by Ninni

Kuin mettä ja hunajaa

Siivousurakan päälle uni maittoi mukavasti viime yönä. Mutta silti vaivasi kesken oleva kirja mieltä niin, että aamuaikaisella ennen herätyskelloa täytyi siihen taas iskeä kiinni.

Heikki Turusen Maalainen on nimeltään tämä mieltä vaivannut tekele. Turusen muidenkin romaanien tapaan Pohjois-Karjala on romaanissa mukana melkein kuin yhtenä kasvona henkilögalleriassa, mutta tällä kertaa päähuomio kohdistuu rakkaustarinaan. Kansakoulupohjainen maalaiskirjailija Henkka Oinonen kohtaa Savonlinnassa oopperajuhlien aikaan kulttuuripitoisen taidelaulaja Kaarina Munsterhjelmin ja väkevä suhde kehittyy kansankuvaajan ja akateemisen oopperakuorolaisen välille.

Jännityselementtiäkin on mukana: Kaarina ”Kanka” Munsterhjelm on ainakin minun amatööridiagnoosini mukaan pahasti läheisriippuvainen ja tasapainoton ihminen. Hän takertuu naimisissa olevaan Oinoseen, unohtaa autuaasti kaikki suhteen pelisäännöt (ne tyypilliset: vaimoa ei jätetä, perheasiat pidetään erillään suhteesta) ja suorastaan jahtaa miestä kuin saaliseläintä. Rakkaus, henkinen väkivalta, ystävyys, viha – ne vuorottelevat, menevät lomittain, elävät samassa ihmisessä. Suhteen lopullinen merkitys selviää vasta sen päätyttyä.

Muokkaako ihminen mielessään menneistä suhteista jotakin parempaa kuin mitä ne olivat? Aika kultaa muistot? Suurissa rakkaustarinoissa on sellainen mielenkiintoinen piirre, että ne loppuvat aina. Romaanin lopussa Oinonen kaipaa Kankaa, näkee tässä monia merkityksiä hänelle niin kirjailijana kuin miehenä – mutta entä jos rakkaustarina olisi jatkunut? Rasittavia kohtauksia, henkiset ruuvipihdit puristamassa, riippuvaisuutta, mustasukkaisuutta? Olisi voinut koko tarina saada toisenlaisen merkityksen. Pari vuotta myllytystä kestettyään on mahdollista vielä romantisoida se elämää suuremmaksi rakkaudeksi, mutta parin kymmenen vuoden jälkeen tilanne olisi voinut olla toinen.

Turusen kieli on ihanaa, kuin mettä ja hunajaa. Kuka muu enää kutsuisi naista kassapääksi? Turunen on kuin silta kalevalaisen ja nykykielen välillä, Karjalan rakastaja, huutavan ääni erämaassa.

Baletti: H-hetki lähestyy!

Baletissakin tuli pyörähdeltyä. Esiintymisen hetket lähestyvät ja joukkomme stressaa. Yksi huolehtii esiintymisasuista, toinen murehtii koreografian muistamista. Minua hermostuttaa lähinnä tuo ompelemispuoli: jos ihmiset oikein innostuvat ja esiintymisasua pitää kotona ommella upeampaan uskoon, niin mikä sitten neuvoksi? Minä en ole kaksinen ompelija. Esiintymisissä tulee olemaan paikalla lehdistöäkin.

by Ninni

Kartalta pudoten ja sille taas nousten

Siivoan. Heilun imurin kanssa, häärään mopin varressa. Teen puhdasta jälkeä, koska en saa siitä rahaa, vaan kyseessä on oma kotini, jossa saan asua ja joudun asumaan. Jos olisin palkattu siivooja, niin takuulla vetäisin mutkat suoriksi monin paikoin. Se on yleinen käytäntö, sen verran asioista tiedän minäkin.

Välillä on pakko pysähtyä huokaamaan ja pitämään teetauko. Kirjakin sattuu sopivasti käsille ja mieli saa ravintoa ruumiin levätessä. Olen rakastunut Heikki Turusen kirjoihin, niitä on lainakirjojen hyllyssä monta kappaletta. Luen niitä nauttien, mutta myös onnitellen itseäni siitä, että en joudu elämään elämääni niiden kuvaamissa olosuhteissa. Olisi melkoinen urakka alkaa huolehtia kymmenpäisestä lapsilaumasta: ruokkia, vaatettaa, huoltaa, heilua heinätöissä, ruokkia elikot, lypsää ne, siivota.. Siihen elämänmuotoon sopii oikeastaan yksi ja ainoa korkea eetos: työtä on rakastettava ja sitä on vihattava, sen tekeminen on oltava velvollisuus ja myös ylpeyden aihe. Sitä kautta on tultava aikuisen oikeudet ja sen on oltava myös moraalin mittapuu.

