Avainsana: esineet

by Ninni

Käpy yöpöydän laatikossa

En ole koskaan ollut sellainen ihminen, joka jemmailee yöpöydän laatikkoon mitään kovin tärkeää. Sieltä saattaa löytyä hiuspompula (niiltä ajoilta, jolloin siivetön ystävänne oli pitkäkutrinen nainen), tai hiuspinni, ehkä joku kirjanmerkki.

Nyt sieltä löytyy käpy. Tarkemmin sanottuna männynkäpy.

Jostain tuntemattomasta syystä avasin laatikon, ja siellähän käpy vinkkasi minulle iloisesti silmää. Tuli hyvä mieli, muistoja syksystä. Lakulla oli silloin käpyvaihe päällä, ja koti täynnä näitä havupuiden hedelmiä. Yhdessä vaiheessa löysin sellaisen sängystä, ja väsyneenä en jaksanut viedä sitä roskikseen, vaan heitin mokoman yöpöydän kätköihin.

Laatikot ja käsilaukut ovat yllättävien löytöjen valtakuntaa. Teatterilippu menneeltä syksyltä, tuttavan omin käsin tuhertama, yhteystiedot sisältävä lappu, melkein loppuun kulunut suosikkihuulipuna – eletyn elämän esineitä. Palvon onnellisia muistoja ja ne vähän onnettomammatkin tuntuvat ajan kuluessa kultautuvan.

En tahtoisi elää elämää, jossa käpyä ei voi löytää yöpöydän laatikosta. Eipä toisaalta taida olla pelkoakaan sellaisesta.

 

by Ninni

Muistilappuihminen

Kävin tänään kirjastossa. Riemastuttava löytö: Mark Twainin kirjoittamat Eevan päiväkirja ja Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta. Pieniä, laihoja tekeleitä, mutta täynnä ilahduttavia huomioita miehen ja naisen eroista. Hymyillen kirjoitettu, siitä olen varma. Kirjoittajan hymy tarttuu aikojen jälkeen lukijaankin. Viisaus ja hymy ovat sisarukset.

Minä muistilappuihminen olin varustautunut tänään parillakin keltaisella, itseliimautuvalla sydänlapulla. Täytyyhän kaikki hoidettavat asiat listata, ettei mikään unohtuisi. Kaupan pihalla huomasin tiputtaneeni niistä toisen maahan. Katsoin sitä hetken, ennen kuin nostin sen ylös. Maassa lojuva muistilappu vain lyijykynäkirjoituksineen. Pelkkä paperinpala, mutta sisältää erään ihmisen suunnitellut menot muutamaksi tunniksi.

Kadut ovat täynnä tarinoita. Pudonnut hiussolki, rutistunut ja sateen kastelema elokuvalippu, karkkipaperi. Ne ovat olleet iloisten, väsyneiden tai pettyneiden ihmisten omia. Jotkut on viskattu syrjään vihaisesti ja uhmakkaasti – roskista en käytä! – ja jotkut ovat tipahtaneet vahingossa. Jos voisikin niitä koskettamalla tietää ne tarinat. Omaa keltaista sydäntarinaani en jättänyt muiden ihmeteltäväksi. Se tarina päätyi roskakoriin.

Aatamin ja Eevan lisäksi lainasin Hannu Mäkelän Mestarin (kertoo Eino Leinosta), Alexander Trocchin Nuoren Adamin (olin varannut sen) ja Eva Hemmingin Hymy nuoruudelle (ballerinan elämänkerta). Kaupasta ostin taas niin paljon kaikkea, että suorastaan horjuin kasseineni kotiin harmaan syystaivaan alla.

by Ninni

Poissa silmistä..

Minun kodinhoidolliset toimeni ovat joskus melko voimaperäisiä. Se tuli todistetuksi eilen: onnistuin huiskaisemaan olohuoneen pöytälampun lattialle häärätessäni imurin kanssa. Räks ja räiskis, suloinen suosikkilamppuni kymmeninä vaaleanpunaisina lasinsiruina jalkojeni juuressa.

PuoLiskoinen vei tarpeettomaksi käyneen lampunjalan "pajalleen", eli keskeneräisten projektien säilytyspaikkaan. Ehkä jonakin päivänä verhoilemme lampun uudestaan, tai sitten emme.

