by Ninni

Väärä ihminen, väärä paikka

Olen vältellyt auton tankkaamista. Odotan kai, että jos tarpeeksi lykkään sitä niin autonkainen tankkaa itse itsensä. Jostakin syystä tuollaiset pienet arkiset asiat ovat joskus vaikeita. Auton tankkaaminen on niin masentavaa. Bensiiniasemien ilmapiiri ei ole minun ilmapiiriäni. Siellä on vieras olo, kuin olisin väärä ihminen, tai sitten paikka on väärä. Me emme sovi yhteen, huoltamot ja minä. Ja lisäksi autonkaisen ruokkimisessa likaantuvat usein myös kädet! Huomenna se on kuitenkin pakko tehdä (varustaudun puutarhahansikkain suojatakseni kätösiäni), tai muuten saan alkaa kehittää maratoonarin kykyjä juoksentelemalla Turkuun, Raisioon ja takaisin.

Aika entinen

Olen lukenut Eva Hemmingin muisteloita. Hymy nuoruudelle on kuin eloisasti kirjoitettu kirje menneisyydestä. Suomalainen baletti oli lapsenkengissään ja koulutus kirjavaa. Ballerinat saivat vielä jopa näyttää naisilta, eikä heidän täytynyt olla sellaisia pystyyn nostettuja luurankoja kuin tämä meidän aikamme vaatii.

Hemmingin uran alku sattui yhteen Suomen kohtalonvuosien kanssa: nuori tanssijatar tanssi Tukholmassa sympatiaa sotaa käyvälle maalle. Sotilaillekin tarjottiin kulttuuria aina Uhtuan suunnalla asti. Opettajikseen Hemmingillä oli onni saada aikansa maineikkaita: ensiopit antoi Maggie Gripenberg, josta Elisabeth Apostoli jatkoi. Vilahtaapa kirjassa myös Olga Preobrazenskajan nimi.

by Ninni

Muistilappuihminen

Kävin tänään kirjastossa. Riemastuttava löytö: Mark Twainin kirjoittamat Eevan päiväkirja ja Irtolehtiä Aatamin päiväkirjasta. Pieniä, laihoja tekeleitä, mutta täynnä ilahduttavia huomioita miehen ja naisen eroista. Hymyillen kirjoitettu, siitä olen varma. Kirjoittajan hymy tarttuu aikojen jälkeen lukijaankin. Viisaus ja hymy ovat sisarukset.

Minä muistilappuihminen olin varustautunut tänään parillakin keltaisella, itseliimautuvalla sydänlapulla. Täytyyhän kaikki hoidettavat asiat listata, ettei mikään unohtuisi. Kaupan pihalla huomasin tiputtaneeni niistä toisen maahan. Katsoin sitä hetken, ennen kuin nostin sen ylös. Maassa lojuva muistilappu vain lyijykynäkirjoituksineen. Pelkkä paperinpala, mutta sisältää erään ihmisen suunnitellut menot muutamaksi tunniksi.

Kadut ovat täynnä tarinoita. Pudonnut hiussolki, rutistunut ja sateen kastelema elokuvalippu, karkkipaperi. Ne ovat olleet iloisten, väsyneiden tai pettyneiden ihmisten omia. Jotkut on viskattu syrjään vihaisesti ja uhmakkaasti – roskista en käytä! – ja jotkut ovat tipahtaneet vahingossa. Jos voisikin niitä koskettamalla tietää ne tarinat. Omaa keltaista sydäntarinaani en jättänyt muiden ihmeteltäväksi. Se tarina päätyi roskakoriin.

Aatamin ja Eevan lisäksi lainasin Hannu Mäkelän Mestarin (kertoo Eino Leinosta), Alexander Trocchin Nuoren Adamin (olin varannut sen) ja Eva Hemmingin Hymy nuoruudelle (ballerinan elämänkerta). Kaupasta ostin taas niin paljon kaikkea, että suorastaan horjuin kasseineni kotiin harmaan syystaivaan alla.

by Ninni

Kalmakakkua

Halloween – tai kyökkiengelskalla Hälöwiin – on todellakin rantautunut Suomeen. Kauppiaat tienaavat. Juhla sellaisenaan on meille vieras, muinaisina aikoina meillä vietettiin kekriä. Se ei enää kelpaa: ehkä siitä olisi vaikeampi netota rahallisesti? Hälöwiin on helppo, sen rekvisiitta on jo tuttua kaikista kauhuelokuvista ja televisiosarjoista. Tuodaan vain se sama muovimuodossa Suomeen ja asia on sillä selvä.

