Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

”Olis kylläkin syytä…”

Viikonlopun tunnelmista on sanottava vielä sananen. Kuuntelin tavalliseen (matkustus)tapaani paljon radiota. Eräs suosikkiohjelmani on Yle Radio 1:n Tämän runon haluaisin kuulla, jonne kuuntelijat voivat soittaa ja esittää runotoiveitaan. Paikalla oleva näyttelijä tai lausuja esittää ne siltä seisomalta. Viimeksi studiossa olivat Vilma Melasniemi ja Martti Mäkelä lausuntatyössä.

Runot ovat fantastisia ja ainahan sitä ilahtuu kuullessaan oman suosikkinsa esitettyjen joukossa. Ja soittajat ovat ohjelman sielu ja sydän. Ihmisten elämäntarinat ja runot liittyvät yhteen lukemattomin tavoin. On kiehtovaa kuulla 16-vuotiaana kotoaan lähteneen naisen kertovan runosta, jonka kotipaikkakunnan poika halusi hänelle vuosikymmeniä sitten lausua, mutta ei koskaan ehtinyt – elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Ja kuinka runo matkusti naisen mukana pois kotimaasta ja runon sanoista syntyi kertojan lapsille side suomen kieleen.

Eräs minulle merkittävimmistä runoilijoista on ollut L. Onerva. Minulla on Onervan kootut runot – isän äidin peruja – ja kirjat ovat aika kuluneita, niitä on luettu paljon, niitä on rakastettu. L. Onerva vetosi isoäitiini ja hän vetoaa myös minuun.

Esitelmöin tuosta radion runo-ohjelmasta ja sen erinomaisuuksista PuoLiskoiselle ja hän kysyi, minkä runon minä haluaisin kuulla. L. Onervaahan se olisi, tottahan toki.  Ehkäpä runo Olis kylläkin syytä voisi sopia. Siis se, joka alkaa: ”Olis kylläkin syytä peljätä, / että järkeni valo vaipuu / ja että henkeni rauhaton / vielä harhateille haipuu.”

Harkitsen vakavasti ohjelmaan soittamista. Jonakin päivänä saattaa ääneni kaikua tuhansiin suomalaisiin koteihin, kun teen selkoa Onerva-kiintymyksestäni.

Balettia maanantaipäivän ratoksi

Olin balettitunnilla tänään, koska keskiviikkona en yksinkertaisesti ennätä. Taitaa Paulinan päivän juhlinta venähtää kaksipäiväiseksi! Taas pitkästä päivää oli hyvä balettipäivä, eli en tuntenut tarvetta voida pahoin katsellessani touhujani peilin kautta. Hyppelin hyppysarjatkin oikein pirteästi, vaikka tunti oli jo kääntymässä loppupuolelle. Ihan lopuksi venyttelimme kunnolla ja yllätyin positiivisesti: komeasti kohti kattoa vielä saan koipeni nousemaan, kun oikein houkutellaan.

by Ninni

Kireänä Kouvolassa

Olemme harrastaneet kotimaan matkailua. Perjantaina suuntasimme kohti synnyinseutua ja tänään palasimme. Retki herätti monenlaisia ristiriitaisia tunteita. Olen kai pikku hiljaa kangistumassa kaavoihini: pidän siitä, että päivillä on omat rytminsä ja rutiininsa. Kun sen pakan sekoittaa, niin ilman yhtä suuttumusta ei selvitä.

Menomatka sujui mukavasti aina Kouvolaan asti. Siellä katkera kalkki vyöryi yli äyräiden ja tulistuin. Syy oli todella typerä: Prisma-kaupan vaateosasto, sen huonot valikoimat ja vaatteiden soveltuvuus maaseutuoloihin. Kouvolassa, tuossa tuomion kaupungissa, oivalsin nimittäin jättäneeni kaikki pitkät housut pakkaamatta. Olin tuudittautunut säätieteilijöiden ennustuksiin lämpimästä viikonlopusta, joten mukana oli siihen sopivia vaatteita. Optimismi on kauhea ominaisuus pakkaajassa. Kesäillan saapuessa viileyden kera alkoi optimismi vaihtua päinvastaisiin tunnelmiin.

