Kategoria: Vanhat jutut

by Ninni

Sininen jalokivi

Olen huolestunut PuoLiskoisen tilasta. Mies paloi tänään päivän paahteessa ja on nyt kasvoiltaan ja käsivarsiltaan kuin rapu. Myös nilkat ovat palaneet. Metsästysseuran ampumakilpailu oli tietysti tällaisena helteisenä sunnuntaina ja sen satoa nyt niitämme. PuoLiskoinen makaa sängyssä ja voimat ovat poissa. Mitään pään verhoakaan ei hänellä tänään ollut kilpailussa, joten mistäpä sitä tietää – mielessäni laukkaa ajatuksia auringonpistoksista ja muista mukavasta. Mikä suuri siunaus onkaan hyvä mielikuvitus.

Minä olen marjastanut. Marjastaessani suhtaudun tavallista suvaitsevaisemmin ötököihin ja muihin eläviin. Edes itikoiden pistot eivät suututa niin paljon. Järkeilen, että ottaessani luonnosta myös minulta otetaan. Poimin marjan, annan veren. Vastavuoroisuuden periaate. Luonnosta ei voi syödä tulematta itse syödyksi. Ilmaista lounasta ei ole olemassakaan, ei edes (vai ei ainakaan?) luonnossa.

Poimiessani mustikoita puhun niille mielessäni kauniita. Puhuttelen marjaa vihreiden kankaiden siniseksi jalokiveksi, metsämaan sinitähdeksi, metsän siniseksi viljaksi ja maan kuningattareksi. Mielittelen mustikkaa metsän sinisilmäksi. Se tuntuu hiukan naurettavalta tänne kirjoitettuna, mutta se on kaikkea muuta usvaisina eloaamuina, joista vanhat jumalat tuntuvat niin pitävän.

Lukulamppuni alla

Helvi Hämäläinen kiehtoo yhä. Luin romaanit Katuojan vettä, Uusi Aadam ja nyt nautin Kauniista sielusta. Työhuoneen ikkunasta näen oranssia metsänrajassa: on ilta ja aurinko valmistautuu yöpuulle.    

by Ninni

Aina askarruttava avaruus

Olen miettinyt paljon avaruusasioita tässä viime aikoina. Ei minusta sinne pitäisi mennä. Minusta kaikki avaruudessa viittaa – tai sanoo suoraan – ettei se ole ihmisen paikka. Meitä ei ole tarkoitettu menemään sinne. Avaruus on kylmä, eikä niissä lämpötiloissa ihminen selviäisi ilman mielikuvituksellisia avaruuspukuja. Avaruus on suuri, eikä niissä etäisyyksissä ole ihmisen helppoa matkata. Avaruudessa ei ole happea, eikä vettä, eikä ravintoa. Myrkyllistä säteilyä sen sijaan on riittämiin. Ja tähdet, entä tähdet sitten? Kaukaa katsottuna kylmiä pisteitä, läheltä polttavan kuumia – vaarallisia. Ihminen ja tähti eivät sovi yhteen. Alkuaineemme voi olla yhteistä, mutta ajan kuluessa olemme toisistamme vieraantuneet. Emme enää ole sukulaisia. Meidän on viisasta pitää kunnioittavaa etäisyyttä toisiimme.   

Minusta meidän kohtalomme on erottamattomasti sidoksissa maapalloon. Meidän kohtalomme ihmislajina, sivilisaationa ja yksilöinä on tämä planeetta. Olemme kiinni siinä, se on äitimme ja me sen lapsia. Kun se sulkee silmänsä ja kuolee, niin ehkä meidänkin pitäisi?

Joku 300 vuoden kuluttua voi nauraa näille takapajuisille mielipiteille. Kenties ihmisrotu änkeää itsensä avaruuteen levittäytyen muille planeetoille ja vaikka millaisille tekokuille. Naurakoon se ihminen vapaasti. Itse olen onnellinen säästyessäni sellaiselta tulevaisuudelta.

Onko avaruuteen tunkeutuminen synti? Minusta Jumala on tehnyt suunnilleen kaiken muun paitsi pystyttänyt sinne ”pääsy kielletty”-kyltin. Me vain emme tajua lukea rivien välistä. En osaa sanoa asiasta mitään yleisellä tasolla, mutta minun maailmassani se vaikuttaa synniltä. Tai mielettömyydeltä, hupsutukselta: kuinka hassuja oikeastaan olemmekaan lennellessämme rakettipurtiloillamme Äiti Maan ulkopuolelle.

Loppulausuma Helvi Hämäläisestä

Helvi Hämäläisen päiväkirjat päättyvät traagisesti. Kirjailijan vanhuus ei ollut helppo, eikä hän itse ollut helppo vanhus. Helvi Hämäläinen oli oikeastaan koko elämänsä hiukan vauhko, sillä tavoin kuin villi eläin on vauhko ja arvaamaton.

Elämänsä illassa Hämäläinen valitti toistuvasti suurta yksinäisyyttään, vaikka hän tapasi poikaansa usein. Pojan kuoltua seuraa pitivät miniä ja lapsen lapsi, poika hänkin. Mutta se ei riittänyt Hämäläiselle.