Monissa muuten rakastamissani leivontablogeissakin näkyy ajankontainen aihe. Hautausmaakakkuja, vainajien kädet kurkottelemassa hautapaasien alta. Katkottuja sormia – joskus hyvinkin aidon näköisiä. Vainajiksi, noidiksi ja piruiksi pukeutuneita lapsia.

Tällaiset vanhoilliset ilonpilaajat kuten minä eivät tällaisista näyistä innostu. Enkä sitäkään tiedä pystyisinkö itse edes maistamaan kalmakakkua. Ihastelen kyllä taitavaa toteutusta, teema vain ei miellytä. Se tekee sairaaksi ja vatsaa vääntää. 

Mitä vanhemmaksi käyn, niin sen kieroutuneemmalta tuntuu ajatus vainajilla pelottelusta. Yhä useampaa rakasta ihmistä on jo Nurmi-Tuomas kutsunut – ajatus näistä ihmisistä kauhuelokuvan hirviöinä on samaan aikaan absurdi ja surullinen.

Mistä johtuu noitien ja paholaisten esiinmarssi? Hälöwiinin lisäksi pääsiäisen virpomaperinnekin on jo pitänyt näillä kansoittaa. Kulttuurintutkija minussa tietää syyn: maallistuminen, perinteiden sekoittuminen, kristillisten pyhien huono tuntemus jälkikristillisessä todellisuudessa etc. Ihminen minussa suree.    

 

by Ninni

Enkelin väreissä

Olimme PuoLiskoisen kanssa ikonimaalaamassa. Minä askaroin laskosten ja rajausten kiehtovassa maailmassa: suojelusenkelini mekko, viitta ja helmus ovat viivoitetut. Seuraavalla kerralla siirryn tekemään vaalennoksia.

Oikeastaan olen melko tyytyväinen kätteni työhön. Olin varma ohuiden ja tarkkojen viivojen ylittävän kykyni, mutta niistä tulikin yllättävän siistin näköiset. Eivät tietenkään ohuenohuet, mutta minun taitotasooni nähden oivalliset. Silmäni lepäävät enkelin väreissä. Ne tuntuvat omiltani. Juuri sellaiset vaatteet ovat varmasti minun suojelusenkelilläni. Jos maalaisin PuoLiskoiselle vastaavan, niin sen värityksestä tulisi aivan toisenlainen. Siinä olisi metsänvihreää, harmaata – ehkä hitunen kävyn karheaa ruskeaa. Silloin se tuntuisi PuoLiskoisen omalta, halukkaalta suojelemaan värikaimaansa.

Ikonimaalauksessa on kiehtovaa sen kyky yllättää. Oma enkelini on jo paljon väriä saanut pintaansa, mutta en silti osaa sanoa – en osaa nähdä – tuleeko siitä mitään. Siinä on vielä olemassa menestymisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Jokainen maalauskerta on kiikkumista keinulaudassa, jonka toisessa puolessa on tuho ja toisessa päässä onnistuminen.

Kotiin palauduttuamme otin hiuksistani pois soljen, joka piti niitä ylhäällä. Se tuntui lämpimältä, suorastaan kuumalta, oltuaan päätäni vasten vaativat maalauksen tunnit. Oli ihanaa sytyttää kynttilät, istua sohvalle ja lukea. Billie Holiday soi, PuoLiskoinen sytytti tulen kaakeliuuniin. Nuppu vaihtoi paikkaansa yhdestä sylistä toiseen, kunnes nukahti sohvalle sievälle kerälle.