PuoLiskoinen esitteli tuota ja tätä housua, mutta minä jankutin omaa ajatustani pehmeistä housuista, joissa voisi mukavasti vaikka loikoa sängyllä jos mieli tekisi. Löysin yhdet pehmeät (!) housut, joiden malli tosin oli hieman omituinen: superleveät lahkeet! Niin leveät, etten ole sellaisia tainnut nähdäkään – oikeat purjeet! PuoLiskoinen ilmaisi epäilyksensä (”sä hukut noihin”), mutta se sai minut vain tarraamaan entistä tiukemmin valintaani. Pidin housuista kiinni oikein haukan kynsin. Jankkasin niitä edullisiksi ja pehmeiksi (taas se pehmeys) ja lopulta olisi tullut täysi tenkkapoo, jos en olisi niitä saanut. Marttyyrinkruunuakin tuli taas kiillotettua tyyliin ”ei se ole minun syyni, jos tässä hölmössä kaupassa ei ole muuta sopivaa..” Kiikutin raivoisana hankinnat autoon ja matka jatkui.

Kouvolan jälkeen söin banaanin. Mieli oli niin kuohuksissa ja samaan aikaan olo niin väsynyt, etten sitten muuta syönytkään sinä päivänä. Se seikka ei taas ollut omiaan nostamaan tunnelmaa: nälkäinen on äkäinen.

Vaan tulipa sentään uitua! Ja vielä toukokuun puolella! Kävin kai lauantainakin niin ylikierroksilla sen Kouvolan takia, etten edes tajunnut vettä kylmäksi. Viilenipä siinä temperamentti edes hiukkasen.

by Ninni

Punnittu ja keveäksi havaittu

Linnunratamme on sitten punnittu. Ei tainnut ihan tavallisella rahtivaa'alla onnistua..? Joka tapauksessa kaikkitietävät tieteen edustajat ovat arvioineet sen painoksi noin triljoona kertaa aurinkomme painon. Kiinalainen tiedemies ja tiimin vetäjä Xiangxiang Xue* totesi linnunratamme olevan hoikemmassa kunnossa kuin mitä aiemmin arveltiin.  

Ensimmäinen kesäbaletti

Ensimmäinen kesäbalettitunti oli tänään. Olin olevinani niin kiireinen, etten ehtinyt lähtiessäni ruokkia peltilemmikkiä huoltoasemalla. Sitten sain potea hermokireyttä jännätessäni bensan riittävyyttä tanssikoululle ja kotiin. Kotimatkalla aloin ihan vakavissani miettiä kuluttaako radion soittaminen bensaa. Tai vilkun käyttäminen? Pitää kai varmistaa asia PuoLiskoiselta.

Kuinka paljon oikein pitäisi kotona jumpata, ettei tunnilla tulisi kuuma? Taas tänään aloittaessa oli suorastaan kylmä, mutta tunnin lopuksi hohkasin kuumuutta. Tänään tunnilla olleista kolme oli sellaista, joiden kanssa olen ollut baletissa joko Raisiossa tai sitten Turun seudun tanssioppilaitoksella. Ihan mukavaa – tuttuja kasvoja katselee mielellään, kun tahkoaa liikkeitä tangon ääressä.

*) Kuulostaa aivan keksityltä nimeltä, mutta tuskinpa se sitä on. Kiinalaisen korviin meidän nimemme saattavat kuulostaa aivan yhtä epätodennäköisiltä ja keksityiltä. Kulttuuriero, sepä se.

by Ninni

Aikamatkalla

PuoLiskoinen on kunnostautunut pihan hoidossa. Beigeen pukeutunut tarmonpesä on kaatanut pajuja (tekevät pahaa minulle, allergikolle), pessyt puutarhakalusteita ja leikannut nurmikon. Minäkin olen toki pihalla ihastellut perhosia – näin sinisiiven todella läheltä – ja miehen työn jälkeä.

Suurin osa sunnuntaista on kulunut kuitenkin kiehtovalla aikamatkalla. Lainasin eilen kirjastosta Joka naisen niksikirjan. Halusin katsoa menneisyyteen, vaikka vain 60-luvulle asti.

