Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Yksi lahja paketissa

Olen saanut paketoitua (vasta) yhden lahjan. Aina ennen urakan aloittamista olo on toiveikas ja suunnitelmat suuria. Mielessä väikkyy täydellinen paketti. Lopputulos onkin sitten säännöllisesti pettymys. Näin tälläkin kertaa: en käsitä miksi en saa edes neliskanttista tai suorakulmaista lahjapakettia siististi muotoilluksi? Nurkat ovat iankaikkinen ongelma. Ärsyttävät nekin näkemykset, että tekemällä muka oppii. Minulla ainakin on ollut aikaa harjoitella paketoinnin taidetta, mutta ei silti vain suju. Pitäisi varmaan tunkea itsensä avustajaksi näihin kauppojen paketointipisteisiin. Siellä työtä riittää niin paljon, että harjoittelumahdollisuudetkin ovat toista luokkaa kuin kotioloissa. Tosin sinne ei varmaan pääse nurkkien kanssa taisteleva diletantti. 

Jotkut käyttävät hyvällä omallatunnolla näitä kauppojen palveluita, mutta jokin minussa vastustaa niitä. Ne eivät edusta Oikeaa Tapaa. Ne päästävät ihmisen liian helpolla. Ne haiskahtavat pinnaamiselta. Eikä silloin voi valita paperiakaan mieleisekseen. 

Itse se on tehtävä, siitä ei mihinkään pääse. 

Joulukortit ovatkin jo kuorissaan, vain merkit pitää vielä liimata ja sitten viedä koko kasa postiin. Eilen askaroin niiden kanssa pitkään. Tänä jouluna matkaan lähtee 22 korttia. 

by Ninni

Kaksi muistoa

Joulua odotellessa tulee lapsuuskin mieleen useammin kuin tavallisina aikoina. Tässä on merkillinen muisto: niin kauan kuin muistan olen osannut säkeistön Heinrich Heinen runosta. Eikä ole minulla aavistustakaan siitä, mistä se on mieleen tullut. Jostakin kaukaa lapsuudesta kai, muistin monen oven takaa. Ennen lukiosaksaa nyt ainakin. "Belsatzar ward im selbiger Nacht / Von seinen Knechten umgebracht". Samana yönä tappoivat Belsassarin hänen palvelijansa. Belsassarhan oli, kuten Raamattunsa lukeneet tietävät, Danielin kirjassa mainittu kaldealaisten kuningas.

Mistä tuo muisto tulee? Siitäkö, että juuri tuo runonpätkä oli kirjoitettuna Ipatjevin talon seinään, jossa viimeinen tsaariperhe tapettiin? Vai onko se vain satunnainen, päähän tallentunut sitaatti? Jos on, niin miksi Heineä? Miksi ei Goethea? Goethe (Johann Wolfgang von) taitaisi sopia paremmin kokonaisuuteen.  

Toinen lapsuuden lorumuisto on iloisempi. Muistan äitini laulaneen usein laulua, joka alkoi "sataa lunta, sataa vettä, sataa pieniä rakeita". En muista sen jatkoa. Taisi olla meidän perheessämme sadesään lauluja.

Romanikulttuuria ja rumaa sotaa

Luin lisää Veijo Baltzaria: Musta tango ja Käärmeenkäräjäkivi. Kiehtovia ovat molemmat kirjat. Musta tango etenkin, koska se kuvaa irrallista ihmistä, lastenkodissa kasvanutta juuriltaan romania, joka ei kuitenkaan kuulu yhteisöön sen täysivaltaisena jäsenenä. Käärmeenkäräjäkivi on kurkistus romanien uskomusmaailmaan. Mökin lattialle ilmaantunut vihertävä, kostea kivi järisyttää kokonaisen perhekunnan elämää. Selittämätön repii arjen rikki ja asettaa ihmissuhteet koetukselle. 