by Ninni

Kuin palapeliä

Luin Powersin kirjaa (kts. edellinen postaus) kun mieleeni tuli kauhea ajatus. Se ei liity kirjassa kuvattuun Caprasin syndroomaan, vaan tuli mieleeni aivan noin vain asian vierestä. Entä jos kärsisin pahan muistinmenetyksen, niin pahan, että hukkaisin koko minuuteni? Joutuisin kokoamaan itseäni toisten ihmisten minulle antamista adjektiiveistä, toisten ihmisten käsityksistä minua koskien. Mitä Ninni on, ja perään liuta adjektiiveja, joiden mukaan minun pitäisi suunnistaa. Ja pitäisi kysyä ihmisiltä mistä ruoista, elokuvista ja kirjoista pidän ja mistä en.

Mitä tarkoittaa eloisa? Tai huumorintajuinen? Jos minulla ei olisi kuin nuo kaksi sanaa, niin osaisinko olla itseni niiden avulla? Eloisa voi olla tuhansilla eri tavoilla, samoin hajamielinen. Minä olen hajamielinen ja en ole: hukkaan silmälasini säännöllisesti, eli olen. Mutta en koskaan myöhästy, unohda tapaamisia, sählää leivonnassa, eli en ole. Jos minulla olisi vain tuo yksi kuvaava sana, hajamielinen, niin osaisinko olla sitä ”oikein”, ninnimäisesti?

Säälin minuutensa kadottaneita ihmisiä yli kaiken. Säälin muistinsa menettäneitä. Onhan se toisaalta myös vapauttavaa: kuin saisi kokonaan uuden, tuoreen mahdollisuuden elämässä. Edessä avautuu täysin puhdas sivu. Menneitä sivuja ei ole käännetty pois näkyviltä, vaan ne on revitty pois. Voi koota itseään kuin palapeliä.

by Ninni

Perhetunteen puolesta

Olen lukenut antaumuksella Richard Powersin Muistin kaikua. Se on juuri niin hyvä kuin uskalsin rohkeimmissa kuvitelmissani toivoa: romaani, jota ei malta päästää käsistään.

Kirja kertoo kahdesta sisaruksesta, Mark ja Karin Schulterista. Veli ajaa kolarin ja saa pahoja vammoja, joista ehkä surullisin on Capgrasin syndrooma: Mark kuvittelee sisarensa olevan joku muu kuin Karin-sisko, joku sisarta taitavasti teeskentelevä vieras. Tilanteeseen tuo lisää hämmennystä Markin saama omituinen viesti, joka tuntuu viittaavan onnettomuudessa olleen kyse jostain muusta kuin pelkästä pahasta onnesta.

Kirjan henkilögalleria on sympaattinen, tosi, kiehtova. On perushoitaja Barbara, joka on mainiolla tavalla niin koossa pysyvä, niin tasapainoinen ja vakaa. On mainio Mark, joka lapsuuden pakolliseen ihanneammattikyselyyn vastasi olevansa hyvä rauhoittelemaan kanoja. Ja Karin, jonka ura on vahvasti lainausmerkeissä, epäura, huono palkka hyvistä suorituksista.

Minä en tiedä tekisivätkö aikuiset sisarukset oikeasti toistensa puolesta niin paljon uhrauksia kuin Karin. Irtisanoutuminen omasta työstään on melkoisen vahva näyttö perhetunteen puolesta. En osaa kuvitella sitä toisinpäin, veljeä tekemässä sellaista uhrausta sisaren puolesta.   

Menen keittämään lisää teetä ja jatkan kirjan parissa!

by Ninni

Unen valtakunnassa

”Näin taas ihan omituisen unen.” Näillä sanoilla kun aloitan, niin PuoLiskoinen jo tietää mitä tuleman pitää: vauhdikas (omasta mielestäni), tai pitkäveteinen (varmaan kaikkien muiden mielestä) kuvaus Nukkumatin minulle järjestämästä näytöksestä.

Niinpä niin, minä kuulun siihen onnettomaan joukkoon, joka ei pidä unia omana tietonaan. En tietenkään ihan kenelle vaan niitä selosta, vaan pääasiallisesti rääkkään niillä vain PuoLiskoista. Ajattelen aina hänen kertovan minulle jos uneni alkavat tympäistä yli sietokyvyn – ja sitä taas hän ei hienotunteisena ihmisenä tekisi!

