Tieteen Kuvalehdessä oli mielenkiintoinen artikkeli, joka käsitteli urheilijoiden fyysistä suorituskykyä (sen katto lähestyy) ja tämän vaikutusta ennätysten tehtailuun (niitä saavutetaan aina vain vähemmän ja tämä kehitys jatkuu tulevaisuudessa). Monet urheilupiirien juhlitut ennätystulokset ovat jo nyt dopingin ansiota ja myös kehittyvät välineet & varusteet ovat saattaneet auttaa nipistämään muutamia sekunteja pois tai tuomaan muutaman sentin lisää. Jatkossa – jos halu ennätystuloksiin on ylitsepääsemättömän vahva – urheilijoita voidaan kehittää esimerkiksi geeniteknologian avulla. Siirretään vain kunnianhimoiseen sellainen geeni, joka kasvattaa lihasmassaa epänormaalin paljon. Fortius!
Maailma muuttuu, tiede ja teknologia kehittyvät, mutta silti me elämme tässä samassa ruumisraukassa, joka on ollut vaivamme, vastuksemme ja ilomme niin kivikaudella kuin tietokoneaikanakin. Ehkä kaikki muutos on näennäistä? Me nyt elävät ihmiset olemme selviytyjien jälkeläisiä: meihin johtava sukupolvien ketju ei juokse silkkisesti, vaan on usein kärsimysten ja koettelemusten tarinaa. Sen helmien välissä on kuivunutta verta.
Pidämme runsasenergisestä ruoasta ja nykyaikana se on haitta: suklaat, sokerit ja muut saavat naisten sellullitit kukoistamaan ja miestenkin paino nousee. Selviytymisen kannalta elintärkeä toiminto – ruumiin kyky varastoida energiaa mahdollisimman tehokkaasti – on nykyisin muuttunut pelkäksi haitaksi. Entinen ystävämme Rasva on vihollinen, jota vastaan taistellaan tarmokkaasti.
Mutta se urheilijoista. Doupatkoot, geeniteknoilkoot – mikäpä minä olisin viskaamaan ensimmäisen kiven? Täytyyhän meidän kaikkien kai syödä^ ja raha yhdistyneenä maineeseen ja kunniaan voi olla aikamoinen houkutus.
Sotakenttien veriurheilussa ainakin todistetaan ihmisen ruumiin muuttumaton rajallisuus vuosisadasta, kulttuurista ja kansallisuudesta riippumatta. Olipa kyseessä roomalainen sotilas 300-luvulta tai ensimmäisen maailmansodan brittisotilas Sommessa, niin mukana kannettavan tavaran paino pyörii noin kolmessakymmenessä kilossa. Ja puhuimmepa sitten roomalaisen legioonan päivämarssin pituudesta, tai von Kluckin armeijan marssista Monsista Marnelle, niin päivämatka on pysynyt samana vanhana vuosisatojen saatossa: noin 30 kilometriä. Sotatantereilla ei – satunnaisia tapauksia muistamatta – douppailla*: tuskin kukaan haluaisi ajatella huumehöyryisiä mieslaumoja kireissä tilanteissa ja tehokkaasti aseistettuina. Yhdistelmän seuraukset voisivat olla yhtä arvaamattomia kuin rumiakin.
Päiväkirjailua: PuoLiskoisen isä vierailee, ikoneja ihastellaan
Appiukkoni kävi tänään meillä. Minä olin tietysti ensimmäisenä esittelemässä ikonimaalauksen loistavia tuloksia: tosin ikonimme ovat edelleenkin vailla öljyämistä, mutta sen paljon puhutun öljyhunnun ne saavat tässä ihan lähiaikoina.
Ikonimaalauskurssin opettaja puhui noin parin viikon kuivahduksesta ennen öljyämistä ja me haluamme pelata varman päälle. Uskoisin muuten kotimme ilmankosteuden olevan aikamoisissa lukemissa (sen huomaa esimerkiksi jumpatessa ja siivotessa: kosteassa hikoilee enemmän ja rasittuu helpommin), joten ehkä on hyvä odotella rauhassa sen öljyn kanssa. Maltti ei missään eikä koskaan ole ollut enemmän valttia kuin ikonimaalauksen kanssa.
Kipaisin kirjastossakin. Oli ihan pakko lainata taas lisää Simone de Beauvoiria. Elämänkertasarja jatkuu teoksella Pariisi 1939-44. Tapahtumat ovat siis edenneet vuoteen 1939: Ranska on Englannin kanssa samassa sopassa, sota Hitlerin Saksaa vastaan on syttynyt. Aiemmin tiukasti sodanvastaisetkin ihmiset ovat löytäneet itsestään äkillisen halun taistoon: muuttuvainen on ihmisen mieli. Varsinkin kun elintarvikkeista et cetera ei sodan alkaessa ole pulaa…
Paikallisessa kirjastossa ei muuten ole de Beauvoirin tunnetuinta teosta Toinen sukupuoli. Luin sen joskus 90-luvun alussa ja olin silloin täynnä pyhää raivoa. Olisin halunnut lukea sen uudempaan otteeseen, mutta tyhjin käsin jäin. Raisioon siis tieni vie, ihan pian.
Askartelin syntymäpäiväkortin sukulaiselle, laitoin sen kirjekuoreen ja liimasin kuoren kiinni. Ja sitten tajusin, että enpä taaskaan muistanut ottaa kuvaa tekeleestä.
^) Ja mieluiten tietysti hyvissä ravintoloissa, valokuvamallityttöystävä kainalossa – tämän varmaan moni urheilijasuuruus voisi allekirjoittaa.
*) Esimerkiksi pervitiinin käyttö sota-ajan Suomessa on tuskin järjestelmällinen douppausilmiö, koska sen jakelu keskittyi lähinnä harvoille ja valituille: kaukopartiomiehille ja upseereille – poikkeustilanteissa käytettävä poikkeusapu, kun täytyi pysytellä valveilla ja energisenä enemmän kuin keho myötä antoi.