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Ruma sota kertoo sen, minkä jokainen ajatteleva ihminen jo tietääkin: sota on raakaa ja raaistavaa. Sotaa ei kukaan käy läpi muuttumatta jollakin tavalla. Mitään suurempaa uutisarvoa kirjalla ei kuitenkaan ole: jo ensimmäisen maailmansodan veteraanit tiesivät kertoa ällöttävistä ruumiskentistä, ruumiiden hajusta ja hautaamattoman ihmislihan muuttumisesta takaisin maaksi.

Oma lukunsa on kirjassa omistettu myös päihteiden käytölle sodassa. Taas kerran nousee esiin pervitiini, tuo metamfetamiinipohjainen piristäjä ja suorituskyvyn parantaja. Me 2000-luvun ihmiset tietysti katsomme asioita oman aikamme näkökulmasta käsin, mutta kannattaisi muistaa arvojen olevan aikaan ja paikkaan sidottuja ilmiöitä. Edes YK ei luokitellut amfetamiinia laittomaksi ennen vuotta 1971. Vielä 60-luvullakin sitä tavattiin laihdutuslääkkeissä. Atte Oksasen artikkeli aiheesta oli muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, tosin asiatekstissä sellaiset ilmaukset kuin "piripölly", "spiidi" ja "vauhti" tuntuvat turhalta asematunnelislangilta.   

by Ninni

Murhaava murikka

Tälläkin hetkellä avaruudessa taittaa matkaa Apophis, tuo tuhon potentiaalinen tuoja. Nykyiset arviot päästävät ihmiskunnan pälkähästä: se ei törmää, mutta läheltä liippaa.

Millaiseksikohan maailma muuttuisi, jos saataisiin niin sanottu "satavarmuus" siitä, että murikka muuten iskeytyy maahan? Ja että tuho olisi vielä oletettua paljon pahempi. Maailmanlopun päivämäärä olisi tiedossamme. Mitä ihmiset tekisivät? Mieleen nousee muutama vaihtoehto:

1.) Jatkaisivat kuten ennenkin. Voihan nimittäin olla, että laskelmissa sittenkin olisi joku erehdys. Voihan niin olla, voihan? Ja 30 vuotta on pitkä aika. 

2.) Uskonnollisuuden jyrkkä nousu.

3.) Lisääntymisen kääntyminen rajuun laskuun.

4.) Itsemurhien yleistyminen (parempi kuolla oman käden kautta, itse valitsemallaan tavalla maailman vielä ollessa jokseenkin normaali, kuin odotella kauhistuttavaa maailmanloppua?).

5.) Massairtisanoutumiset, yhteiskunnan kudoksen repeytyminen rikki, anarkia.

Oikeastaan uskon näiden kaikkien toteutuvan tässä kuvitellussa skenaariossa. Ensin luultavasti toteutuisi ykkösvaihtoehto. Ihminen hahmottaa pitkiä ajanjaksoja sittenkin niin kovin huonosti. Ja ihminen on toivorikas. Useimmat kai olettaisivat jonkun tieteellisen vippaskonstin pelastavan meidät pahimmalta.

Kun näin ei kävisi, niin sitten luultavasti alkaisivat monien kohdalla 2., 3. ja 4. vaihtoehto tulla ajankohtaisiksi. Viides tapahtuisi luultavasti vasta murikan ollessa epämukavan lähellä. Pörssimarkkinoilla voisi tosin heilahdella jo ennen viimeistä näytöstä.

by Ninni

Erilainen elämä

Luin Veijo Baltzarin lyhyenlaisen romaanin Mari. Se on kuvaus nuoren romanitytön aikuistumisesta ja parisuhteesta. Tosin on vaikea kutsua tuota parisuhteeksi: sieppauksella ja raiskauksella alkanut ihmisten väli ei helposti hahmotu rakkauteen perustuvaksi parisuhteeksi ja virallista avioliittoa kirjassa ei edes solmittukaan.