Joka naisen niksikirja on kokoelma hyvin aikaa kestäneitä vinkkejä ja sitten täysin merkityksensä menettäneitä opastuksia. Tämä Maija Suovan toimittama tietolipas on vuodelta 1966: mikroaaltouuni ei enää ole tieteen huippu ja harvinaisuus, eikä monikaan parsi sukkiaan. Sen sijaan on edelleenkin hyvä tietää, ettei kannata laittaa neilikoita ja ruusuja samaan maljakkoon ja että pahoinvointiin auttaa lasillinen kuumaa vettä.

Jotkut näistä vinkeistä ovat minulle vanhastaan tuttuja. Ne ovat kiertäneet sukupolvelta toiselle, äidiltä tyttärelle. Esimerkiksi risiiniöljyn laittaminen ripsiin ja kulmakarvoihin on yksi tällainen tuttu kauneusvinkki. Meillä se on ollut tiedossa ainakin isoäitini äidin ajoilta. Sen sijaan olen onnekseni säästynyt joiltakin niksikirjan hurjilta hampaidenhoitoneuvoilta: nykyhammaslääkäri itkisi kuullessaan, kuinka naiset ovat turhamaisuussyistä turmelleet hampaidensa kiilteen.

Kirjassa on myös lasten- ja vanhusten hoitoa käsittelevä osionsa. Tässä huomaa selvästi aikojen ja kasvatuskulttuurin muuttumisen. Vasenkätisyyskin pääsee käsiteltävien ongelmien listalle. "Vasenkätisyys, joko todellinen tai luuloteltu, on monen äidin huolena" aloittaa Suova. Vasenkätisyyden merkkejä osoittavan lapsen vanhemmille on hänellä rohkaisun sana tarjottavanaan: "Pikkulapselta on on kohtuutonta vaatia moitteetonta oikeakätisyyttä, koska moni lapsi kykenee erottamaan oikean ja vasemman varmasti vasta kouluiän alkamisvaiheeseen ehdittyään." 

Mutta mitä konkreettista sitten voidaan tehdä ongelman poistamiseksi päiväjärjestyksestä? Suova opastaa: "Varovainen ohjailu oikean käden käyttöön ei yleensä ole pahaksi, mutta selvästi vasenkätisiä ei pakkokeinoinkaan saada oikeakätisiksi." Näiden parantumattomien on parasta antaa jäädä vasenkätisiksi, summaa Suova lopuksi.

Näin siis vuonna 1966, vain kuusi vuotta ennen minun syntymääni. Minä sain onneksi "jäädä vasenkätiseksi", vaikka muistelen kyllä kohdanneeni joitakin vanhan kansan mielipiteitä vasenkätisyyden haitallisuudesta.

"Huomion nälkä" kappaleessa Suova puhuu sellaista asiaa, jonka toivoisi menevän perille myös 2000-luvun kasvattajille, vaan se taitaa olla turha toivo.

Koulukiusaamiseen suhtauduttiin 60-luvulla toisin kuin nykyisin. Nykyaika puhuu nollatoleranssin käyttöön ottamisesta, mutta Suovan neuvot ovat maanläheisempiä. Vanhempien on vältettävä lapsensa pukemista niin, että tämä joutuu silmätikuksi. Lopuksi hän toteaa näin: "Kiusantekijä menettää myös intonsa, jos kiusanteon kohdetta onnistutaan niin paljon auttamaan ja rohkaisemaan, ettei hän enää välitä koko asiasta." Mitä tähän sanoisi Kiusattujen tuki ry.?

by Ninni

Stephen Bailey sen sanoi..

Nimittäin: ”Käytännöllisyyden räikeä puute tekee korkeista koroista niin lumoavat.” Tämä toteamus pantiin lujille tänään viiden tunnin (!) ostosriehassa. Hävettää, kauhistuttaa ja suututtaa – minut pitäisi pelastaa minulta itseltäni.

Päivä alkoi järkevästi kirjastokäynnillä, mutta sitten seurasi syöksykierre. Ostin vaatteita ja kaikkea muuta mahdollista, ihan kuin ostaminen muuttuisi tuota pikaa lainvastaiseksi. Viiden tunnin kierros pisti jalat koville – ne korkean korkeat korot – mutta olo oli kuin olisi lääkittynä ollut. Kytkin jalkojen pienet nipistelyt yksinkertaisesti pois päältä. Ihmeellinen on tahdon voima.