Minä en ole raivaajahengen edustaja missään mielessä. Olen ihan liian ”pullamössö” siihen ja myönnän sen. Toisaalta en jaksa ymmärtää sellaistakaan, että nuoret, terveet ihmiset parkuvat valtiolta apua, kun eivät yhden tai kahden lapsen kanssa jaksa* (?) kotiaan hoitaa. Täytyy tulla vieraan tekemään kotityöt, kun niin rasittaa^. Enkä jaksa tuntea sympatiaa erään ystäväni kuvaamaa nuorta perhettä kohtaan, jonka ensimmäisen lapsen ristiäiset sai suku järjestää, kun ei pariskunnasta ollut yksinkertaisintakaan leivonnaista leipomaan, tai konditoriassa käymään. Nykyisin ei kai enää ole häpeä olla laiska, aikaansaamaton ja osaamaton. Itse en kehtaisi toisilla ihmisillä teettää palkatonta työtä, niin kauan kuin minulla kuitenkin on kaksi kättä ja jalkaa ja (suhteellisen) terve, nuori ruumis.

*) ”jaksa” on tässä tapauksessa synonyymi viitsimiselle.

^) ”rasittaa” merkitsee tässä tapauksessa laiskamadon puraisua.

by Ninni

Kevätmaa

Yksinäinen krookus ponnistaa kevätmaasta. Violetti hehkuu urheasti talven väsyttämää nurmea vastaan. Tien vieressä on muutama leskenlehtikin ja ilmassa tuoksuu lämmennyt maa. Pihan linnunpöntöstä käydään melkoista taistelua. Halukkaita asukkaita ovat ainakin talitiainen ja sinitiainen. Niiden takana häälyy uhkaavana kirjosiepon varjo: se voi vielä yllättää ja vallata pöntön omaksi kodikseen tiaisista huolimatta.

Polkupyöräilijöitä on äkkiä liikkeellä joka puolella. Koulutytöt kikattavat ja ravaavat kaupassa ostamassa jäätelöä ja karkkia. Joka toinen vastaan tuleva ihmisolento tuntuu päivittelevän iloisena aurinkoisen sään vaikutusta jaksamiseen ja mielialaan, enkä minäkään ole poikkeus. Kaikesta optimismista huolimatta oli pakko apteekissa poiketa ja ostaa B-vitamiinia – ihan vain varmuuden vuoksi.

Jumala(ton?)

Erik Wahlströmin kirjoittama romaani Jumala on hermostuttanut joitakin ihmisiä. Muistelen lukeneeni joko netistä tai lehdestä murinaa tuosta kirjasta, joten luin sen sitten itsekin. Minua se ei loukannut. Wahlström kirjoittaa hauskasti Jumalan, enkelien, ihmisten ja Jeesuksen tarinan aina luomisesta Jumalan eläkkeelle jäämiseen asti. Tämä kirja on romaani, ei mikään Raamatun korvike, ja sellaisena siitä voi hyvin nauttia. Totisille torvensoittajille tosin en suosittelisi.

Laterna magican jälkeen jatkoin Bergman-linjalla ja luin Anna Bergmanin tilityksen Kuuluisan isän tyttö.  Edellisessä bloggauksessani päivittelin kasvatuksella aikaan saatuja vahinkoja: Anna Bergmanin tarina vain vahvistaa saamaani vaikutelmaa. Sekä Anna että Bergmanin toinen tytär Maria von Rosen tuovat kirjoissaan esille isänsä hankalaa ja itsekeskeistä puolta. Jumaloitu teatterimies oli yksityiselämässään vaikea ihminen. Asennoituminen perheeseen, naisiin ja lapsiin oli kokonaan oma lukunsa: Anna Bergman kertoo isänsä tarpeesta ”omistaa” naisia. Bergman oli viidesti naimisissa ja siinä sivussa oli sellaisiakin suhteita, jotka eivät päätyneet avioliittoon. Anna Bergman kuvaa isäänsä ihmiseksi, joka ei välittänyt lapsista, mutta siitä huolimatta jätti jälkeensä yhdeksän perillistä.

by Ninni

Laps(u)us

Luin Ingmar Bergmanin Laterna magican. Ennen maailman aikaan lasten kasvatus oli melkoista sadismia. Ehkä ihmiset silloin eivät tienneet paremmasta, tekivät vain parhaansa: kasvattivat sillä ainoalla tavalla jonka osasivat.