Baltzarin kirja ilmestyi vuonna 1973. Minä olin tietysti silloin pelkkä vauva, enkä ollut tietoisena seuraajana havainnoimassa sen synnyttämää keskustelua. Ihme olisi, jos romaninaisen asemaan liittyvät epäkohdat eivät kirjan myötä tulleet esiin ja pohdittavaksi.

Romaanin Mari syntyy tytöksi palvelemaan perhettään. Puberteetin ensimmäiset merkit alkavat jo rajata elämää huomattavasti: tulee niin paljon asioita, joita ei saa tehdä. Elämä muuttuu vieläkin ahtaammaksi parisuhteen alettua: miehen kanssa elävä nainen joutuu lukemattomin tavoin ottamaan huomioon erilaiset puhtaussäännöt ja tabut. Naisella ei ole oikeutta valita omaa kumppaniaan tai vaikuttaa perheen asuinpaikkaan. Jatkuvat selkäsaunat ovat myös osa elämää – naisella ei ole oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Yhteisö pitää parhaana selvittää asiat yhteisön sisällä, vaikka sitten verisestikin. Kiba Lumbergin kirjoista tutulla tavalla poliiseja kartellaan ja ulkopuoliset pidetään pois sisäisiksi katsotuista asioista. 

Lumbergin tavoin Baltzarinkin romaanissa esiintyy väkivaltainen yhteisö. Kaikki pieksävät kaikkia. Naiset saavat selkään miehiltään ja pahimmassa tapauksessa tulevat tapetuiksi, tai saavat kasvoihinsa viilletyn merkin loukattuaan miehen kunniaa. Naiset tappelevat keskenään ja naisten keskinen väkivalta on sekin tavallinen ilmiö. Seksuaalisuuteen liittyvissä asioissa nainen on aina syyllinen: Kasimirin ryöstettyä Marin jopa tytön omat vanhemmat pitivät sitä hänen omana syynään. Perheen miehet vartioivat naisten kunniaa tavalla, joka tuo mieleen muslimien kunniamurhat: kunnia on aina sitä, että perheen miehillä on päätösoikeus naisen ruumiin käyttämisestä. Jos ryöstettyä naista ja tämän ryöstäjää lähdetään ajamaan takaa, niin se johtuu jonkun sellaisen varastamisesta, joka kuuluu perheen miesten päätösvaltaan. Se ei johdu huolesta tytön omaa tilannetta kohtaan.

Kirja kuvaa Marin elämää teini-ikäisestä nuoreksi aikuiseksi. Hän ehtii kokea onnellisiakin hetkiä ja synnyttää tyttären, jonka mies leimaa välittömästi  "huoran aluksi". Tyttären elämän kehitys ja kulku ei mahdu 159 sivun tarinaan, mutta isän asenne ei ainakaan ennusta hyvää tulevina vuosina. Tarina loppuu Marin tultua syyttä hylätyksi hänen ollessaan raskaana toista kertaa. Kasvot viillettynä hän jää elämänsä umpikujaan.

Jos nainen olisi kirjoittanut tämän kirjan, niin melko varmasti häntä syytettäisiin kaikista mahdollisista paheista kurjuudella mässäilystä ja liioittelusta aina feminismiin asti. Onneksi kirjoittaja on kuitenkin mies, saattaa/saattoi siis säästyä ainakin näiltä syytöksiltä.

Kaksi kynttilää..

.. syttyvät ikkunalle heti, kun tämän kirjoittamisen lopetan. Onnea 91-vuotiaalle Suomelle.

by Ninni

Kiireinen keskiviikko

Eilen piti kiirettä. Onnistuimme ottamaan joulukorttikuvat ja hoitamaan asian eteenpäin. Näissä huikean persoonallisissa ja luovissa tekeleissä me itse esiinnymme jouluilon tuojina. Niiden pitäisi ehtiä ajoissa lähetettäväksi siihen normaaliin aikaan, kun kaikki muutkin kansalaiset täyttävät postin laatikot punaisilla kirjekuorilla. 

