Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

”Useat”

Ikonini valmistui perjantaina. Suojelusenkeli on nyt enää olifointia vaille ja sen teemme täällä kotona. Ehdin jo valita seuraavan aiheenikin: Johannes Edelläkävijä/Kastaja! Siitä tulee pitkä, hoikka ikoni, 16 x 30 laudalle. Ja pastellivärit lupaan suosiolla jättää pois! Maalaan Johannekseni kunnioittaen hänen elämäntapaansa ja elämäntehtäväänsä – huutavan ääni erämaassa.

Erämaassa ollessaan Johanneksen ravintona olivat heinäsirkat ja metsähunaja. Hänellä oli kamelinkarvoista puku ja nahkavyö. Sellaista miestä ei yksinkertaisesti voi maalata söpöön vaaleanpunaiseen pukuun.

Ensin harkitsin jonkun evankelistan maalaamista. Se taitaa kuitenkin jäädä PuoLiskoisen tehtäväksi: hänellä on enemmän taitoja ja lahjoja. Toinen mielenkiintoinen vaihtoehto olisi ollut joku Vanhan testamentin profeetta. Ehkä sitten seuraavan kerran? Lasarustakin katselin hiukan sillä silmällä, mutta siinä ikonissa on paljon kuvattavia ihmisiä, ja rohkeus petti.

Mietin miksi Lasarus-ikonissa on oltava niin paljon ihmisiä. Sitten se valkeni minulle: Jeesuksen ihmeteoilla oli paljon todistajia, todistajat olivat suorastaan olennainen osa toiminnan kannalta. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen menneen Lasaruksen sisarten luo opetuslapsineen ja lisäksi sisarten luona oli ”useita juutalaisia”. Osa näistä ”useista juutalaisista” alkoi ihmeteon jälkeen uskoa Jeesukseen. Jotkut ”useat” taas menivät fariseusten luo kertomaan tapahtuneesta. Tietysti Lasarus-ikonissa on oltava nämä ”useat”, koska ikoni opettaa kuvallisessa muodossa siitä, mitä Raamattu kertoo kirjallisesti. ”Useiden” poisjättäminen muuttaisi koko kertomuksen sisällön.

by Ninni

Söimmekö me ne?

Uusimmassa Tieteen kuvalehdessä oli kiinnostava artikkeli neandethalin ihmisestä ja erityisesti erilaisista lajin häviämistä koskevista teorioista. Erään teorian mukaan me tapoimme poloiset tieltämme ja saatoimmepa popsia heitä suihimmekin. Onko muuten korrektia käyttää neanderthalista muotoa ”hän”, vai pitäisikö lajin yksittäiseen edustajaan viitata sanalla ”se”?

Kuinkahan lienee, onkohan neanderthalin ihmisillä kuolemattomat sielut? Eliväthän he niin kauan ennen profeettoja ja todella kauan ennen kristinuskon aamunkoittoa. Missä vaiheessa tarkalleen kuolematon sielu tuli?

Paaston aikakaan ei pysty kontrolloimaan ajatuksiani – ne ovat epäpyhiä. Mietin N-koiria, niiden pieniä koiransieluja. Jos uskoisi eläimellä olevan sielun, niin olisiko kohtuullista rajata sielullisuus vain nisäkkäille. En haluaisi uskoa kärpäsen tai hämähäkin sieluun. Ehkä olen rajoittunut? En suostu ajattelemaan N-koiria minään automaatteina, anteeksi vain.

D niin kuin Donner

Luen edelleen Jörn Donneria. Nyt meneillään on Surun ja rakkauden kesä. Jörn Donner on ihminen, joka tuntuu herättävän voimakkaita tunteita. Eiköhän vain hän mahda olla niitä, joita joko rakastetaan tai vihataan. Itse sain nuorempana suorastaan allergisen reaktion nähdessäni miehen televisiossa. Kirjallisesti hän on helpommin sulateltava, huumorintajuinen ja syvällinen. Kun luen Donneria, niin yritän olla ajattelematta häntä fyysisenä, lihaa ja verta olevana ihmisenä. Ja yritän sulkea mielestäni hänen äänensä sekä puhetapansa.

