Avainsana: avaruus

by Ninni

Siivetön suunnittelee matkaa..

.. tosin ihan vain kotimaassa. 25.10. olisi Riihimäellä karjalaisten tapaaminen, johon ajattelin minäkin innostua osallistumaan. Olen yleisesti ottaen tavattoman laiska lähtemään minnekään – jo Raisioon tai Turkuun ajaminen on herkulesmainen ponnistus – mutta tässä on kyse aivan poikkeuksellisesta asiasta, joka motivoi.

Ilmottautumisaikaa on 20.10. asti, enkä vielä ole sitä vahvistanut, mutta 90% varmuudella voin sanoa sinne lähteväni. Olen jopa katsellut VR:n sivuja ja Matkahuollon aikatauluja yrittäen valita eri kulkuvälineiden välillä. Junamatkustus olisi himpun verran halvempaa ja vartin verran nopeampaa, mutta mutkana matkassa olisi yksi kireällä aikataululla oleva junan vaihto Toijalassa. Bussilla pääsisin suoraan Turusta Riihimäelle, mutta siinä ongelmaksi muodostuu saapuminen kello 13. Kello 13 alkaa jo tämä meidän rajantakaisten kohtaaminen ravintola Graniitissa, eikä ajatus myöhästymisestä houkuta. Kolmas vaihtoehto on ajella iloisesti omalla autolla, ja sen taidan valita. Navigaattorin kanssa uskaltaa kehnompikin suunnistaja lähteä matkaan, ja autoillen matka saattaa sujua nopeammin kuin bussilla tai junalla.

Minua kiehtoo ajatus tällaisista tapaamisista. Näiden ihmisten parissa olisin viettänyt elämäni, jos maailmanhistoria olisi sen sallinut. Näiden ihmisten kanssa olisin puhunut arjen asioita, jakanut ilot ja surut. Minua viehättää ajatella entä jos, minua vaivaa ajatus siitä, mitä olisi voinut olla. Mitä olisi voinut olla, ja mitä on: mahdollisten maailmojen kohtaaminen, limittyminen, uudet ovet ja ikkunat avautuvat. On tienhaaroja: mitä teemme tai emme tee, mitä valitsemme valitsemattakaan.

Asteroidiahdistus

Millaisen ihmisen mielestä uuden maapalloa kiertävän, kaartavan, vaanivan, ja ahdistavan asteroidin löytyminen on ”hämmästyttävää” ja  ”hassu sattuma”? Minusta asia on lähinnä kauhistuttava, pelottava, pahaenteinen. Jos nyt joitakin adjektiiveja pitäisi valita. Murikka on kiertänyt meitä jo 775 vuoden ajan. Se kulki siis avaruudessa lähellämme, kun uskonpuhdistus raivosi verisenä myrskynä yli Euroopan, kun Mikael Agricola pohdiskeli kirjoitettua suomen kieltä, ja kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin 1453. Armomme aika on jatkunut pitään – mistä sen tietää, vaikka tuo asteroidi vielä olisi Jumalan tuomio ja rangaistus ihmiskunnalle.

by Ninni

Melankolia

Katsoin aiemmin digiboksittamamme Lars von Trierin elokuvan Melancholia. Olipa se virhe. Nyt elokuvan perusidea (apokalyptinen tuho maapallon törmätessä toiseen planeettaan) pyörii mielessäni, ja on syrjäyttänyt kaikki muut avaruusaiheiset pelkoni ainakin hetkeksi.

Tietyssä katsannossa voimme jo olla kuolleita. Jos jossain kaukana on tapahtunut avaruudellinen räjähdys, supernova, tai joku muu suurtuho, olemme me elossa vain, koska sen valo ei ole vielä saavuttanut meitä. Olemme potentiaalisia kuolleita. Ihan kuten aurinko voisi kuolla, ja me maapallolaiset saisimme siitä tietää kuuden tai kahdeksan minuutin viivellä – sen verranhan kestää valolta kulkea auringosta maahan.

Me emme voi vaikuttaa yhtään mihinkään. Elämme joka päivä armon varassa.

by Ninni

Entä jos?