Poseeraamisurakan jälkeen riensimme teatteriin. Mika Myllyahon kirjoittama Paniikki oli valloittavan hauska ja vakava samaan aikaan. En voi olla samaa mieltä Turun Sanomien arvostelun kanssa siitä, että Paniikin menestys olisi pohjautunut Ryhmäteatterin näyttelijöihin. Pikemminkin minusta oli helpotus nähdä näytelmä juuri näiden tuntemattomampien turkulaisnäyttelijöiden tekemänä. 

Tämä on tietysti mahdollisimman epäreilu tunne, mutta en aina oikein jaksa syttyä suomalaisista jokapaikan julkkisnäyttelijöistä, jotka dominoivat teatteri- ja elokuvamaailmaa. Näyttelijä voi olla kuinka taidokas hyvänsä, mutta jos kasvot ovat kuluneet ja maneerit kaikille tuttuja monista yhteyksistä, niin mitä siinä oikeastaan katsoo? Katsojahan kuitenkin tahtoo (kai) keskittyä näytelmään ja sen henkilöihin, ei Sakari Superjulkkuun. Tietysti jotkut haluavat nähdä juuri sen Sakari Superjulkun ja maksavat juuri siitä lippua ostaessaan. Jokaiselle jotakin!

by Ninni

Varovainen kenraali

Sain vihdoinkin käsiini Hugo Östermanin Neljännesvuosisata elämästäni. Ihan helposti se ei käynyt, vaan täytyi tehdä retki harvoin käyttämääni pieneen sivukirjastoon. Suuri yleisö muistaa Östermanin varmasti parhaiten Marskin epäsuosioon joutuneena kenraalina, jatkosodan aikana pahaenteiseen tarkastajan toimeen joutuneena ja siksi sivuraiteelle lykättynä. Syystäkö näin kävi vai ilman syytä?

Neljännesvuosisata elämästäni jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa esittelee itsenäisen Suomen armeijan muodostumista, jääkäriliikettä, vapaussotaa ja erilaisia sisäisiä ongelmia sotavoimien luomisessa. Tällaisia ongelmia ja kipupisteitä olivat esimerkiksi upseerilakko ja suojeluskuntien ja armeijan yhteistoiminta. Kirja synnyttää nimensä puolesta vaikutelman elämänkerrasta, mutta sitä se ei oikeastaan ole. Östermanin yksityiselämä jää syrjään ja teoksen pääpaino on sotilasasioissa. Ehkä olisi oikeutettua kutsua kirjaa ammatilliseksi elämänkerraksi. 

Toinen osa käsittelee talvisotaa. Näin lukijan näkökulmasta on helppo uskoa juuri talvisodan tapahtumien olleen varsinainen syy kirjan kirjoittamiselle. Österman ei suinkaan ole ainoa talvisodasta tiliä tehnyt kenraali: muun muassa hänen alaisensa Harald Öhquist on kirjoittanut aiheesta kirjan Talvisota minun näkökulmastani.

Sodan alkaessa Österman oli Kannaksen armeijan komentaja. Hänen alaisinaan olivat suojajoukkojen ja II:n armeijakunnan komentaja Harald Öhquist ja III:n armeijakunnan komentaja Erik Heinrichs. Näistä kahdesta Öhquist muodoistui ongelmaksi esimiehelleen. Siitä johtuen teoksessa osoitetaan suurta huomiota komentajien välisiin taktisiin näkemyseroihin. Österman näkee itsensä defensiivisenä, puolustustaisteluun uskovana kenraalina. Öhquist impulsiivisempana ja "Karjala on meidän Thermopylaimme"-asenteineen kallistuu hyökkäyksellistä taktiikkaa painottavaan suuntaan.