Kenties kaikkein nihkeimmin asennoidun kirjoista huokuvaan Kekkosen ihannointiin. No, kai meillä kaikilla on oikeus mielipiteeseemme ja Kekkosen aika oli varmasti hyvää aikaa tietyille ihmisille. Itse olen kiitollinen myöhäisen syntymän armosta ja siitä, että tuona aikana olin vasta lapsi.

Kauan kaivatut

Posti toi viimein kirjapaketin. Sorruin reilu viikko sitten kirjaostoksiin netissä ja nyt sain kotiini kauan kaivatut. Aukaisin paketin kärsimättömänä kuin lapsi ja siellähän ne olivat: Martti Sinerman Adolf Ehrnrooth sodan ja rauhan näyttämöllä sekä Anita Loosin Herrat pitävät vaaleaverisista & …”mutta naivat tummaverisiä”.    

by Ninni

Kuninkaallinen kaniini

Kiitos talviloman on tämä viikko ollut harrastukseton. PuoLiskoinen ei ole päässyt työstämään puuta, kumpikaan ei ole päässyt maalaamaan ikoneja ja minulta on jäänyt väliin aerobic ja baletti. Onneksi kirjastot ovat sentään auki!

DeLillon lukeminen innosti jatkamaan Suuren Amerikkalaisen Romaanin etsimistä. Sukelsin pitkästä aikaa Philip Rothin tuotantoon. Intohimon professoria seurasi lukulistalla Hyvästi, Kolumbus. Kolumbuksesta pidän oikein todella: Neilin ja Brendan jo alusta asti tuomittu rakkaussuhde kestää kesän, mutta ilmojen kylmetessä tapahtuu väistämätön. Vain pariskunnan nuoruus estää heitä näkemästä – tai myöntämästä – suhteen ongelmia. Kumpikin kuuluu Amerikan juutalaiseen väestöön, mutta juutalaisia väestöjäkin on paljon enemmän kuin vain yksi. On oikea ja väärä tapa asua, elää, uskoa.

Nyt pidän pientä taukoa amerikkalaisesta proosasta ja nenäni on kiinni Jörn Donnerin teoksessa Miksi olen.

Lauantaina kävimme myös ostoksilla pitkän kaavan mukaan. PuoLiskoisen ollessa Myllyn Prisman kassajonossa kipaisin minä Faunattareen. Koirien ruoka on lopussa ja niille kelpaa vain Royal Canin-chihuahuaruoka, jota Faunatar myy, mutta Prisma ei. Jouduin tyytymään hyvin pieneen pussiin, koska suuret säkit olivat lopussa, eikä nuori myyjä osannut sanoa milloin niitä taas kaupan hyllylle tulisi. 

Kuninkaallinen kaniini on yksi esimerkki kieli poskessa-suomennoksistani. Kummallisesti se on vain mennyt selkäytimeen asti – ihme, etten vahingossa kutsunut ruokaa sillä nimellä eläinkaupassakin. Kuninkaallinen kaniini tekee ruokia muillekin koiraroduille kuin chihuille. Minä en kuitenkaan suostunut tyytymään jonkun toisen kääpiökoirarodun ruokaan. En usko N-koirien hyväksyvän sellaista luopuruutta.

by Ninni

DeLillo kausi alkaa, puhelinluettelo raadellaan

Orvokki Aution kirjoista tein loikan oikeilla seitsemän peninkulman saappailla aina Amerikkaan asti: Don DeLillo-kausi on alkanut hyvin. Luin Esittäjän ja Putoavan miehen ja nyt on menossa Alamaailma. Putoava mies oli fantastinen, ajatuksia herättävä ja syvällinen kertomus syyskuun 11. päivän tapahtumista ja siitä, kuinka ne vaikuttivat ihmisten elämään.