Bergmanin pappisperheessä rikkeistä rankaistiin eristämällä syyllinen ensin sosiaalisesti muista perheen jäsenistä. Tämän kai piti saada rikollinen kaipaamaan terveellä tavalla rangaistusta, joka seuratessaan koostui rankasta selkäsaunasta ja pimeästä komerosta ynnä vuoteeseen menemisestä nälkäisin vatsoin. Pikantti yksityiskohta: selkäsaunan jälkeen piti suudella sen antaneen isän kättä.

Pientä poikaa motivoitiin rakon hallitsemiseen nöyryyttämällä: jos sattui vahinko, niin poika puettiin määrätyksi ajaksi punaiseen mekkoon. Tietysti sukulaiset ja perheystävätkin saivat tietää onnettomuudesta, jota kommentoitiin ja naurettiin vapaasti siinä seurustelun lomassa.

Laterna magicassa tunnistaa monia asioita Fannystä ja Alexanderista. Fannyn ja Alexanderin kammottava vanhempi on sentään "vain" isäpuoli – sydäntä kylmää kun tietää todellisuudessa piispan esikuvan olleen Ingmar Bergmanin oma isä, samaa lihaa ja verta kuin poika itse.

Kuinka monta sukupolvea kuluu, kunnes joku siinä veren ketjussa havahtuu ja ymmärtää, herkistyy lapsen tarpeille? Kuinka paljon aikaa se vie? Ei nöyryyttämällä kasva muita kuin nöyryyttäjiä ja pojasta polvi pahenee.

Lapsuuden värit

Oma lapsuuteni ei onneksi ollut selkäsaunojen ja nöyryytysten täyttämä. Minun lapsuuteni oli onnellinen lapsuus, sen värit iloisia ja kirkkaita. Tummia sävyjä siihen toivat erilaiset pelot: pelkäsin joskus järven sileää pintaa, metsän heijastumista siihen – se näytti pohjattoman syvältä silloin. Pelkäsin kuollutta, sinertävää rapua rannalla.

Heleitä ja hilpeitä muistoja: viiden ja kymmenen pennin karkit. Merirosvorahat ja avaruusrahat. Pikkukaupungin lapselle markkinat olivat suuri tapahtuma. Ne viipurinrinkelit ja markkinapallot, punoittavanenäiset helppoheikit ja halvat hyrrät. Muistan säälineeni helppoheikkejä, joilla näin käsissä sormettomia hansikkaita. Luulin niiden olevan rikki, en tiennyt niin olevan ihan tarkoituksella.

Kevään ensi uinti oli aina käännekohta. Muistan kuinka vedessä käytiin joskus huhti-toukokuun vaihteessa. Kylmää oli! Saunan ja uinnin jälkeen isä laittoi minut kerran isoisän sodanaikaiseen makuupussiin lämpenemään. Se oli ruskea, painava ja untuvainen, aivan erilainen kuin nykyajan ultrakevyet ja kirkasväriset avaruuspussit. Muistan takassa palavan tulen, oman pienen itseni lämpimässä pussissa, ihan lähellä jossain olevan unen, onnen.  

by Ninni

Aurinkolasit

Heräsin auringonsäteisiin. Näin kevään tullessa nukkuminen käy vaikeaksi: meillä on makuuhuoneemme ikkunassa sellainen tumma kaihdin, mutta se ei ole täysin auringonsädetiivis. Valo pääsee kurkistelemaan sisään, kutittamaan silmäripsiä ja kiipeilemään seinillä.