Olennainen näkemysero muotoutui myös taistelupaikkojen valinnan ympärille heti sodan sytyttyä. Öhquist – ja Mannerheim – kannattivat suojajoukkojen (armeijan rauhanaikaiset joukot, jotka koostuivat varusmiehistä) aktiivista toimintaa Kannaksella. Tuumaakaan maata ei pitänyt antaa hyökkääjälle ilmaiseksi. Österman, joka sanoo mielellään tulevansa muistetuksi varovaisena kenraalina, kannatti taktiikkaa, jossa vihollisjoukot otettaisiin vastaan mahdollisimman vahvassa, tehokkaasti linnoitetussa puolustusasemassa (mitä muuten niin kutsuttu Mannerheim-linja ei ollut), vaikka se olisikin tarkoittanut alueiden menettämistä vastustajalle. Österman ei myöskään uskonut Suomen armeijan olevan tiettyjen puutteiden vuoksi sovelias hyökkäävään taktiikkaan. Materiaalisessa mielessä armeija oli köyhä, sen eri aselajit eivät olleet tottuneet laajamittaiseen yhteistoimintaan, eivätkä sen johtajat olleet kokeneita suurten joukkojen johtamisessa.    

Kannaksen armeijan johtosuhteet muodostuivat ongelmallisiksi. Varsinainen katastrofi tapahtui kuitenkin 23.12.1939. Tämä päivä jäi suomalaiseen sotahistoriaan niin kutsutun hölmön tölmäyksen nimellä. II:n armeijakunnan komentaja suunnitteli vastahyökkäyksen, jonka seurauksena yli 1300 miestä kaatui tai haavoittui ja komentaja itse sai pilkkanimen Harald Verinen.

Tämän vastahyökkäyksen kritisoimiseen Österman käyttää myös aikaa. Hyökkäyksen suunnittelun ja toteutuksen välinen aika jäi liian lyhyeksi: kaikki tapahtui oikeastaan kolmen päivän aikana. Sotakorkeakoulujen harjoituksissa joukkojen siirtely käy helposti – todellisessa tilanteessa se on vaikeampaa ja siirtymäajat pitempiä. Hölmön tölmäyksessä osa joukoista saapui taisteluun jo valmiiksi väsyneinä, viime tingassa tai jopa myöhässä marssien puutteellisen suunnittelun vuoksi. Tällainen ei luo hyviä edellytyksiä menestymiselle. Radioita ei ollut riittävästi ja kaapeliyhteyksien (odotetusti) katkettua yhteydenpito kävi vaikeaksi.

Vastassa oli myös oletettua vahvempi vihollinen, jonka puolella olivat sään jumalat tuona onnettomana päivänä: sää oli luultua kirkkaampi ja venäläiset pystyivät sen avulla hoitamaan tykistönsä tulenjohtoa tähystyspalloista käsin. Suomalaisten tykistöä sen sijaan oli vähän, eikä sitä oltu keskitetty hyökkäyksen tukemiseen. Koko aikana se ampui vain muutamia satoja laukauksia. Jotkut tykistöyksiköt pääsivät paikalle vasta iltapäivällä kaiken ollessa jo enemmän tai vähemmän ohi.

Edes valittu maasto ei pelannut suomalaisten pussiin: laajat ja suojattomat pelto- ja niittyaukeamat eivät sallineet suomalaisten käyttää vahvuuksiaan. Käsittämättömältä tuntuva yksityiskohta on myös jalkaväen piirissä ilmennyt suksien puute, joka teki talvisessa maastossa liikkumisen raskaaksi. 

Mutta hyppäänpä Östermanista Päivi Tapolan kirjaan Kenraalien kirjeet. Östermanin ja Öhquistin välistä henkilöristiriitaa on mahdollista pitää vain kahden miehen torana, elleivät asiaa olisi kommentoineet myös muut. Lokakuun lopulla päivätyssä suorastaan enteellisessä kirjeessään Kannaksen armeijan esikuntapäällikölle Kustaa Tapolalle eversti (myöhemmin kenraali hänkin) Einar Vihma ruoskii sanallisesti "hurmahenkistä Haraldia" ja ilmaisee kantanaan, ettei miehen johtoon luota kukaan. Östermanin tavoin myös Vihma pitää toimimattomana Öhquistin tarvetta työntää joukkoja liian eteen – Vihma kallistuu Östermanin kaltaiseen taktiikkaan vihollisen kohtaamisesta vahvemmassa puolustusasemassa, vaikka sitten aluemenetysten kustannuksella. 