Kaksoistornien tragediaan on sen tapahtumisesta asti pyritty etsimään vastauksia. Kuka, mitä, ja miksi? Fiktion keinoin voi ehkä sanoa jotain merkityksellisempää ihmisten järkytyksestä ja ymmällään olosta. Ehkä tuollaiset tapahtumat ovat siinä suhteessa sukua fiktiolle, että ulkopuolinen voi niistä saada tuhansia eri vaikutelmia, muttei yhtään absoluuttista totuutta. Tiesivätkö konekaapparit itsekään mitä oikeasti olivat tekemässä? Tietääkö kukaan koskaan? Mikään tekomme ei ole irrallinen, kaikki on sidoksissa lukemattomin tavoin erilaisiin meille asetettuihin odotuksiin ja käytösmalleihin. Kun päätämme, niin päätämmekö me yksin vai päättääkö kanssamme luvuton joukko muita, eläviä ja kuolleita? -Kunhan tässä vain heittelen ajatuksia ilmaan!

Alamaailma on nautittavaa luettavaa sekin, kunhan vain jaksoi taistella itsensä läpi alun puuduttavan baseball-kuvauksen. Penkkiurheiluinnostus on minulle missä tahansa kulttuurisessa kontekstissa hyvin vierasta, en jaksa ymmärtää jääkiekkohulluja tai pesäpallofaneja, mutta vielä vaikeammaksi sen ymmärtäminen menee kun kyse on itselle täysin vieraasta pelistä.

N-koirat, nuo suuret humoristit

Viime perjantaina N-koirat joutuivat olemaan muutaman tunnin omassa seurassaan, meillä kun oli ikonimaalausta. Kotiin tultuamme huomasimme koirien purkaneen raivoaan vasta saapuneeseen puhelinluetteloon. Niiden mielestä se kelpasi hyvin ilman kanttakin. Kansi oli tuhansina silpukkeina pitkin kotia. Myös siskoltani Amsterdamista saapunut kortti oli kohdannut koirien vihan – puolet oli tuhottu terävillä ja toimeliailla pikku hampailla.   

by Ninni

Kenelle olemme velkaa

Poistuminen kotoa ei ole enää itsestään selvä asia. Pitää katsastaa tilanne ajotiellämme: onko lunta satanut niin, että kolaamista tarvitaan? Vai onko tuuli vain ystävällisesti puhaltanut vanhat lumet sellaiseksi kinokseksi, joka on autolle ylivoimainen. 

Onneksi lumi ei ole estänyt kirjastokäyntejämme! Löysin lauantaina ihan sattumalta hyvin mielenkiintoisen teoksen, Gary Valentine Lachmanin Tajunnan alkemistit – kuusikymmenluvun mystiikka ja vesimiehen ajan pimeä puoli. Jos kuka vain on kiinnostunut siitä miksi kuusikymmenluvun vastakulttuuri 1. ihannoi Hermann Hesseä, 2. nosti Lovecraftin arvoon arvaamattomaan, 3. löysi sienestämisen ilot jne. jne., niin tämä kirja antaa kysymyksiin vastaukset. Lachman hallitsee aihepiirinsä, mutta tyyli on paikoitellen myös kirpeän humoristista. Nauru kohdistuu niin häneen itseensä kuin muihinkin aikakauden ylilyöjiin.

Toisesta hienosta löydöstä saan kiittää PuoLiskoisen tarkkoja silmiä. Mestarillinen Margaret Atwood on tehnyt uuden aluevaltauksen ja kirjoittaa rahasta ja taloudesta. Kirjan nimi on Velka ja vaurauden kääntöpuoli ja se tarjoaa muistikuvia Atwoodin omasta lapsuudesta, pohdintoja luotolla ostamisesta inhimillisenä toimintana ja yleisestä velallisuudesta. Kenelle olemme velkaa ja mitä? Pieni harmaa kirjanen haastaa kyseenalaistamaan. 

by Ninni

Lumen paino

Taas sataa lunta. Valkoinen kasvaa aina vain, sen painon alla huokaavat niin lintulauta kuin puutkin. Alan uskoa tämän olevan taikatalvi, joka ei koskaan pääty.