Muistelen jokin aika sitten lukemaani Roger-Pol Droitin kirjaa Esineiden luonto. Siinä sanottiin aivan oikein, että meidän aikanamme maailmassa on enemmän esineitä kuin koskaan ennen. Ja uusia tulee lisää joka päivä. Oikeastaan se on melko pelottava ajatus. Hukumme romuun, uutta tulee enemmän kuin vanhaa rikkoutuu.

Suosikkilamppunikaan ei mennyt mihinkään esineiden taivaaseen. Se on poissa silmistä, mutta ei poissa maailmasta. Esineestä on tullut romu. Silti se vie melkein yhtä paljon tilaa tässä maailmassa kuin ennen rikkoutumistaan. Se varaa oman paikkansa maailmasta ja sen lisäksi luultavasti hankimme toisen lampun korvaamaan menetystämme.

Oikeastaan olisi järkevintä ostaa kaikki, ihan kaikki, käytettynä. Tarvitseeko maailma oikeasti satoja ja tuhansia uusia esineitä joka päivä? Mihin tämä vielä päättyy. Giacometti kai halusi esitellä taiteen kuolleille sukupolville. Pitäisikö meidän haudata rojumme maahan, antaa ne maan sisään haudattujen vainajien ihmeteltäväksi. Mitä menneet polvet ajattelisivat tästä "osta, käytä, heitä menemään"-kulttuurista?

Fasaanin juoksu

Urospuolinen fasaani juoksentelee usein tässä pihapiirissä. Katselin tänään sen juoksua pihatiemme poikki. Lintu ei näyttänyt elävältä eläimeltä, vaan koneelta juosta tikuttaessaan luonnottoman tasaista vauhtia eteenpäin. Vartalossa ei liikkunut mikään, vain jalat pitivät liikettä yllä. En usko fasaanin tienneen tarkkaan minne se oli matkalla, mutta siitä huolimatta se teki päämäärätietoisen vaikutelman.

by Ninni

Vanhoja tuttavuuksia

Jotkut kirjat ovat sellaisia, että ne on pakko lukea uudestaan ja uudestaan. Hannu Mäkelän kirjoittama Nalle ja Moppe kuuluu tähän joukkoon. Olen nautiskellut tästä kirjasta, sen ajankuvista, Leinon ja L.Onervan muotokuvista. Välillä puolueeton lukija lähtee lomalle – huomaan suuttuvani Onervan puolesta ja asenne Leinoa kohtaan muuttuu vähemmän suopeaksi.

Aikalaiset kuvasivat Leinon ulkomuotoa usein negaation kautta tyyliin "hän ei ollut kaunis mies". Se on kai hitusen parempi kuin sanoa suoraan rumaksi suurta runoilijaa. Mietin mikä onkaan ulkonaisen olemuksen suhde hengen lentoon. Jos Leino olisi kasvoiltaan ja vartaloltaan ollut sadun prinssi, niin olisiko hän ollut yhtä tuottelias ja hyvä runoilija? Leino oli naistenmies, mutta hän ei ollut sitä habituksensa ansiosta, vaan henkensä ja mielensä vuoksi. Hänen elämänsä naiset saivat nauttia niin leikkimielisistä kuin vakavammista heille omistetuista runoista. 

Droitin Esineiden luonto innostaa havaintoihin. Tänään huomasin taas mielenkiintoisen asian: minulla on oikeastaan aina, niin kauan kuin muistan, ollut lyijykynän teroittimena pikkuruinen maapallo. Ei tietystikään yksi ja sama, mutta muoto ja malli on aina sama. Muistan sen jo kouluajoilta, pienen pyöreän maapalloteroittimen penaalissani. Yksi asia siis ainakin on pysynyt ennallaan tässä muuttuvassa maailmassa ja se on vanha ystäväni maapallo. Ja tietysti lyijykynä: minä olen vanhanaikainen enkä ole syttynyt lyijytäytekynistä. Pehmeä B-lyijykynä on edelleenkin suosikkini, vaikka se sotkeekin kädensyrjän mustaksi. 