Heräsin yöllä siihen, että koira kutitti varpaitani. Kello oli noin kolme, aamuyön tunti käsillä. Aloin miettiä siinä valvoessani – minähän en kerran herättyäni nukahda helposti – kevään takkuilevaa tulemista. Talven selkä on kalenterin mukaan taittunut ajat sitten, mutta vielä se ryömii eteenpäin, tai käyttää kainalosauvoja. Mietin, jos kävisikin niin, ettei kevät ollenkaan tule? Sää sen kun vain kylmenisi: tulee 20 astetta pakkasta, sitten 50 ja 70. Mitä oikeasti voisimme tehdä, jos maapallo yhtäkkiä vain kylmenisi? Tai entä jos kesän tullen lämpötila ei pysyisikään Suomen kesän lukemissa, vaan tulisi aina vain kuumempaa? Ensin Saharan lämpötilat, sitten saunan, lopuksi kiehuvan veden? Paistuisimme hengiltä.

Meillä ei ole mitään takuita siitä, että maapallo kannattelee meitä huomiseen ja ylihuomiseen. Entä jos maapallon akselissa tapahtuu pieni poikkeama, se kallistuu liikaa, tai liian vähän..? Tai jos aurinko alkaa oikutella ja jakaa säteitään liikaa, tai liian vähän? Avaruudessa kaikki lienee mahdollista.

Tällaisia asioita ei ole mukava ajatella aamuyöstä. Ympärillä on hiljaista: Hietamäentiellä ei liiku vielä kukaan muutamaan tuntiin. Siippanen nukkuu viattoman unta vierellä ja koiratkin näkevät omia, koiramaisia uniaan. Itse sitä valvoo ja miettii: kuinka kauan vielä? Kuinka kauan meillä on onni olla elossa? Ihmiskunta muistuttaa välillä muurahaisyhdyskuntaa pesässään. Iso jalka on pesän päällä valmiina tallaamaan, mutta muurahaiset sen kun jatkavat arkisia askareitaan mielipuolisen välinpitämättöminä. En ole varma, mikä olisi se iso jalka, joka ihmiskunnan päällä häälyy. Ehkä se on kaiken ennustamattomuus, oma voimattomuutemme kosmisessa mittasuhteessa? David Humen tavoin en osaa luottaa auringon nousevan huomispäivänä idästä, tai mistään muualtakaan. Kaikki on armoa.

by Ninni

Uljas, uusi (punainen) maailma

Tämä uutinen sai suoraan sanottuna silmäni kasvamaan teevadin kokoluokkaan ja katseen kalenteriin: onko nyt aprillipäivä? Vaan ei: ilmeisesti jotkut ihan tosimielellä hakevat ehdokkaita yksisuuntaiselle (!) matkalle Marsiin. Matkan päätteeksi nämä löytöretkeilijät päätyisivät asumaan punaiselle naapuriplaneetalle loppuelämänsä ajaksi.

Haaveita ja hullutuksia maailmaan mahtuu, mutta todella ällistyttävää tässä on halukkaiden runsas määrä. 8000 ehdokasta on jo ilmottautunut! Luvassa on kahdeksan vuoden koulutus (ajallisesti siis pitempi jakso kuin korkeakoulututkinnon suorittaminen), johon sisältyisi ainakin lääkinnällisiä taitoja ja insinööriosaamista.

En ymmärrä kuinka tämä hanke voisi toteutuessaan olla mitään muuta kuin katastrofi. Tuollaisesta selviäminen voi onnistua yhdeltä ihmiseltä miljoonasta. Enkä ole ollenkaan varma siitä, ovatko nuo poikkeusihmiset hakijoiden joukossa. Luultavasti he ovat niin jalat maassa -ihmisiä, ettei tuollainen scifi-exodus heitä houkuttelisi. Arpapeliähän se on joka tapauksessa: vaikka ihmisen psyykkiset, älylliset, ja fyysiset valmiudet olisivatkin kohdallaan, niin mikä takaa noin pitkän avaruusmatkan onnistumisen? Avaruus on vaaroja täynnä, siellä lentelee asteroidia ja komeettaa ihan kotitarpeiksi. Voihan se seilaava tähtilaiva saada jonkun teknisen vian ja – no, tiedämme kaikki kuinka siinä kävisi.