En ole nähnyt lintuja kummempia eläimiäkään liikenteessä. Naapurin kissat ovat ainakin viisaasti siirtyneet sisätiloihin ja lemmikkikoirat ovat vetäneet takit päälleen silloin, kun nenänsä ulos pistävät.

Eilen koin lumen painon konkreettisesti. Lumityöt ovat tekemättä ja ajotieltämme pääsee vain ajamalla auton renkaat jo aiemmin muodostuneisiin uriin. Nyt se ei oikein onnistunut ja autoni karahti kiinni hankeen. Hammaslääkäriin olin menossa ja kello juoksi. Pian juoksin minäkin, nimittäin mäkistä ajotietämme ylös ja alas. Juoksin vajalle (ylös) etsimään lapiota ja kun ei löytynyt, niin juoksin autotalliin (alas) lumikolaa hakemaan. Se löytyi, mutta ei siitä ollut apua – liian suuri työkalu se oli pyörien alta kaivamiseen. Yritin jopa epätoivoissani työntää autoa pois lumen muodostamasta vankilasta, mutta se nyt oli täysin turha yritys.

Viimein se lähti siitä jotenkin, auttoi kun ohjauspyörällä käänsin pyörät ja laitoin kaasua niin paljon, että hirvitti. Lopputulos: kipinöivän kiukkuinen mieli ja otsalla helmeilevä tuskanhiki. Lumen paino voittaa ihmisen voiman – tai ainakin tämän ihmisen voiman. Itsehillintäni oli kuitenkin monumentaalinen, enkä soittanut esimerkiksi PuoLiskoiselle hysteriapuhelua.

Voiman ja heikkouden tunne on aina niin suhteellista. Raahatessani ostoskasseja kotiin tunnen itseni usein maailman vahvimmaksi naiseksi. Auton jumittaessa lumessa tunnen itseni heikoksi kuin heinäsirkka.

Autio-kausi

Olen palannut vanhan tutun Orvokki Aution pariin. Luin uudemman kerran romaanit Valokuvavarkaat, Puimakone bulevardilla ja Pesärikko. Pohjanmaalainen mielenmaisema on minulle vieras ja kiehtova. Sitä murretta en ole koskaan tainnut kuulla puhuttavan tässä todellisessa elämässäni. Televisiota ja radiota ei tee mieli laskea mukaan.

by Ninni

Sitten tuoksahti kesämökille

Olimme viikonloppuna ravintola- ja teatterikäynnillä PuoLiskoisen työtovereiden kanssa. Oli mukavaa: teatteri on aina elämys, olipa esitys oikeastaan mitä hyvänsä. Tällä kertaa se oli musikaali Laulavat sadepisarat. Ensimmäinen kerta kun näimme PuoLiskoisen kanssa jotain Turun Kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Yleensä olemme harrastelleet vain Sopukan esityksiä.

Ilo oli ylimmillään myös teatterin jälkeen, kun menimme nauttimaan muutamat lasilliset Kouluun. Kaivelin huvikseni takkini taskuja (se on itse asiassa aika kannattava harrastus ja löytää voi vaikka mitä tarpeellista huulirasvasta setelirahaan) kun Todellisuus löi vasten kasvoja ikävän muistilapun muodossa, jonka olin joskus taskuseen jemmannut ja autuaasti unohtanut. Oma eriskummallisuuteni tuijotti minua sievän kaunokäsialan lenkkien läpi.

Yritin polttaa lappusen reunaa, mutta se ei palanut vaan lähinnä kärvähti. Ja sitten tuoksahti kesämökille. Onneksi ei sentään palovaroitin alkanut huutaa. Lappu sai loppusijoituspaikan baaritiskin takana olevasta roskakorista.

Aina vain Austeria

Luin Paul Austerin Mies pimeässä ja Matkoja kirjailijan kammiosta. En pitänyt siitä paljonkaan. Auster on enemmän makuuni silloin kun hän kirjoittaa elämästä, todellisesta elämästä vailla mitään keinotekoisia scifi-höysteitä. ”Vika” on varmastikin minussa, koska en siedä Margaret Atwoodiltakaan scifistelyä ja kaikissa muissa suhteissa taas jumaloin hänen tuotantoaan.

