Luin Lena Einhornin kirjan Ninan matka: tositarina Varsovan getosta. Se on kirjoittajan äidin, Nina Rajmicin, tarina holokaustin vuosilta. Nina Rajmic oli yksi niistä harvoista juutalaisista, jotka menivät Varsovan gettoon – ja pääsivät sieltä pois hengissä. Siitä hän sai kiittää äitinsä ja veljensä neuvokkuutta. Ninan isä ei muuttuneissa oloissa pystynyt huolehtimaan perheestään, vaan lamaantui. Äidin ja veljen toiminta sen sijaan pelasti teini-ikäisen tytön hengen monta kertaa.

Getossa kärsittiin ja kuoltiin tauteihin ja aliravitsemukseen, mutta siellä myös opiskeltiin. Nina Rajmic sai lukion suoritettua siellä ja myöhemmin hänestä tuli lääkäri ja syöpätutkija. Ammatinvalintaan saattoi vaikuttaa tytön äidin Fanjan aloitetut (mutta ei päätetyt) lääketieteen opinnot.

Lena Einhornin veli on muuten Stefan Einhorn, jonka kirjoittaman kirjan Salattu Jumala luin jokin aika sitten. Kiinnitinkin huomiota samaan sukunimeen, mutta en ennen Ninan matkaa tiennyt näiden kahden lääkärin ja kirjailijan olevan näin läheistä sukua toisilleen. Molemmat Einhornit ovat tehneet elämäntyönsä Ruotsissa ja juurtuneet sinne.

Ninan matka oli selviytymistarina ja todellinen jännitysnäytelmä. Tympeämpi selviytymistarina on sen sijaan Eppu Salmisen Lasten ristiretki, joka kuvaa kirjoittajan opiskelua Teatterikorkeakoulussa 80-luvulla. Elettiin Turkan, Parviaisen ja Jumalan teatterin vastenmielisiä aikoja. Opiskelijoita nöyryytettiin ja rääkättiin. Jotkut opettajat myös katsoivat oikeudekseen hyötyä opiskelijoista seksuaalisesti – lauma toivorikkaita näyttelijänalkuja on hyvä pohja oman pikku haaremin luomiselle. Ihme, että suomalaisesta teatteritaiteesta jäi mitään jäljelle herrojen porsastelun seurauksena.

Kaikkein oudoimmalta tuntuu moisten kummajaisten pääseminen tuollaisiin asemiin ja heidän nauttimansa vaikutusvalta. Miksi? Eikö kukaan nähnyt, ettei keisarilla oikeasti ole vaatteita? Vai nähtiinkö se, mutta ei uskallettu sanoa? Mahtoivat miehet naureskella ihmisten typeryyttä ja alttiutta tulla huijatuiksi.

Askartelua

Eilen ja tänään olen askarrellut pääsiäiskortteja. Kuusi kappaletta oli valmiina, mutta heitin yhden pois epäilyksen hetkellä. Se oli liian naurettava, käsittämättömän tyhmän näköinen. En ole varma ovatko ne muutkaan paljon parempia. Olen tehnyt tähän mennessä kahdenlaisia kortteja. Runo kääntöpuolella on kaikissa sama.

Vielä en ole valokuvannut näitä korttejani, saa nähdä uskaltaudunko sen tekemään ja laittamaan kuvat blogiin.

Aloitin toden teolla pääsiäisaskartelut. Neljä korttia olen saanut valmiiksi ja vielä pitäisi muutama tehdä. Olen alkanut pohtia ihmisen arvostelukyvyn ja ajankohdan välistä yhteyttä. Askartelen useimmiten myöhään illalla tai yöllä, ja silloin ideani tuntuvat loistavilta ja toteutuskin saa sydämen paisumaan ylpeydestä. Päivänvalossa tilanne muuttuu täysin ja epätoivo valtaa mielen kortteja katsellessani. Ne tuntuvat surkean avuttomilta ja – ainakin joissakin tapauksissa – suorastaan omituisilta.

Kirjastokipaisu

Yrjö Keinonen kiinnosti minua sen verran enemmän, että oli ihan pakko poiketa tänäänkin nopeasti kirjastossa. Luin eilen Keinosen tyttären ja vävyn (Marja ja Seppo Lappi) kirjoittaman kirjan Yrjö Keinonen: taistelujen ritari ja muutama asia jäi kaihertamaan mieltä. Kirjassa pariskunta hyökkää raivokkaasti Veikko Vesteristä vastaan, joten täytyi tietysti etsiä käsiini pahennuksen aiheuttaja Kolmen kenraalin kintereillä.

Inhimilliseltä kannalta koen ymmärtäväni Lapin pariskuntaa hyvin. Neuvostoliiton romahdettua moni suomettumisen ajan voimahahmo on kokenut tarvetta selitellä tekojaan. On selvää, että Keinonen ihmisenä ja Keinonen sotilaana on kaksi eri asiaa. Lapin pariskunnan kirjasta kuultavat läpi Keinosen tyttären onnelliset lapsuusmuistot. 

Vesterisvihaa sen sijaan en ymmärrä. Sen verran olen Kolmen kenraalin kintereillä ollut, että voin sanoa kirjan tehneen minuun aivan päinvastaisen vaikutelman kuin Lapin pariskuntaan. Vesterinen toimi kolmen puolustusvoimain komentajan lähipiirissä: Yrjö Keinosen, Kaarlo Leinosen ja Lauri Sutelan, ja kirjassaan hän kuvaa huumorintajuisesti noita aikoja mukaan lukien ajanjaksoa Keinosen adjutanttina. Keinonen ei varmasti ollut Vesterisen mieleinen komentaja, mutta arvostelu ja negatiiviset asiatkin tulevat sanotuksi huumorin kukkasen koristamina.  

Perhe tuntee yhden puolen ihmisestä, mutta työtoverit ovat avainasemassa ihmistä arvioitaessa oman alansa ammattilaisena. Veikko Vesterinen kertoo monta hauskaa anekdoottia urheiluhullusta Keinosesta, mutta ei säästä kirpeää kritiikkiä kun aihetta on. Ja sitähän oikeasti oli: kulmakarvat kohosivat kotimaassamme, kun puolustusvoimain komentaja vietti aikaansa Pyhätunturissa incommunicado samaan aikaan, kun neuvostopanssarit murskasivat Prahan kevään vuonna 1968. Vesterinen käyttää ilmaisua vastuun pakoilu, jota ei voi pitää liioitteluna missään mielessä. 

Lapin pariskunnalla on omat muistonsa Keinosesta isänä ja appena. Vesterisen kirjassa tuodaan esille vaikutelma hänestä esimiehenä ja ammattikuntansa edustajana.