Tässä yrityksessä on enemmän tai vähemmän kamikazehtavia piirteitä, mutta toki olemme kaikki vapaita tekemään tahtomme jälkeen oman elämämme suhteen. Minua vain ei sellaisessa sillipurkissa nähtäisi seilaamassa tähtiin.

Muistan lapsena lukeneeni Marsin aikakirjat, ja se sai minut pitkäksi aikaa masentuneeseen mielialaan. Vanhemmiten olen yhä vakuuttuneempi siitä, että ihmiskunta on kohtalossaan sidottu tähän omaan planeettaamme. Tiedän, että se tarkoittaa ihmiskunnan tarinan rajallisuutta, koska tämä sininen planeettamme ei tule säilymään elinkelpoisena ikuisesti. Mutta ehkä meitä ei ole tarkoitettu valloittamaan avaruutta? Mitä me voisimme antaa avaruudelle ja toisille planeetoille? Oikeasti? Minusta aikamme rajallisuus tekee elämästä entistäkin kallisarvoisempaa ja merkitysellisempää. En jaksa uskoa, että me ihmisruumiinemme lennämme tähtiin. Jos sinne jotkut menevät, niin ne olennot eivät enää paljonkaan muistuta lihasta, vedestä, ja luusta koostuvia ihmisiä.

by Ninni

Kuu, tuo kutistuvainen kappale

Alakulo valtaa mielen. Mikään ei ole niin kuin ennen. Ennen kaikki oli – no, jotenkin suurempaa? Ilmeisesti näin oli laita myös oman kuumme. Kuu nimittäin kutistuu. Tutkijat lohduttelevat kutistumisen olevan hidasta ja vähäistä, mutta kuitenkin.

Kuu-parka. Uskollinen liittolaisemme, kaunis kiertolaisemme, avaruudellinen kohtalotoverimme. Ja nyt kokemassa kääpiön kohtalon.

Tarinoita

Luin kaksi hyvän lukuromaanin nimen ansaitsevaa kirjaa. Toinen on kotimaista tekoa, Eeva Joenpeltoa: Neito kulkee vetten päällä. Toisen tarinan juuret uppoavat syvälle Puolan maaperään: Tadeusz Konwickin Isoäitini tarina on sekoitus oikeasti eläneen ihmisen elämäntarinaa ja fantastista, sadunomaista fiktiota. Kuvitelmat ja todellisuus limittyvät toisiinsa: Konwicki kertoo tuntemattoman isoäitinsä vaiheista aavistellen ja leikkien erilaisilla mahdollisuuksilla.  

by Ninni

Miltä avaruus tuoksuu?

Minä toivoisin sen tuoksuvan toscapiirakalta tai korvapuusteilta, mutta oikeastaan sen tuoksu tuo mieleen otsonin tai ruudin. Näin ovat astronautit meitä valistaneet. Tässä taas yksi uusi syy uskoa avaruuden olevan ihmisille Kielletty Paikka. Jos se olisi Sallittu, niin kai se sitten myös tuoksuisi paremmalta? Ruudin tuoksussa, koko ruudin käsitteessä on itse asiassa mukana vihamielinen elementti: ajatus sodasta ja aseista. Sen täytyy olla viesti meille yliuteliaille: älkää tänne tulko!

by Ninni

Lauri itkee ja viskelee kiviä

Olemme ehtineet Laurin päivään. ”Syystä Laurista, kevättä kynttilästä” sanoivat meitä ennen eläneet suomalaiset. Lauri seuraa myös Jaakon esimerkkiä viskaamalla jo toisen kylmän kiven veteen. Uimarit varokoot kylmeneviä vesiä ja lenteleviä kiviä! 