Taas oli olevinaan mahdoton kiire. Huomasin lähtötohinoissa aurinkolasienikin olevan rikki, mikä tai kuka siihenkin lie syyllinen. Kävimme pikaisesti Mynämäen kunnan kirjastossa: lainasin Ingmar Bergmanin Laterna magican ja Lena Huldénin kirjan Kuusijalkainen vihollinen: niveljalkaisten vaikutus länsimaiseen sodankäyntiin. Niveljalkaiset on tässä hiukan vieraampi ilmaus sellaisille otuksille kuin täille, kärpäsille ja hyttysille.

Balleriinailua

Kerrankin voin sanoa olevani enemmän tyytyväinen kuin tyytymätön balettisuorituksiini (poikkeuksena nolon matalat hypyt, joissa on vaikea pitää jalkojen kolmas asento alastulossa). Teimme ripeästi sarjat – ne vaihtuvat kai jo ensi viikolla uusiin – ja sitten reippaasti harjoittelemaan Suurta Esiintymistapahtumaa varten. Musiikin kanssa harjoitellessa pysymme hyvin tahdissa ja liikkeet alkavat näyttää samaan aikaan tehdyiltä. Ilman musiikkia se on vaikeampaa. Esiintymisiä onkin kaksi, molemmat huhtikuun lopussa. Toinen niistä on Turussa ja toinen Raisiossa.

Baletin jälkeen kävimme ruokaostoksilla. Niin – ja minä ostin uudet aurinkolasit. Nythän nimittäin on kevät!

by Ninni

Valtiollista valovoimaa

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn viisain veto oli mennä naimisiin Carla Brunin kanssa. Viime päivinä koko Eurooppa on saanut haukkoa henkeään tasavaltalaisen tyylikkyyden valloittaessa Lontoon. Saapumassa harmaassa tai juhlimassa yönsinisessä – näky on aina yhtä vaikuttava.

Presidentti Sarkozyssäkin on aimo annos gallialaista charmia, mutta hänen vaimonsa suorastaan häikäisee.

Islanti saa myös olla ylpeä elegantista ensimmäisestä naisestaan. Dorrit Moussaieff on ihanteeni. Olisinpa kypsyessäni edes murto-osan verran hänen kaltaisensa, niin hyvä olisi. Onneksi omasta suvusta löytyy esimerkkejä naisista, jotka vain paranevat vuosien myötä. 

Yksi hyvä puoli, yksi lohdutus, on lyhyessä (162 cm) varressani. Minun ei koskaan tarvitse luopua korkokengistä, ellen itse sitä halua. Vaikka kuinka korkeilla koroilla tepsuttelisin, niin PuoLiskoista pitemmäksi en yllä.

by Ninni

Leikaten ja liimaten

Olen taas askarteluinnostuksen vallassa, vaikka pääsiäiskorttikatastrofin jälkeen ajattelin jättää kaiken sellaisen sikseen. Epäonnistumisen jälkeen on hetken ajan lyöty olo, mutta aina siitä notkosta noustaan. Nyt olen alkanut väkertää postikortteja taas kerran. Kevään kuluessa ne saavat ilahduttaa (?) monia läheisiä. Jos onnistuvat siedettävästi, niin laitanpa kuvia tänne blogiin.  

Näin tänään kukon televisiossa. PuoLiskoinen sen bongasi ja osoitti minulle opiksi vastaisen varalle. Telkussa terhentävä kukko oli tumma, taisi olla peräti musta.

Karkuri

Sotaromaanista tulee väistämättä mieleen Linnan Tuntematon sotilas ja Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Jonkun ajatukset voivat harhailla aina Alistair McLeaniin ja hänen vauhdikkaisiin romaaneihinsa asti. Mutta kokonaan toiset kasvot antaa sodalle Helvi Hämäläisen kirjoittama Karkuri. Se antaa sodalle naisen kasvot, kotirintaman kasvot. Karkuri on kertomus rakkauden ja velvollisuudentunnon välisestä ristiriidasta.

Luin tämän kirjan jo ennen pääsiäistä ja se kummittelee yhä mielessäni. Helvi Hämäläinen on paremmin tunnettu runoilijana, joten romaani on rikas kielikuvista. Sanat eivät ole vain sanoja, ne luovat pieniä tunnelmapalasia, ihmisen ja luonnon välisen yhteyden voi aistia. Hämäläinen kertoo pienen kylän tarinan jatkosodan ajalta. Rintamalla on menossa rauhallinen kausi, tyyntä myrskyn edellä: Kannaksen suurhyökkäyksen veriset päivät ovat vielä edessä. Syrjässä kylän keskustasta elää Tyyne, jonka mies Erkki ei ole rintamalla. Hän pakoilee, asuu metsässä ja välillä kotonaankin. Koko kylä tietää tilanteen, mutta kukaan ei ilmoita asiaa viranomaisille. Kylän ihmisten suhtautuminen karkuriin ja hänen vaimoonsa vaihtelee. Moni nainen tuntuu ymmärtävän pariskunnan ratkaisun, moni mies tuomitsee.