Austerin Yksinäisyyden äärellä on kirja, jota voisin suositella saamatta itselleni huonoa omatuntoa. Mies pimeässä ja Matkoja kirjailjan kammiosta taas ei kuulu siihen kategoriaan. Austerin varhaisempaa tuotantoa tuntevat saavat siitä jotakin irti, mutta silloinkin oivalluksen ja ilon hetket jäävät lyhyiksi leimahduksiksi, jotka sammuvat pian ja jättävät jälkeensä yleisen tyytymättömyyden.    

 

by Ninni

800 grammaa

Niisku-neitimme on sen verran painavampi kuin Nuppu, melkein kilo on eroa koiratytöillä. Niiskulla on massaa noin 3,7 kiloa ja Nupun paino on 2,9 kiloa. Menimme tänään koko joukolla Vettoriin ja siellä sekin selvisi, kuin myös Niiskun valeraskaus. Papereissa lääkäri kuvasi Niiskua sanalla ”hormonihyrrä” ja suositteli pikaisesti tehtäväksi sterilisaatioleikkauksen.

Vettori olisi varmaan erikoinen elämys näkökyvyttömälle. Se on täynnä outoja ääniä: älähdyksiä, narinaa, sähähdyksiä, murinaa ja vingahduksia. Lattiatasossa kuuluu kynsien raps-raps-raps kun nelijalkaiset potilaat tulevat ja menevät. Niisku Pitkäkoipi liitti sekin äänensä kuorohon tänään ja haukkui raivoisasti erästä vaaleaa noutajaa ja suurensuurta laikukasta tanskandogia. Nuppu tyytyi lähinnä piileskelemään minun takanani, sieltä sen oli turvallista seurata tapahtumia.

Radioroskaa

Valpastuin tänään kuunnellessani puolella korvalla radiota. Sieltä tuli ohjelma, jossa puhuttiin kielestä, kielen kehityksestä ja sen tulevaisuudesta. Joku (äänestä päätellen nuorehko aikuinen) oli oikeasti sitä mieltä, että possessiivisuffiksin käyttäminen on turhaa snobbailua, eikä ”kukaan” käytä sitä puhekielessä.

Ai ei vai, ajattelin siihen minä.  

Jos saisin euron joka kerran kuullessani jotain absoluuttisen typerää tiedotusvälineistä, niin olisin jo kauan aikaa sitten ollut miljonääri. Mistä lähtien kielen kauneudesta ja puhtaudesta huolehtiminen on ollut snobbailua? Lopetetaan sitten koko äidinkielen opetus saman tien ja annetaan ihmisten puhua ja kirjoittaa miten kuten tahtovat, niin eipä ainakaan tule snobbailtua ja hienosteltua.

Jos itse on kielensä kanssa hällävälisti, niin ei pidä olettaa muiden olevan samaa maata kanssaan. Voin vakuuttaa possessivisuffiksin elävän ja voivan hyvin ainakin täällä meillä.    

by Ninni

Pyynsilmiä

Helmikuun vanha itäsuomalainen nimi oli kaimalo, eli kaimalkuu. Se maistuu suussa vieraalta, sanalla ei heti aluksi tunnu olevan mitään merkitystä nykysuomen puhujalle. Ennen kuitenkin tiedettiin, että helmikuu on tammikuun kaima, pikkukaima. Ihan kuten on puhuttu isosta tammesta (tammikuu) ja pikku tammesta (helmikuu). Elämme siis tammikuun kaimakuukautta tässä. Tästä viisauden helmestä saamme kiittää Kustaa Vilkunan Vuotuista ajantietoa.