Viime yö oli ikävä unennäön kannalta. Olin unen valtakunnassa nimittäin kehnoimmillani: antaen aikaani ihmisille, jotka sitä eivät olisi ansainneet. Inhosin itseäni siinä unessa, ehkä siksi koska se ei sittenkään ollut kovin kaukana todellisuudesta ja todellisesta itsestäni. On sitä tullut tehdyksi. Suututtaa, etten unessani tajunnut tehdä kuten tekisin nyt: ihan yksinkertaisesti vain kävelisin pois. Unessa kuuntelin sietämättömän Tärkeilevän Kääpiön leuhkintaa ja hymyilin laimean suvaitsevaisesti. Ja vaatteenikin vaivasivat minua; ylläni oli joku aivan mahdottoman epämukava mekko. Unessa oli kesä – se nyt olikin ainoa positiivinen seikka.

Iltatorkut taas näyttivät mielipuolisen unen häistä, jonne (muka) olisimme PuoLiskoisen kanssa menneet kuokkavieraiksi! Sille voi jo nauraa, se oli niin kaukana todellisuudesta ja häätkin olivat kuin joku sirkus tai markkinatapahtuma. Kovin kaukana kaikesta todellisesta.

Nyt

Todellisuus koskettaa minua tassuillaan: Nuppu pyrkii syliin puremaan possunmakuista puruluutaan. Todellisuuden käpälät ovat pehmeät, mutta peräänantamattomat. Todellisuus myös puhkii ja puhisee pureskellessaan.

by Ninni

Muisti asuu monissa paikoissa

Vaihdoin balettiryhmää eilen. Se osoittautui melkoiseksi päätökseksi. Uudessa ryhmässä on paljon vähemmän harrastajia kuin vanhassa: tarkoittaa kaikkien virheiden (ja niitä riittää) näkymistä kuin suurennuslasin alla ainakin. Lisäksi meillä vaihtuivat sarjat ja uusien kanssa ensimmäinen kerta on aina enemmän tai vähemmän vaikeaa.

Lihasmuistini on kuitenkin pitkä, se on kai sellainen kuuluisa norsunmuisti. Teimme joskus paljon frappe-sarjoja nilkka fleksattuna ja se on jäänyt jonnekin syvälle muistin uumeniin. Oli vaikeaa muitaa, että nyt ne tehdään nilkka ojennettuna. Jalka pyrki kuin väkisin fleksaamaan, sillä oli oma tahto. Kuinka erikoinen otus onkaan ihminen! Päämme muistaa, se on selviö, mutta muisti asuu monissa paikoissa ja ottaa niin monenlaisia eri muotoja. Lihasten muistaminen on erilaista kuin muistaa joku luettu teksti tai puhuttu puhe. Siinä on jotain alkukantaisempaa.  

Kirjastosta kalastettua

Kävimme eilen sekä oman kunnan kirjastossa että Raision kirjastossa. Sain vihdoinkin joskus alkusyksystä varaamani kirjan, Richard Powersin Muistin kaiku-romaanin. Powers teki minuun vaikutuksen kirjallaan Laulut joita lauloimme ja siksi odotankin innolla tutustumista tähän toiseen tiiliskiveen. Laulut käsitteli muukalaisuutta, identiteettiä, kuulumisen ongelmaa ja ajan olemusta. Muistin kaiun pitäisi kansilehden mukaan kartoittaa ”ihmismielen mysteereitä jännitysromaanin otteella”. Ilmeisesti tavoite saavutettiin, koska Powers palkittiin yrityksestään National Book Awardilla.