Vihman kirjeestä käy ilmi näkemys Östermanista painostettuna ja alaiseensa otteen menettäneenä johtajana. Tähän näkemykseen Österman itsekin epäsuorasti yhtyy valittaessaan alaisensa ja Marskin keskusteluista hänen päänsä yli. Profeetallisesti Vihma toteaa Öhquistin valitseman toimintatavan tulevan tuottamaan paljon tappioita. 

Österman erosi tehtävästään ristiriitojen vuoksi 19.2.1940. Jatkosodan ajan hän toimi koulutustarkastajana, eikä toiveistaan huolimatta päässyt enää rintamakomentajaksi. Komentajana hänestä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta kirjassaan hän osoittaa arvosteluissaan tasapuolisuutta. Hän kiittää Öhquistin Kannaksen tuntemusta ja tarmokkuutta, samalla kun kritisoi tämän taipumusta arvostella esimiehiään ja toimia välillä vailla riittävää harkintaa. Samoin Marski saa kritiikkiä siitä, että kymmenen syrjässä vietetyn vuoden jälkeen ylipäälliköksi tultuaan hänessä oli tiettyä sotilaallista jälkeenjääneisyyttä (suurvalta-armeijan ratsuväenkenraali menneestä maailmasta), mutta poliittisen ja sotilaspoliittisen arvostelukyvyn osalta Österman antaa Marskille varauksetonta tunnustusta.

Neljännesvuosisata elämästäni on sodan ammattimiehen kirjoittama kirja tilanteesta, johon suomalainen sodan ammattilainen ei koskaan haluaisi joutua. Se on ensimmäisen tasavallan historiaa, ammatillinen elämänkerta, selvitys sotatapahtumista, se on selitys ja puolustuspuhe. Ja erittäin kiinnostavaa luettavaa juuri siksi, että asiaan osallinen toimija, talvisodan kenraali, on sen kirjoittanut.

Joulun odotuksen rauhaa

Sodasta lukeminen joulun alla ei aina ole viisasta. Se ahdistaa, tekee levottomaksi. Vielä vaikeampaa on toisaalta olla lukematta. Nythän se on niin ajankohtaistakin: 30.11. tuli kuluneeksi 69 vuotta talvisodan alkamisesta. Ylenmääräisen ahdistuksen välttämiseksi on hyvä puuhata jotain korostetun jouluista: minä esimerkiksi hain eilen meille joulukalenterin.

Olen jo useampana vuonna ostanut joulukalenterin Kristillisestä kirjakaupasta. Syy: vain kuolleen ruumiini yli tulee tähän taloon reipashenkisiä kalentereita, joissa söpö tonttujoukko paketoi lahjoja/leipoo pipareita/tanssii kuusen ympärillä. Toinen inhokki on "metsän joulu"-teema, joka kattaa kaikki söötit eläimet tonttupuvuissa, varsinaiset imelät tuhatvuotisen valtakunnan kuvaukset hiiristä ja ketuista yhdessä joulua viettämässä. Ei näin! Minun kalenterissani pitää olla Joosef, Maria ja Jeesuslapsi, tai sitten – kuten tämänvuotisessa – itämaan tietäjät ratsain matkalla kohti Jeesuksen syntymäpaikkaa, jonka osoittaa kirkas tähti taivaalla. Näin se on, näin sen on oltava.

by Ninni

Serafien seuralainen

Unettomuutta on yleisesti ottaen totuttu pitämään pahana asiana. Ja sitä se onkin ainakin tässä meidän yhteiskunnassamme. Olen itse joskus ollut niin pahasta univajeesta kärsivä, että todellisuus ja uni alkavat mennä sekaisin. Aake Jermon Siiranmäen miehissä kuvattiin muuten samaa ilmiötä, mutta tietysti niissä oloissa (sotatila) tämä tällainen on paljon vaarallisempaa kuin minun tapauksessani.