On jossain määrin ankeaa elää kaimakuukautta. Kuukautta, joka on määritelty edeltäjänsä mukaan. Onneksi helmikuu nimityksenä on sekin vanha: myös virossa on helmekuu tunnettu. Vanha kansa täällä meillä odotti ”jäähelmiä” ja ”pyynsilmiä”, eli talven ensimmäisen suojasään saapumista, koska uskomusten mukaan siitä laskien on 200 päivää rukiin tuleentumiseen. Katse on siis jo kesässä.

Isällinen, isätön

Luin Paul Austerin Yksinäisyyden äärellä. Sen ensimmäinen osa on Austerin oman isäsuhteen kuvausta, surutyötä isän etäisyyden ja vierauden vuoksi. Nimi on osuva: Näkymättömän miehen muotokuva. Kannen kuvassa on yksi mies kertaa viisi. Viisi identtistä miestä, monta yhdessä, yksi monessa. Auster matkaa kauas, aina isänsä lapsuuteen ja tämän vanhempien tarinaan löytääkseen vastauksia. Jälkimmäinen osa Muistin kirja tuo pohdintoihin mukaan Austerin oman roolin isänä.

Pidän Austerin uusimmista romaaneista huomattavasti enemmän kuin varhaisemmista. Varhaisemmissa oli mielestäni keinotekoista älyllistä keikailua, joka vieroitti. Uudemmat ovat kiehtovia, todellisia tarinoita.

by Ninni

Suloiset sävelet

Heräsin tänään aikaisin. Vietin aamuhetkeä lukemalla loppuun Siri Hustvedtin Lumouksen ja juomalla valkoista teetä. CD-soitin on ladattu täyteen Mozartia: klarinetin hitaat, suloiset sävelet leijuivat aamuun ja jäivät ilmaan kuin hyvä tuoksu. Tee, Mozart, ajoittaiset N-koirien vierailut, yöllä nähty omituinen uni – siinä aamun rakennusaineet.

Minulla oli sellainen olo, että Hustvedt on saatava loppuun tänään, vaikka kirjasto olisi sallinut sen olla täällä vielä kuun loppupuolelle saakka. Luin ahmimalla, vaikka en oikeastaan ymmärrä miksi: Lumouksesta oli todella vaikea löytää ketään sellaista samaistumisen kohdetta, joka olisi tehnyt lukukokemuksesta itselle jollakin tapaa läheisemmän ja merkityksellisemmän. Kirja oli hyvin kirjoitettu, enkä kadu sen lukemista, Lily Dahl vain tuntui minusta yksinkertaiselta pikku piikaselta ja ainoa vähänkin koskettava henkilöhahmo tarinassa oli iäkäs Mabel.

Päähenkilöä voin vieroa, mutta nautin aidosti analogioista kirjan tarinan ja Kesäyön unelman välillä. Hustvedtillä on käytössään merkittävä korkeakirjallinen arsenaali ja se näkyy. Romaani on uskottava ja epäuskottava samaan aikaan, se onnistuu olemaan tukevasti jalat maassa ja pää häpeämättömästi pilvissä samaan aikaan.

Musiikki puhuu

Tämä oli yksi niistä siunatuista päivistä, kun kaikki tekijät olivat kohdallaan onnistunutta liikuntaelämystä varten. Kirjaston kautta päädyin balettiin ja koko ajan olo oli energinen ja jaksava. Tuntui kuin olisi voinut jatkaa balettitunnilta toiselle ruumiin mitenkään protestoimatta. Joskus on myös onnekas ja silloin musiikki puhuu. Liikkeitä voi ennakoida ja ymmärtää vain kuuntelemalla musiikkia. Musiikki on tanssissa paitsi taustaa myös työkalu ja kumppani.  

Lainasin kirjastosta Fannie Flaggin Fried green tomatoes at the Whistle Stop Cafe. Katsoin Paistetut vihreät tomaatit–elokuvan vähän aikaa sitten uudestaan. Edellisestä katsomiskerrasta on vuosia, mutta muistin heti miksi rakastin tuota elokuvaa 1990-luvulla. Silloin kirjaa oli mahdottoman vaikea saada käsiinsä, mutta nyt oli onni myötä.