Tilanne on suhteellisen vakaa, kunnes Tyynen raskaus muuttaa kaiken. Raskautta ei voi loputtomiin kätkeä ja salata, se näkyy ja tekee tilanteen julkiseksi. Jokainen joutuu ottamaan siihen kantaa tavalla tai toisella. Synnyttäjää on autettava, tietämättömän leikkiminen ei enää onnistu.

155 sivua pitävät sisällään kuolemanpelon, elämänhalun, rakkauden ja luopumisen. Niin vaikeaa tuomita, niin helppoa ymmärtää.   

by Ninni

Nousujohteinen urakehitys

Ura on ennen vanhaan tarkoittanut kourua, polkua, vakoa, veden uomaa ja vieläpä järkeä & oikeaa mielentilaa. "Olla uralla" on tarkoittanut samaa kuin olla järjissään. Hyvin siis voi vaatimatonkin itseään kutsua uraohjukseksi, tai sanoa edenneensä urallaan ihan kohtuullisesti. Ja pieni hymy päälle.

Järki taas on alkuun tarkoittanut riviä tai järjestystä, riviin panemista. Ihan johdonmukaista minun mielestäni: samalla tavalla kun järjestämme kotiamme voimme järjestellä myös pääkoppaamme, jos kykyä ja tahtoa riittää. Järjestys edustaa toimivuutta. Työpöytä puhtaana rojusta ja turhasta paperista, käsitteet päässä järjestyksessä ja faktat ojennuksessa. 

Viisas tulee kantagermaanin nimisanasta wisaz. Kantagermaanin wisa-sanan pohjana on indoeurooppalaisen kantakielen sanavartalo ueid – nähdä. Viisaaksi tulee se, joka näkee. Ei liene tämäkään tyhmemmin todettu? Viisas on se, joka näkee – ei vain katso. Kaikki osaavat katsoa, harva nähdä. Katsominen on silmän mekaanista toimintaa. Näkemiseen tarvitaan sen silmän lisäksi ymmärrystä.   

Uran, järjen ja viisauden alkuperää koskevat tiedonmurut nokin Veijo Meren Sanojen synnystä.

by Ninni

Aabrahamin lasten aivoriihi

Saudi-Arabia on yllätyksiä täynnä. Maan kuningas Abdullah esittää aivoriihtä tai uskontojen välistä dialogia kristittyjen, muslimien ja juutalaisten kesken. Yllättävä uutinen, koska Saudi-Arabia on eräs niistä maista, jonne ei parane matkustaa esimerkiksi Raamattu mukana tai risti puseron päällä komeillen. Islamiin kuulumattomat uskonnolliset symbolit ja esineet ovat siellä laissa kiellettyjä, kuten myös muiden uskontojen harjoittaminen. Saudi-Arabialla ei myöskään ole diplomaattisuhteita Israelin kanssa.

Ajatus on hyvä. Mitä useammin saamme nähdä uutiskuvia keskenään leppoisasti keskustelevista ja hymyilevistä uskonnollisista johtajista, niin sen vaikeammaksi luulisi vastakkainasettelujen käyvän. Pikemminkin luulisi ajatusten heräävän tyyliin "jos kerran wahhabismin kannattajatkin voivat, niin miksi emme me muut..?" Toivossa on hyvä elää.

by Ninni

Pimeitä ja epäselviä kuvia

Ei mikään koskaan ole täydellistä. Tänä pääsiäisenä meni kaksi asiaa pieleen. Ensimmäinen erhe sattui pääsiäiskorttien kanssa. Askartelinkin epäsikiön kukon sijasta. Kukot eivät ole keltaisia, ne ovat ruskeita, valkoisia, kirjavia tai jopa mustia, vaan eivät kananpojan keltaisia. Äitini kiitti kortistaan ja sattui sitten toteamaan, että oikein kaunis kananpoika siinä olikin. Minä heti valpastuin ja korjasin äidille kyseessä olevan kukon. Jälkeenpäin aloin ajatella asiaa oikein kunnolla ja varmistin asian PuoLiskoiselta, joka on näissä eläinasioissa minua tietäväisempi. Niinhän siinä kävi: tuli tehtyä kananpojan ja kukon sekamuoto, pyrstötön keltainen ihme.