Mutta Johannes Viiniköynnös tarjoaa lohtua unettomille. "Meidän elämäntapamme ei näet ole sattumanvaraista vaan samankaltaista kuin Korkeuden valvojaenkeleillä. Liika uni hämärtää sisimmän niin, ettei se enää erota näitä asioita. Valvominen taas tekee sen serafien seuralaiseksi, mutta vieraaksi ihmisasioihin kietoutumiselle, ja Jumalan kaipaus liekehtii siinä lakkaamatta." Raamattukin puhuu valvomisesta ja rukoilemisesta. Valvominen ja nälkä yhdessä tekevät ihmisestä paljon normaalia valppaamman ja aistit terävöityvät. Nimimerkillä kokemusta on. Tilanne ei, ikävä kyllä, pysy sellaisena ikuisesti. Ennemmin tai myöhemmin seuraa romahdus.

Taivahalle syttyi juuri..

.. tähti kirkas, tähti suuri. Näin laulettiin ainakin minun, siivettömän, lapsuudessa. Taivaasta en tiedä, mutta tänään laitoimme tähden loistamaan ikkunaamme. Me emme harrasta mitään massiivisia jouluvalaistuksia, tuo tähti on ainoa poikkeus.

by Ninni

Kirkas ja kaunis maa

Luen Johannes Viiniköynnöksen Palavaa ruokoa. Tämä pohjoisen Irakin alueella vaikuttanut erakko eli 700-luvulla ja islamilainen mystiikka, suufilaisuus, on luultavasti saanut vaikutteita hänen kirjoituksistaan. Niin kiertävät ajatukset ja mietteet, niin kulkevat ideat yhdestä paikasta toiseen.  

Näiden tekstien runollisuus on lumoavan kaunista. "Oi salaisuutta! Ihmetys kohottaa hurmokseen ne, jotka kulkevat valossa. Herra on kirkas ja kaunis maa. Minne kaikki ovat kadonneet edestäni? Kaiken Herra on kaikki, mitä on näkyvissä. Missä minä itse olen, sitä en tiedä, sillä Kauneimman kauneus on vanginnut sydämeni."

Horjuva joutsen

Baletissa oli taas kovin riittämätön olo. Kuinka helposti alkaakaan luulla osaavansa ja kykenevänsä, kun vain on tanko siinä sopivasti käden ulottuvilla. Tänään harhaluulot romahtivat, kun teimme normaalisti tangolla työstetyt ronde de jambe-sarjat keskilattialla. Koko (vähäinen) taito meni pystyssä pysyttelemiseen. Siitä tietysti liikkeiden esteettisyys kärsi kovasti. Lopputulos oli häpeällinen. Onneksi en sentään mennyt nurin.

by Ninni

Uusi suomalainen kauhuelokuva tekeillä?

Luin Iltasanomista kuvataiteilijoiden Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen uudesta projektista. Ilmeisesti taiteilijat keräävät kansalaisten unia presidentistä. Tarkoituksena on kerätyn materiaalin kautta ilmentää ihmisten suhdetta valtionsa johtajaan.

Onkohan kyseessä kenties elokuvamuotoinen taideteos, sitä tässä jäin miettimään.

Minä en voi sanoa nähneeni unia presidentistämme ja olen aivan tyytyväinen tähän tilanteeseen. Painajaisia ei kukaan halua öiseen aikaan katsella.