Taidan alkaa kaupata vanhoja vaatteitani huuto.netissä. En nimittäin aio luistaa siitä äskettäin valitsemastani periaatteesta, että jokaista uutta vaatetta kohti lähtee vaatehuoneesta yksi vanha asu joko keräykseen, ystävälle, tai vaikka maton kuteiksi. Menköön minne vain, kunhan ei jää sinne tilaa viemään. Perinteisesti olen rikastuttanut UFF:n ja Pelastusarmeijan keräyspisteitä vanhoilla vaatteillani, mutta nyt huuto.netin löydettyäni olen oivaltanut asian bisnespuolen.

Ihmettelen niitä ilmoittajia, jotka kuvittelevat jonkun ostavan vaatteen, jota myyjä kuvassa roikottaa kädessään. Eihän siitä saa minkäänlaista kuvaa miltä vaate oikeasti näyttää oikean ihmisen päällä. Jos alan huuto.net-kauppiaaksi, niin aion ainakin otattaa kunnon kuvat vaatteistani. Jotkut niistä ovat tosin niin noloja, että täytyy varmaan rajata pääni kuvasta pois. Ja myydä loimet anonyyminä!

Huuto.net on muuten vastuussa yllättävän monen pariskunnan yhteenotoista. Eräs ystäväni uskoutui minulle ja kertoi totaalisesta tympääntymisestään, kun puoliso vain notkuu huuto.netissä aina riippuvuuteen asti. Ja kun riittäisikin vain se notkuminen – kyseinen herrahenkilö myös ostelee sieltä suorastaan maanisen innon vallassa kaikenlaista.

Muita olennaisia ja vähemmän olennaisia asioita matkan varrelta:

– Paulinan päivä alkaa paisua kuin pullataikina.

– Luen Ulrike Meinhof-kirjan rinnalla Steven Bachin kirjoittamaa kirjaa Leni Riefenstahl: elämänkerta. Bachia voi varmasti syyttää monista asioista, mutta eipä ainakaan objektiisivuudesta. Hänen Leninsä on suorastaan saatanallinen laskelmoinnissaan ja demoninen kunnianhimossaan. Jos kyseessä ei olisi Kolmannen valtakunnan tunnetuimpiin kuuluva elokuvaohjaaja, niin naisen nuoruudensynnit (vaatteitta olo elokuvissa ynnä muuta kapinallista) ohitettaisiin olankohautuksella.

– CD-levylautasella Josephine Baker. Hänen kuuntelemisensa toimii kuin piristävä ruiske. Ristikotkin ratkeavat vauhdilla.

by Ninni

Emoa odotellessa

Milloin saa Suomi oman osansa kammottavasta, nuoria kuoloon viettelevästä emo-kultista? Britanniassa se on ainakin parin viime vuoden aikana saalistanut teini-ikäisiä, seurauksena itsetuho. Lehdet pitävät vanhemmat tietoisina uusimmista edesottamuksista.

Taas on pyörä keksitty uudelleen. Tulee mieleen saksalaisen kirjallisuuden suuri mies Goethe (Johann Wolfgang von). Romantiikan ajan sturmnunddrangeiluissa Nuoren Wertherin kärsimyksiä pidettiin vaarallisena kirjana, suorastaan itsemurhaan yllyttävänä bestsellerinä. Nykynuorelle Werther toimii lähinnä unilääkkeenä – se ei puhuttele enää, siispä emot.

Kaikki muutos on näennäistä.

Miles Davis (musi)soi, ristisana ratkeaa

Ristikot ovat tulleet jo uniini asti. Unissanikaan en ole mikään mestariratkaisija, vaan edessäni on noin lakanan kokoinen ristisanatehtävä, jonka vihjeet ovat mielipuolisen vaikeita. Vähän aikaa sitten pidin ristisanapaussin: se tapahtui saatuani piilosanaksi ”sönkr”. En oikein usko sönkrin olevan mikään suomen kielen sana. Taisi mennä metsähallituksen puolelle se ratkaisu.