On ihmisiä, joiden mielestä lyijykynän – etenkin pehmeän – teroittamisessa kuluu turhaa aikaa ja lyijytäytekynä on siksikin parempi. Minusta juuri sillä pikku maapallolla teroittaminen on parasta. Se antaa hyvän miettimistauon, ajatukset siinä orientoituvat samalla kun käsi kiertää kynää teroittimessa. Nenään nousee hyvä puun tuoksu ja korviin tuttu työn ääni.  

by Ninni

Kirjoista ja korteista

Sain tänään pääsiäiskortit postitettua. Ei, en aio laittaa kuvia niistä blogiin, tänä vuonna se olisi suoranaista kidutusta. Korteista tuli nimittäin hyvin alkeellisia. Päiväkotien hoidokit tekevät tyylikkäämpiä. Mutta sille ei nyt voi mitään, täytyy vain toivoa vastaanottajilta suvaitsevaista mieltä. Pysyttelin turvallisessa tiputeemassa lähtemättä yrittämään mitään liian kunnianhimoista. Viime vuonna jonkun oudon hybriksen vallassa yritin jopa luonnostella ristiinnaulittua Kristusta korttiin, mutta siitä ei sen enempää – katastrofaalinen virhe.

Suuren viikon alkamisen kunniaksi mainittakoon myös, että sain PuoLiskoisen ja itseni ilmoitettua kesän ikonimaalauskurssille! Mikään ihan pieni saavutus tämä ei ole, koska kurssit täyttyvät minuuteissa. Kädet tärisivät hermostuksesta, kun näpyttelin netti-ilmottautumisia kaksin kappalein kilpaa kellon kanssa. Palkittiinpa vaiva kuitenkin.

Kuolemasta ja kuolemattomista

Luin Jörn Donnerin laihanluirun kirjan Kuolemankuvia. Kansikuva on kuin suoraan Mullan alla-televisiosarjasta kopioitu – ehkä tarkoituksella? Se jo antaa osviittaa sisällön suhteen, joka ei ole kovinkaan tuoretta tai omintakeista. En pääse eroon siitä häiritsevästä ajatuksesta, ettei tämän kirjan nimi oikeastaan vastaa sen sisältöä. Vanhenevan miehen tarkoituksettomuuden tunteesta voisi olla hyvä nimi, mutta tietysti liian pitkä.

Mielenkiintoisempi tuttavuus on sen sijaan ollut Rogel-Pol Droitin Esineiden luonto. Se avaa uuden näkökulman arkipäivän tuttuihin esineisiin, joita me ihmiset emme edes tajua ympärillämme. Droit onnistuu sanomaan avaimista, katulampusta, suolasirottimesta, klemmarista ja sängystä jotain sellaista, joka oikeasti saa katsomaan näitä esineitä toisin silmin. Onko sänky esine, vai onko se kokonaan toinen tapa olla? Avaruusalus kahden maailman välissä, sanoo Droit. Kun ihmisen asento muuttuu normaalista seisovasta asennosta istuvaan tai makaavaan, niin istumisen tai makaamisen mahdollistava esine on melkein näkymätön – se unohdetaan. Asennon myötä myös tapa katsoa maailmaa muuttuu.

Esineissä on sekin mielenkiintoinen piirre, että minusta ne pääsevät tässä maailmassa lähemmäs kuolemattomuutta kuin me ihmiset. Kirjoitin tästä jo aikaisemminkin. Muovikippo saattaa elää viisisataa vuotta, museoissa näkee paljon sitäkin vanhempia esineitä. Ihminen ei kestä aikaa, esine kestää paremmin. Minulle esineen merkityksellisyys syntyy siihen liittyvistä tarinoista. En ole koskaan jaksanut ymmärtää pakkomiellettä mahdollisimman kalliisiin esineisiin. Jos esineeseen kiintyy esimerkiksi siihen liittyvien tarinoiden vuoksi, niin sitä ei silloin suurin surminkaan myisi. Niinpä rahallinen arvo lakkaa olemasta merkityksellinen. Siitähän tulee juuri se tunnearvo, josta paljon puhutaan ja pitäisi puhua vielä enemmänkin.