Lisää hyviä uutisia

Suomalainen koulutushan on tunnetusti vertaansa vailla. Niin hyvää se on, että jopa kolmanneksella seitsemäsluokkalaisista on heikko kirjoitustaito. Kouluissa kai pitää niin kiirettä luokkaretkien ja muiden hauskuuksien järjestämisen kanssa, ettei sellaisella ikävystyttävällä perusjutulla kuin oma äidinkieli viitsitä oppilaita rasittaa. Lisäksi poikien suoritukset arvostellaan eri mittarilla kuin tyttöjen: sama kirjoitustaito tuottaa pojalle kahdeksikon ja tytölle seiskan.

Sanonpa vain yhden asian: kirjoittamaan oppii lukemalla. Niin yksinkertaista se on. Eikä pahaa tee sekään, että pitää kirjoittamisen rutiinia yllä päiväkirjailemalla ja kirjoittamalla kirjeitä. Mitähän jos tänä jouluna ostettaisiinkin lapsille lahjoiksi kirjoja ja päiväkirjoja näiden absoluuttisen turhien (ja kaamean kalliiden) pleikkaripelien sijasta? Siinä kaikki osapuolet voittaisivat.

Äidinkielen laiminlyöminen ei toisaalta ole este Nokian inssiksi pääsemiselle. Sinne pääsee pelkästään numeroja pyörittämällä. Ehkä voisimme suosiolla lopettaa kokonaan äidinkielen ja reaaliaineiden opiskelun. Kuvaamataito, liikunta ja musiikki nyt ainakin ovat "turhia" ja joutavat poistoon. Korvataan nämä vanhanajan jäänteet vaikka ohjelmoinnin opetuksella.

Ja kyllä…

.. voin tunnustaa olevani tällä hetkellä ärtyneessä mielentilassa ja mielestäni hyvästä syystä. Voi mikä maailma! 

by Ninni

Musta perhonen ja päiväperhonen

Luin viime viikonloppuna Kiba Lumbergin romaanin Samettiyö. Se on kolmas ja viimeinen osa trilogiaan, jonka kaksi aikaisempaa osaa ovat Repaleiset siivet ja Musta perhonen. Samettiyö jatkaa siitä mihin Repaleiset siivet jäi: nuori romaninainen Memesa kokeilee siipiään niin hoitoalalla kuin taiteen tekijänäkin. Jälleen kerran vastukseksi muodostuvat oman yhteisön ja valtaväestön ennakkoluulot. Romaniyhteisöstä irrottautunut ei saa sympatiaa omiltaan ja muillekin hän on kummajainen. Romaanin päähenkilön problematiikkaa syventää hänen homoseksuaalinen suuntautuneisuutensa.

Pidin oikeastaan eniten Mustasta perhosesta. Lappeenrannassa syntyneelle ja kasvaneelle se oli mielenkiintoista luettavaa, vaikka Lumberg näkikin siellä päivänvalon melkein 20 vuotta ennen minua. Samassa kaupungissa voi olla monta erilaista todellisuutta, monta erilaista pikkumaailmaa. Romanien maailma on niistä yksi. Samettiyötä pilasi hiukan lopun tarpeeton dramaattisuus. Ihmisen sankaristatus tietysti korostuu hänen jouduttuaan salamurhan uhriksi tai muuten vain kuoltuaan "sorvin ääreen", mutta onko sellainen korostaminen tarpeellista? Päähenkilön rohkea rajojen rikkominen on muutenkin ilmeistä. 

Vastapaino

Tarkovskin Solaris ja Stalker eivät ole hilpeydellä pilattuja. Vastapainoksi oli ihan pakko katsoa Audrey Hepburnin tähdittämä musikaali Funny face. Ja olihan se ihana. Ne vaatteet, se tunnelma, se kevyt ilomieli. Kuin shampanjaa elokuvan muodossa. Audrey Hepburn on kaunis kuin päiväperhonen ja vuonna 1957 muotimaailmassakin oli vielä tyyliä. Ainoana miinuspuolena on George ja Ira Gershwinin laulujen tarttuvuus. On jotenkin kiusallista huomata hyräilevänsä koko ajan "I love your funny face, your sunny, funny face". Onneksi sitä on toistaiseksi tapahtunut vain kotioloissa.