Ristikoissa kaikkein ärsyttävintä on se olettamus, että jokainen suomalainen 1) seuraa urheilua ja 2) on perillä tietovisan/puutarhaohjelmien/sisustusohjelmien vetäjien henkilöllisyyksistä. Minut urheilu-”uutiset”* saavat sulkemaan vastaanottimen välittömästi ja iltapäivälehteen sorruttuanikin irrotan ensimmäisenä urheilu-uutisosion, ettei minun tarvitse katsoa sitä. Jos ristikon yksi neljännes rakentuu joidenkin pikkujulkimoiden ja jääkiekkoilijoiden nimien varaan, niin pahalta näyttää.

Tällä hetkellä ratkaiseminen maittaa taas. Laitan hyvää musiikkia soimaan – Miles Davis on yksi parhaista tähän tarkoitukseen – ja valon vanhan roosan väriseen kirpputorilamppuun. Sitten heiluttelen jalkojani ja Ratkaisen. Kun tulee tenkkapoo, niin silloin PuoLiskoista^ taas tarvitaan. Yhteistyöllä se sujuu.

*) Minusta uutiseksi ei kelpaa steroidihirviön mesomiset kiekkokaukalossa tai jonkun keihäänheittäjän riuhtomiset. Tanssii pähkien kanssa on myös inhokkilistallani aika korkealla sijalla, sellaisen tullessa ruutuun on kaukosäädintä käyttelevän käden toimittava nopeasti.

^) Yksi avio-onnemme salaisuuksista on varmaankin tämä jaettu inhon tunne urheilu-uutisia kohtaan. Minähän tunnetusti olen suvaitsevainen kuin supikoira & kärsivällinen kuin käki, mutta rajani ne ovat minullakin ja urheilu on yksi niistä rajoista. Onneksi PuoLiskoinen jakaa niin monet kiinnostukseni ja inhoni kohteista, muuten voisi yhteiselämä olla vaikeaa. Itse olisin mieluummin naimaton, sinkku & itsellinen kuin aviossa vierassieluisen kanssa. Näin se on, tästä en tingi.

by Ninni

Keskiviikon kuvakertomus

Olimme Turussa tänään. Seurakuntasalilla oli kirkkoherran iltatee ja sinnehän tiemme vei. Tänään sattui olemaan myös Kristus-kulkue kiertämässä kaupunkia – PuoLiskoinen otti kuvia:

kulkue2_210508kulkue21-05-08

PuoLiskoisen kuvauksen kohteeksi pääsi myös kaunis kirkko ja minä. Niin – ja joidenkin tuntemattomien autotkin ovat kuvassa mukana:

Tänään oli kirkollisia rientoja..

Minä jahtasin puluja kauppatorilla ja onnistuin kuvaamaan yhden laihanlaisen. Näin sellaisen pullean ja suloisenkin, mutta en onnistunut vangitsemaan sitä kameralla. Se oli liian nopea liikkeissään!

Tarmokas pulu kauppatorilla

 

by Ninni

Kimpassa

Sunnuntai on sujunut leppoisasti. PuoLisko laittoi lasagnea, joka on yksinkertaisesti liian hyvää ollakseen totta – enkelten leipää, jos mikä. Viihdepuolesta piti huolen Kimpassa-elokuva, jonka ostimme eilen. 

Kimpassa on Anna Gavaldan romaaniin perustuva elokuva. Se on kertomus kolmesta nuoresta aikuisesta: hyvän perheen tyttärestä Camillesta, joka on taiteilijan lahjoilla varustettu siivooja (tästä Camillen hapannaamainen äiti ei koskaan lakkaa nälvimästä tytärtään), Philibertistä, hyväsydämisestä änkyttäjästä ja köyhtyneestä aristokraatista ja Franckista, joka kokin työn ohessa yrittää huolehtia isoäidistään Paulettesta, jolla on sopeutumisvaikeuksia vanhainkodissa. 

Kolmea ihmistä yhdistää asunto: he asuvat yhdessä Philibertin asunnossa, joka oikeastaan kuuluu kuolinpesälle ja josta hän on pian muuttamassa pois. Elokuvassa kuvataan ihmisiä epävarmuuden maailmassa, josta puuttuu jatkuvuus. Philibert myy postikortteja ja on selvää, ettei hän pitkään voi jatkaa elämistä ylellisen suuressa, museomaisessa kodissaan. 

