuutemme ovat hyvinkin rajattuja ja laidunnamme aika ahtaalla laitumella. Jostakin syystä etenkin nuorille on tapana uskotella, että he voivat tehdä mitä vain ja tie on auki taivasta myöten.

Miksi minä en päätynyt diplomi-insinööriksi Nokialle? Joka aamu töihin salkku vihaisesti viuhuen ja kiivastahtisia palavereja "neukkarissa"? Kiireisiä lounaita ja vatsahaavan ensioireet alle 30-vuotiaana?

Ihmisen rajoja hahmottelevat ensin vanhemmat. Heiltä peritään geneettiset valmiudet. Vanhemmat luovat myös ympäristön, kodin: millaisia asioita se arvostaa ja miten voimakkaasti? Minun ja Nokian väliin nousi heti kouluaikojen alusta melkoinen este – olin huono matematiikassa. Vanhemmat olisivat varmaan voineet käyttää valtaansa ja voimaansa ja pakottaa minut pärjäämään (huonous kun johtui osaltaan kiinnostuksen puutteesta), mutta he eivät tehneet sitä. Meillä uskottiin idealistisesti muidenkin lahjojen merkityksellisyyteen: kyky kirjoittaa, kyky näytellä, humanistisen sivistyksen hankkiminen olivat arvossaan.

Jos siis olisin halunnut Nokian sotaisaksi salkkusaaraksi, niin minun olisi pitänyt syntyä toisenlaiseen kotiin. Olisin muotoutunut toisenlaiseksi ihmiseksi toisenlaisine tavoitteineen. Nyt, tällaisena kuin tänään olen, olisi salkkusota pelkkää piinaa. En nauttisi siitä, en luultavasti pystyisi samaistumaan millään tavoin työtovereihin ja voisin pahoin. Neukkari olisi minun vankilani.

Eipä ihminen avioliitonkaan suhteen ole erityisen vapaa. Luin jostakin suurimman osan pitkäkestoisista suhteista saaneen alkunsa miehen osoitettua kiinnostusta naista kohtaan. Aloitteiden teossa aktiiviset naiset näyttävät häärivän turhaan. Naisen tehtävä on valita – mutta valita vain niistä, jotka ovat ensin ilmaisseet kiinnostuksensa naista kohtaan. Ja sanotaanpa monen naisen valitsevan miehekseen isänsä kaltaisen miehen, kun taas miehet saattavat tuntea vetoa naiseen, jossa on joitakin heidän äitinsä positiivisia piirteitä. Taas kerran rajattuja mahdollisuuksia, aina vain rajatumpia mitä enemmän asiaa pohtii.

Noinkohan PuoLiskoinen muistuttaa isääni? Tietyiltä ominaisuuksiltaan kyllä: arvot, rauhallinen temperamentti, maku kirjojen, musiikin ja harrastusten suhteen. Pituus ja ruumiinrakennekin ovat toisiaan muistuttavia. Minä en osaa sanoa muistutanko PuoLiskoisen äitiä. Ehkä siinä mielessä, että minäkin olen innokas leipuri. Tosin en läheskään yhtä taitava kuin anoppini. Sisustaminen ja kodin viihtyisyys ovat meille molemmille tärkeitä, mutta anoppini ymmärtää liikeasioiden päälle paljon enemmän kuin minä. 

Minusta tuleekin deterministi, hylkään vapaan tahdon pian kokonaan. Tai ehkä ongelmaksi muodostuvat käsitteistä luomamme mielikuvat. Voihan ihmisellä olla vapaa tahto, vaikka valinnan mahdollisuudet olisivat rajattuja. 

Naiseksi syntyminen on muuten yksi suuri rajoite elämässä. En ole koskaan salannut sitä, että olisin mieluummin ollut mies^. Ei miehenkään horisontissa siinnä pelkkiä houkuttelevia näkyjä, mutta keskittyminen olennaiseen on helpompaa. Ei ole tätä naisten ikuista pikkumaisuuksien taakkaa kannettavana (miesten pikkumaisuuksien taakat ovat erilaisia). En tunne oloani kotoisaksi "naisten juttujen" parissa. Naisten hehkuttaessa vauvoistaan tai piirakkaresepteistään on olo melkoisen ulkopuolinen ja jopa ärtynyt*. 