Puiden ei enää uskottu kasvavan Laurin jälkeen ja tuuliviirinkin käänsi Lauri merkiksi syksyisen sään saapumisesta. Tältä päivältä kerääntyivät laumoihin myös kurjet, villihanhet ja pääskyset. Muinaiset katsoivat sääennustuksensa tämän päivän säistä: aurinkoinen sää tiesi saman hyvän sään jatkumista Pärttyliin (24.8.) asti ja syksystä oli tulossa kaikin puolin hyvä. Tänään oli ainakin täällä Varsinais-Suomessa hyvin aurinkoinen päivä, joten se tietää hyvää!

Lauri on myös herkkä ja tunteellinen mies: tänä yönä nähdään perinteisesti paljon tähdenlentoja ja niitä on sanottu Laurin kyyneleiksi. Tähdenlennot johtuvat siitä, että maapallosemme kohtaa Perseuksen tähtikuviossa olevan meteoriparven, mikä sitten ilmenee tähdenlentoina meidän silmillemme. Näin valistaa meitä Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan.

Avatessani oman ortodoksisen kalenterini näen tälle päivälle merkityn pappismarttyyri Laurentios Roomalaisen, joka kärsi marttyyrikuoleman vuonna 258. Kansanomaiset uskomukset, lystikkäät ja hauskat tavat lepäävät marttyyrien luilla.

Avaruusajatuksia

Avaruusajatuksista on vaikea päästä irti. Minua vaivaavat tähdet ja kaasusta muodostuneet planeetat. Pohdiskelen niiden painoa: kokonaan kaasusta muodostunut pallohan voisi olla todella kevyt, vaikka mittasuhteiltaan olisi suuri. Voisikohan kaasuplaneetta painaa vähemmän kuin minä? Tietysti niissä voi olla kiviainesta tai muuta, joka nostaa painoa.

En saa vastausta tähän kysymykseeni, koska kuka pystyy menemään avaruuteen punnitsemaan planeetan? Ei sitä voi ihan tavalliselle digivaakalle laittaa, eikä taitaisi rahtivaakakaan olla tarkoitukseen sopiva. Minua eivät tyydytä arviot tähden tai planeetan painosta – tahtoisin tietää tarkasti.  

Luonnottomuudet – luonnottomuudella tarkoitan suurta, mutta kevyttä tai kaasuista planeettaa – saavat minut melkein itkun partaalle. Sellaista ei saisi olla. Muutenkin nuo kaasusta koostuneet ”kappaleet” ovat huijausta. Olen tottunut ajattelemaan tähtiä ja planeettoja kiinteinä palloina. Kaasuplaneetta on kauhea ajatus: ihminenhän voisi olla sen sisällä huomaamatta ollenkaan olevansa jonkun sisällä. Tuollaiset tekevät pilkkaa esineen ja kappaleen käsitteistä.

Näistä kirjoittamallakin saa jo aikaan kiihtyneen mielentilan. Aion unohtaa avaruuden toistaiseksi, tai ainakin yrittää. Onhan minulla ilonkin aiheita: PuoLiskoinen on huomattavasti virkistynyt verrattuna eiliseen.

by Ninni

Aina askarruttava avaruus

Olen miettinyt paljon avaruusasioita tässä viime aikoina. Ei minusta sinne pitäisi mennä. Minusta kaikki avaruudessa viittaa – tai sanoo suoraan – ettei se ole ihmisen paikka. Meitä ei ole tarkoitettu menemään sinne. Avaruus on kylmä, eikä niissä lämpötiloissa ihminen selviäisi ilman mielikuvituksellisia avaruuspukuja. Avaruus on suuri, eikä niissä etäisyyksissä ole ihmisen helppoa matkata. Avaruudessa ei ole happea, eikä vettä, eikä ravintoa. Myrkyllistä säteilyä sen sijaan on riittämiin. Ja tähdet, entä tähdet sitten? Kaukaa katsottuna kylmiä pisteitä, läheltä polttavan kuumia – vaarallisia. Ihminen ja tähti eivät sovi yhteen. Alkuaineemme voi olla yhteistä, mutta ajan kuluessa olemme toisistamme vieraantuneet. Emme enää ole sukulaisia. Meidän on viisasta pitää kunnioittavaa etäisyyttä toisiimme.   