Franckin isoäidistä Paulettesta tulee tärkeä henkilö elokuvassa. Camillen ansiosta hän pääsee vapaaksi vanhainkodista ja saa elää viimeiset ajat kotona. Nuoremmat ottavat hänet mukaan rientoihinsa ja elämästä tulee täyteläisempää. 

Camillen siivoojantyö tarjoaa katsojalle lyhyen välähdyksen toimistoöykkäreiden maailmasta. Ilta toisensa jälkeen ToutCleanin sinisiin takkeihin verhoutuneet naiset saavat siivota solmiosikojen sotkuja, heille kun roskakori on tuntematon juttu. Roskat lattialle vaan, tai voihan ne työpöydän kulmallekin jättää, siitä siivooja ne löytää. Franckin raataminen kiireisessä ravintolassa tuo mieleen työn liukuhihnalla. Keittiön kuumuus ja hoppu ovat niin käsin kosketeltavia, että katsojan otsalle kohoaa hiki. Philibert on kuin toisesta maailmasta: historiaa intohimoisesti rakastava, näyttelemisestä kiinnostunut mies, jolle änkytys on ikuinen kompastuskivi. 

Onko tämä elokuva sokerilla kuorrutettua köyhyyttä, vaikeuksien romantisoimista? Minusta ei. Tässä elokuvassa on ruisleivän maku kaiken marengin jälkeen. Elämme kummallisia aikoja, meille on niin vähän tilaa ja niin vähän paikkoja. Kimpassa on rakkaustarina kuvatessaan Camillen ja Franckin suhdetta, mutta se on myös kuvaus tästä päivästä, tästä ajasta. Juuriltaan revityt ja irralliset eurooppalaiset nuoret aikuiset löytävät kodin vain rakkaudesta ja ystävyydestä.

Muuten olen sitä mieltä, että Audrey Tautou on upea tässäkin elokuvassa. 

by Ninni

Pullan filosofiaa

Elän balettivapaata lauantaita. Eilen jatkoin siivoustouhua ja sen päätteeksi leivoin. Ja leivoinkin niin, että tuntui: broileripiirakkaa, vaniljaista marjapiirakkaa ja illan jo tummetessa siirryin korvapuustien työstämiseen. Huh! Nyt ainakin on herkkuja hyviä ja pakastinkin on saanut niistä osansa.

Pullassa on ihan oma filosofiansa. Olen huomannut jokaisen leipojan leipovan erilaista pullaa. Leivinlaudan ääressäkin jatkamme oloamme persoonallisuuksina, yksilöinä. Sen huomaa myös pullaleivonnaisen ulkonäössä.

Minun korvapuustini ovat aika pieniä. Vieron isoja, koska minusta ne näyttävät uhkaavilta kahvipöydässä. Jättikokoinen korvapuusti vaikkapa täyden aterian jälkeen on ahdistava ajatus. Siis: pieniä ja siroja niiden olla pitää. Minun korvapuusteissani maistuu myös kardemumma ehkä himpun verran enemmän kuin yleensä. Johtunee siitä, että tulkitsen ”ruokalusikallisen” aika suurpiirteisesti.

Vastustan jyrkästi pullataikinan tekemistä veteen tai rasvattomaan maitoon, sellainen on todellisen pullafanin kauhistus. Sen kerran kun herkuttelee, niin pitää herkun olla hyvää. Leivontaan valmistaudun siis asioimalla maitohyllyn punaisessa päässä. Ja mitä suurpiirteisyyteen tulee: sama linja jatkuu voin – ihan oikean voin – määrän kanssa. Jos ohje sanoo 150 grammaa, niin minä laitan 200. Eikä siitä sen enempää. Runsas voi tuntuu tekevän leivonnaisesta pehmeää, ja pehmeys on – pienuuden ja sirouden ohella – yksi hyvän pullan ominaisuuksista.

Leivomme siis omannäköisiämme tuotoksia. Kun PuoLiskoinen muinoin harrasti leipomista, niin hänen puusteistaan tuli suuria, suorastaan massiivisia jättiläispuusteja. Hyviä olivat silti, koska tietyt reunaehdot (punainen maito, voi, sopiva paistoaika) täyttyivät. PuoLiskoisen voima ja väkevyys näkyivät myös puustien korvissa. Ne hän aina sai esiin kauniisti, koska oli sormissa voimaa ja uskallusta käyttää sitä.