Lainasin myös Paavo Rintalan Pojat. En oikeastaan tiedä miksi, se oli sellainen käden liike kirjahyllyssä. Yritin löytää Alexander Trocchin romaania Nuori Adam, mutta tietysti se oli lainassa. Piti siis varata sekin. Katsoin sen elokuvana jokin aika sitten ja se oli mieleenpainuva tarina nuoruuden hulluuksista. Ensin vieroin sitä ylitsevuotavan runsaiden seksikohtausten vuoksi (niin tyypillisiä tälle ajalle), mutta se tunne meni ohi. Sitähän päähenkilön edustama elämänvaihe kuitenkin oli, kuohuvien viettien aikaa, viettielämää. Jos haluaisi katsoa elokuvan sydänvaivoista ja kultaisesta nuoruudesta 1930-luvulla, niin ei pidä tarttua teokseen, joka jo nimensä puolesta kuvaa tuon kaiken vastakohtaa, eli nuoruutta.

PuoLiskoinen yritti murskata minut kirjaston hyllyjen väliin. Joskus hänestä on mukavaa kuulla päästämäni inahduksia ja vingahduksia, kun oikein tiukoille menee. Kun hän tuli noutamaan minua baletista, niin jo oli autonsa täynnä ostoksia. 

by Ninni

Vaaleanpunaista ja vaaleaa lilaa

Siinä suojelusenkelini puvun ja viitan värit! Kuten arvata saattaa on tänään taas ollut ikonimaalausta illan iloksi. PuoLiskoisen ja minun välillä vallitsee aviollinen erimielisyys siitä onko reilut kaksi tuntia riittävä, vai riittämätön aika yhdelle maalauskerralle. Minusta se riittää, PuoLiskoisesta ei. PuoLiskoinen oli oikeastaan onnellisimmillaan ikonimaalauksen kesäkurssilla, kun tekeleitä työstettiin tupla-aika.

Maalasimmepa kuitenkin, me molemmat, ja taas ovat piirun verran tekeleet edenneet. Ikonimaalauskurssilla on ihmeellinen tunnelma: alussa kaiken käydyn keskustelun kuulee, mutta mitä syvemmälle omaan maalaamiseensa uppoutuu, niin sen vähemmän puheesta rekisteröityy tietovarastoihin. Puhe muuttuu – se lakkaa olemasta puhuttuja sanoja ja muuttuu mataliksi tai korkeammiksi äänteiksi. Mieli on kiinni omassa työssä.

by Ninni

Oravat naukuvat ja koirat kiipeilevät

Elämme kummallisia aikoja. Oravat ovat alkaneet naukua ja koirat kiipeillä. Naukuva orava on oikein uutinen, mutta puumamaisen nokkelasti kiipeilevä koira ei ainakaan vielä ole ylittänyt uutiskynnystä.

Tällainen kiipeilijäkoira asustaa kotonamme ja tuntee nimen Nuppu. Se hyppää notkeasti ja kissamaisesti sohvan ja nojatuolien käsinojille ja kipuaa siitä selkänojalle. Joskus se jopa käpertyy kerälle selkänojan päällä silmissään jo tutuksi tullut filosofinen katse.

Joskus Nupussa vilahtaa häivähdys jyrsijää (marsu!) ja joskus se on oikeasti kuin kissan sukua. Kolmanneksen ajasta se voisi käydä koirasta. Eläinlääkärivierailulla keskiviikkona se niitti monia ihastuneita kommentteja muilta eläinrakkailta asiakkailta pienen kokonsa ja kauniin olemuksensa vuoksi. Nubs itse ei kokemusta arvostanut kovinkaan paljon: se pelkäsi, mutta ei sentään käyttäytynyt aggressiivisesti eikä rumasti.

Taas olin vaikuttunut eläimen aitoudesta. Moni kaksijalkainen kokee tutisuttavia pelon hetkiä lääkärissä tai hammaskoettelemuksissa, mutta sitä ei näytetä. Itsekuri, itsehillintä, aikuisuus – kaikki se tuntuu velvoittavan kätkemään pelontunteen.

2450

Tämä on ötökän paino grammoissa! Lisäksi kotisuttamme hellästi hoitanut eläinlääkäri Christa Finnberg sanoi sen olevan normaalipainoinen (tämän muistan varmasti kertoa äidilleni!) ja ettei sitä saa lihottaa. Olisi varmaan kannattanut pyytää lausunto kirjallisena..!