Nainen saa helpommin kummajaisen leiman otsaansa kuin mies. Jos nainen kiistää vaikkapa biologisen kellon olemassaolon, niin outolinnun kirjoihin siinä päätyy. Miehen vapaudenhalua ja kulkemista ymmärretään paremmin.  

Luokittelisin itseni onnelliseksi ihmiseksi. Silti: vapaita me emme ole. Odotusten pakkopaidat hiertävät ja joskus korkokengät tekevät jalkoihin rakkoja. Me synnymme melkoisen tyhjinä tauluina, joihin vanhempamme kirjoittavat omat teesinsä. Tabulat ovat harvinaisen rasoja, kunnes vanhempamme kirjoittavat ne täyteen ranskalaisia viivoja ja huutomerkkejä ja alleviivattuja käskyjä. Tai piirtelevät niihin kukkasia, kiehkuroita, rauhanmerkkejä ja perhosia. Sitten meidän on käytävä omat taistelumme noiden teesien ja perhosten kanssa. Tien päässä on – jos onnekkaita olemme – jonkinlainen mielenrauha. 

 

^) Olen aika vahvasti tätä mieltä, mutta välillä tosin epäilys hiipii mieleeni. Jos olisin mies, niin baletin harrastaminen olisi melko vaikeaa? Se voitaisiin ymmärtää väärin toisten miesten parissa. 

*) Tietysti sen ärtymyksen salaa, mutta olemassa se silti on ja saattaa aiheuttaa päänsäryn tunnin, parin kuluttua. 

 

by Ninni

Sanoista ja hiljaisuudesta

Tällainen siivetön serafi kuin minä, olento jossakin paradoksin ja oksymoronin välimaastossa, missä onkaan minun kotini? Kirjoitettujen sanojen taivaassa, käsiteavaruudessa – siellä voi lentää siivettömänäkin.

Alan ymmärtää ihmisiä, jotka tekevät hiljaisuuslupauksen. Sanat ovat tärkeitä, mutta arkielämässä niitä käytetään liikaa ja niitä käytetään väärin. Niiden merkitystä muunnellaan, ne alennetaan pelkäksi suun täytteeksi pyörimään kielen päällä ja jauhautumaan hampaissa kuin purukumi. Ehkä sanojen olisi parasta elää vain kirjoitettuina sanataivaan tähtikuvioiksi. Ihmisiä kohdatessa voisi olla vaiti, korkeintaan antaa silmiensä puhua ja hymyillä hyväntahtoisesti. Vältyttäisiinpä ainakin väärinkäsityksiltä.

Eilen olin kauppapostissa, postikaupassa ostamassa postimerkkejä ystävänpäiväkortteihin. Jäin suustani kiinni, typerästi ja tarpeettomasti. Eräs rouva alkoi esitellä omia korttejaan ja ne olivat valtavan hienoja. Ihastelin niitä, mutta sitten tuli masennus, epäilys ja harmistus, koska itselläni oli osa korteista kummallisia itse askarreltuja väkerryksiä ja ne alkoivat näyttää vähäarvoisilta. Lisäksi ne riivatun postimerkit olivat suuria ja epämuotoisia, eivätkä tahtoneet sopia postimerkille varattuun paikkaan.

Vieressä omia korttejaan postimerkittävä rouva sanoi lähettävänsä vanhalle kummitädilleenkin kortin ja sitten minulle jysähti mieleen, että olisinhan itsekin voinut laittaa kortin viime kesänä leskeytyneelle kummilleni. Itseäni soimaten lähdin kaupasta. Kellokin oli taas aivan hävyttömän paljon, koska puhetta oli piisannut yllin kyllin. Menin ostoksille ja tietysti siinä hopussa unohtui moni tärkeä asia sinne kauppaan. Joudun siis toistamaan kauppareissun, jonka aikana altistan itseni taas turhan puhumisen vaaralle, joka johtaa kiireeseen ja hajamielisyyteen, joka johtaa ostosten unohtamiseen ja triviaalien asioiden miettimiseen. Varsinainen noidankehä!

Tule avuksi, mestari Eckhart: "Heidän pitää ymmärtää, että tämän elämän paras ja jaloin saavutus on kyky olla hiljaa ja antaa Jumalan puhua ja toimia sisäisyydessään."