Lopullinen totuus leipurin luonteesta paljastuu voitelu- ja sokerointivaiheessa. Olen joskus saanut syödäkseni voitelematonta pullaa, voi Luoja armahda. Siinä haiskahtaa katumuksen henki, sanaton katumusharjoitus mässäyksen ja herkuttelun synteihin lankeamisesta. Kiireiset perheenäidit saattavat korvata raesokerin hienolla sokerilla, jos muuta ei käsillä ole – siinä vasta arjen pragmaatikkoja. Minä en pinnaa voitelusta ja päälle laitetaan värillistä raesokeria. Aina. Tästä ei jousteta, ei tuumaakaan.

Pulla voi kertoa äänettömin tavoin tekijänsä luonteen, pakkomielteet ja arvot. On olemassa naisellista pullaa, holtitonta pullaa, herkkusuun pullaa, hutilusmaista pullaa, esteetikon pullaa. Niin monta erilaista puustia kuin on erilaista leipuria kaulimensa kanssa.

Hankinta

Kävimme Raision Kruunukirppiksellä. Löysin ihanan lampun, joka oli pakko saada – juuri oikeaa väriä meille*. PuoLiskoinen haahuili vilkuilemassa itseään kiinnostavia kapineita ja kun hän tuli minua katsomaan oli kaupanteko jo täydessä vauhdissa. Hassua – silmissä näkyi pahaa aavisteleva katse, PuoLiskoisella siis. Taitaa tuntea vaimonsa taipumukset aika hyvin.

Ei kirjastoa tänään. Hyllyssä odottaa Katriina Lehdon Ulrike Meinhof – lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Näin puhui Ulrike: ”Protesti tarkoittaa, että sanon, tämä ja tämä ei sovi minulle. Vastarinta tarkoittaa, että pidän huolen siitä, ettei se, mikä ei sovi minulle, enää tapahdu.

Podetko homofobiaa?

Tänään on oiva tilaisuus toipua homofobiasta. Homoseksuaalisuudessa ei ole mitään, ei siis yhtikäs mitään pelättävää. Tämähän on lohdullista tietää, tuntuu kuin valtava taakka olisi nostettu harteiltani. Mitä teemapäivää vietettäisiin seuraavaksi?

*) ”Juuri oikeaa väriä sinulle”, sanoo PuoLisko

 

by Ninni

Putoan kartalta..

..  kauas maan reunan yli Siivouksen syövereihin. Siivotessa on aikaa ajatella.

Me kannamme mennyttä itsessämme. Joskus on vaikea uskoa olevansa se sama tyttö, joka kirjoitti ala-asteella aineita lepakoista ja joka halusi aikuisena töihin sirkukseen. Muutaman vuoden vartuttuaan lepakoista lumoutunut oli täysiverinen hevoshullu, joka käytti ylimääräiset rahat sukiin ja kaviokoukkuihin. 

Saanko enää otetta 15-vuotiaasta itsestäni tulemassa koulusta kotiin, nappaamassa salavihkaa tupakan tai kaksi äidin askista ja polttelemassa niitä ennen läksyjen tekoa?  

Mennyt kantaa meitä. Elämä tuntuu rauhalliselta verrattuna teini-iän myllerryksiin. Omaa itseään ei tarvitse enää etsiä, itse on tässä ja nyt. En enää kysy mitä tulen tekemään elämälläni, koska olen tehnyt jo (ja toki tulen tekemään vielä enemmänkin, mutta sitä ei vain mieti niin paljon – päivä kerrallaan!). En tahtoisi olla 18, minusta on mukavampaa olla (pian) 36. Abivuosi ja se tuskallinen oivallus, että elämä saa meidät kaikki kiinni ennemmin tai myöhemmin. Ravaamista allergiatesteissä, ratsastustunteja, jazztanssitunteja, kirjoitusten odotusta pelko puserossa. L'air du Temps. Kuka sen kaiken haluaisi takaisin? 

Siniset enkelit vaihtuivat gintoniceihin ja kuivaan valkoviiniin, yökerhot pohdiskeleviin illanviettoihin muutaman harvan, hyvän ystävän kanssa. Silti joskus, joinakin päivinä, peilistä katsoo 10-vuotias kuin sanoakseen, että täällä ollaan vielä..