Minusta meidän kohtalomme on erottamattomasti sidoksissa maapalloon. Meidän kohtalomme ihmislajina, sivilisaationa ja yksilöinä on tämä planeetta. Olemme kiinni siinä, se on äitimme ja me sen lapsia. Kun se sulkee silmänsä ja kuolee, niin ehkä meidänkin pitäisi?

Joku 300 vuoden kuluttua voi nauraa näille takapajuisille mielipiteille. Kenties ihmisrotu änkeää itsensä avaruuteen levittäytyen muille planeetoille ja vaikka millaisille tekokuille. Naurakoon se ihminen vapaasti. Itse olen onnellinen säästyessäni sellaiselta tulevaisuudelta.

Onko avaruuteen tunkeutuminen synti? Minusta Jumala on tehnyt suunnilleen kaiken muun paitsi pystyttänyt sinne ”pääsy kielletty”-kyltin. Me vain emme tajua lukea rivien välistä. En osaa sanoa asiasta mitään yleisellä tasolla, mutta minun maailmassani se vaikuttaa synniltä. Tai mielettömyydeltä, hupsutukselta: kuinka hassuja oikeastaan olemmekaan lennellessämme rakettipurtiloillamme Äiti Maan ulkopuolelle.

Loppulausuma Helvi Hämäläisestä

Helvi Hämäläisen päiväkirjat päättyvät traagisesti. Kirjailijan vanhuus ei ollut helppo, eikä hän itse ollut helppo vanhus. Helvi Hämäläinen oli oikeastaan koko elämänsä hiukan vauhko, sillä tavoin kuin villi eläin on vauhko ja arvaamaton.

Elämänsä illassa Hämäläinen valitti toistuvasti suurta yksinäisyyttään, vaikka hän tapasi poikaansa usein. Pojan kuoltua seuraa pitivät miniä ja lapsen lapsi, poika hänkin. Mutta se ei riittänyt Hämäläiselle.

Hämäläisen kieli elää ja kukkii, mutta itse hän ei todellakaan ollut aina helposti tyydytettävä ihminen. Ystävät ja kustannusyhtiöiden henkilökunta saivat sen havaita, kuten myös sukulaiset. Välit poikaankin olivat etäiset ja ajoittain tämä keski-ikäisenä kuollut poika oli äitiään kohtaan hieman epämiellyttävä. Pojan kuolema oli kuitenkin Hämäläisen elämän suuri tragedia, mutta en ole varma suriko hän niinkään sitä miestä joka pojasta tuli, vaan muistojensa pikkulasta ja yksinäisyyttään – itseään.

Monet sanovat varmuudella, ettei lapsen ole tarkoitus kuolla ennen vanhempiaan. Näin ajatteli Hämäläinenkin. Tämä alhaisen lapsikuolleisuuden aika on kuitenkin melko nuori ilmiö läntisessä maailmassa. Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun pikkulasten kuolemat olivat arkipäivää. Lapsia syntyi paljon ja hyvällä onnella muutama eli aikuisikään. Meille lapsen kuolema on luonnoton ajatus, mutta aikana ennen rokotuksia, antibiootteja, penisilliiniä ja tietoa sairauksien syntymekanismeista ei oikeastaan mikään ollut sen luonnollisempaa. Lapsi ei ollut silloin sellainen harvinaisuus kuin nykyisin. Ankarassa selviytymistaistelussa saattoi aikuisen kuolema (työkykyisen, työtaitoisen, voimakkaan ja terveen) olla suurempi suru. Luonnollinen ja luonnoton ovat käsitteinä aina sidoksissa aikaan ja paikkaan. Siksi niitä sanoja pitäisi kai käyttää harkiten.

Mietin usein yksinäisyyttä valittavia ihmisiä. Mitä he oikeastaan odottavat toisen ihmisen voivan heille antaa? On myös ihmisiä, joille mikään ei riitä, mikään seura tai huomio ei ole tarpeeksi. Silloin ongelma ei välttämättä olekaan yksinäisyys, vaan ihan joku muu. Ja pitäisi miettiä mikä.