Anoppikin kiitti kortista, mutta ei (hienotunteisuuttaan?) sanonut mitään siinä kuvatusta elikosta. Minä tietysti ennätin laittaa kuvat noista korteista tähän blogiin ja flickriin, kun olin niistä niin ylpeä.

Toinen raivon aihe on täysin epäonnistunut valokuvasessio viime yön ristisaatosta. Voin sanoa vain kahdessa tai kolmessa kuvassa PuoLiskoisen näkyvän edes kohtuullisesti. Ihan pimeitä ja epäselviä kuvia. Kiristelin niidenkin vuoksi hampaitani, tyytymättömyyden tunne oli suuri.

Tämän maailman tahvot

Viime viikolla matkustin Heikki Turusen kirjojen myötä köyhään ja kovan työnteon karaisemaan Pohjois-Karjalaan. En ollut aikaisemmin kiinnostunut Turusesta, mutta nyt voin suositella hänen kirjojaan lämpimästi. Ne ovat kansanperinteen aarreaitta ja Turunen kansan kuvaajana täysin kelvollinen Väinö Linnan ja Kalle Päätalon manttelinperijä.

Turunen antaa äänen niille syrjäisissä, nimettömissä kylissä asuville rintamamiehille, jotka hermonsa pilanneina ja ruumis romuna jälleenrakensivat Suomea sotien jälkeen. Suurten ikäluokkien nousu vaatimattomista oloista taloudelliseen hyvinvointiin on sekin kartoitettu tarkkaan ja yksityiskohtia säästelemättä. Yö kevään kuun on juuri tällainen suurten ikäluokkien elämys- ja kokemusmaailmaa esittelevä ajankuvaus.

Heikki Turunen on erityisesti maaseudun kuvaaja, kyläyhteisön dynamiikan herkkä tulkki. Simpauttajassa käsitellään vieraan elementin vaikutusta kiinteässä yhteisössä: omalaatuinen korpifilosofi, arvoituksellinen Simpauttaja pistää yhden kesän aikana pienen kylän sekaisin. Toisen miehen vaimon kanssa lemmiskelyt ja mitään kunnioittamaton, väkivaltaakaan kaihtamaton itsenäisyys aiheuttavat voimakkaita tunnekuohuja. Simpauttaja on kapula rattaissa, kanto kaskessa, narri ja tavattoman viisas. Häntä ei voi lokeroida, vaikka kuinka yrittäisi. Ylimääräinen palanen palapelissä sekoittaa kuvion täysin ennen poistumistaan.

Jumalan piika on kertomus arasta omatunnosta ja siitä, kuinka ihminen voidaan hiljaa tappaa työllä. Erään perheen sosiaalinen nousu torppareista ison talon eläjiksi tulee maksamaan perheen äidin ja vanhimman tyttären hengen. Jumalan piiassa on suorastaan jotain raamatullista: äidin ja tyttären menetys tuntuu jumalalliselta rangaistukselta isännän ylpeydestä.

”Hyvä aviomies” Tahvo alkaa ärsyttää lukijaa. Taitaa mies hoitaa karjansakin huolellisemmin kuin vaimonsa, joka synnytyksiin saa avuksi vain naapurin naisen ja jonka vanhemmiten kasvavia synnytyspelkoja mies pitää joutavina. Viimeinen synnytys viekin Siiri-emännän hengen. Äitipuolen tultua taloon saa vanhin tyttö Esteri tehdä raskaimmat työt ja kuolee lopulta keuhkotuberkuloosiin hiljaa ja huomaamattomasti, ketään häiritsemättä. Romaani loppuu talvisodan alkuun: vuosikymmenten raatamisen tulos, mallitila, saa saman kohtalon kuin muutkin rajaseudun talot: poltetaan, ettei jää viholliselle valmista suojaa asuttavaksi. Ankara kohtalo, mutta tuskinpa tämän maailman tahvot mitään sellaisesta oppivat.