Hämäläisen kieli elää ja kukkii, mutta itse hän ei todellakaan ollut aina helposti tyydytettävä ihminen. Ystävät ja kustannusyhtiöiden henkilökunta saivat sen havaita, kuten myös sukulaiset. Välit poikaankin olivat etäiset ja ajoittain tämä keski-ikäisenä kuollut poika oli äitiään kohtaan hieman epämiellyttävä. Pojan kuolema oli kuitenkin Hämäläisen elämän suuri tragedia, mutta en ole varma suriko hän niinkään sitä miestä joka pojasta tuli, vaan muistojensa pikkulasta ja yksinäisyyttään – itseään.

Monet sanovat varmuudella, ettei lapsen ole tarkoitus kuolla ennen vanhempiaan. Näin ajatteli Hämäläinenkin. Tämä alhaisen lapsikuolleisuuden aika on kuitenkin melko nuori ilmiö läntisessä maailmassa. Ei ole vielä kovinkaan kauan siitä, kun pikkulasten kuolemat olivat arkipäivää. Lapsia syntyi paljon ja hyvällä onnella muutama eli aikuisikään. Meille lapsen kuolema on luonnoton ajatus, mutta aikana ennen rokotuksia, antibiootteja, penisilliiniä ja tietoa sairauksien syntymekanismeista ei oikeastaan mikään ollut sen luonnollisempaa. Lapsi ei ollut silloin sellainen harvinaisuus kuin nykyisin. Ankarassa selviytymistaistelussa saattoi aikuisen kuolema (työkykyisen, työtaitoisen, voimakkaan ja terveen) olla suurempi suru. Luonnollinen ja luonnoton ovat käsitteinä aina sidoksissa aikaan ja paikkaan. Siksi niitä sanoja pitäisi kai käyttää harkiten.

Mietin usein yksinäisyyttä valittavia ihmisiä. Mitä he oikeastaan odottavat toisen ihmisen voivan heille antaa? On myös ihmisiä, joille mikään ei riitä, mikään seura tai huomio ei ole tarpeeksi. Silloin ongelma ei välttämättä olekaan yksinäisyys, vaan ihan joku muu. Ja pitäisi miettiä mikä.     

by Ninni

Samat tähdet

Kipaisin kirjastoon tänään(kin). Oli pakko lainata lisää Helvi Hämäläisen omaelämänkerrallista: tällä kertaa tartuin hänen päiväkirjoihinsa. Päiväkirjat 1955-1988 on supistettu versio Hämäläisen kirjoittamista kronikoista. Yli kolmenkymmenen vuoden päiväkirjailu riitti täyttämään 160 paksua vihkoa. Ritva Haavikon toimitustyö on tiivistänyt vuodet käteen mahtuvaan pakettiin. 

Hämäläisen kielen kauneus lumoaa. Päiväkirjoissaan hän kuvaa elämää, ihmisiä ja matkojaan, mutta ei myöskään kaihda vaikeita asioita: hän näyttää itsensä pienenä ihmisenä, joka loukkaantuu ja joka loukkaa. Kiintymys omaan poikaan on liikuttavaa, mutta siinä on ripaus takertuvuutta, liiallisuuttakin ehkä – Hämäläinen on itse ensimmäinen sen myöntämään.

Kirjan kannessa on kuva iäkkäästä Helvi Hämäläisestä, jo silmälasein ja kaulahuivein varustetusta. Käsissä on kirja ja kirjan päällä kani. Kuva on hyvin onnistunut, se ilmaisee sanoitta Helvi Hämäläisen syvällisen yhteyden luontoon ja kaikkeen elolliseen.  

Helsingissä tapahtuu!

Järisyttävä uutinen: melskaava pop-tähti on noussut esiintymislavalle. Onpa hienoa, että Suomessakin yhä sattuu ja tapahtuu. Paikalla on varmasti koko maailma vauvoista vaareihin. Jotain kai kertoo ajastamme sekin, että pikkulapset ja keski-ikäiset ihannoivat samaa musiikkia ja samat tähdet innoittavat heistä ihastuksen huokauksia.  

by Ninni

Mistä kiikastaa?

Vietän edelleenkin aikaani Ketunkivellä. Olavi Paavolaisen ajatteleminen täyttää minut suuttumuksella – voi mikä mies! Vanhoista valokuvista on vaikea nähdä syitä hänen naistenmiehen maineelleen: näen vain hintelän (paha, paha vika!) ja kaljuuntuvan, pitkänhuiskean miekkosen.

Ajat muuttuvat. Olavi Paavolainen sanoi jossakin vaiheessa Helvi Hämäläiselle, että ei tulisi sietämään kotonaan Hämäläisen aiemmasta avioliitosta syntynyttä poikaa. Oman aikansa lapsi Hämäläinen kuunteli rakastetun sanelun sanomatta vastaan. Vasta suhteen kariuduttua pysyvästi sanoi nainen, että pojasta eroaminen olisi hänelle samaa kuin vaatimus oman käden katkaisusta.

Isovanhempieni nuoruuden aikaan ei kuitenkaan ollut mitään velvollisuutta alkaa rakennella uusperheitä. Tiedän eräänkin tapauksen sotaorvosta, joka laitettiin sukulaisiin kasvattilapseksi, kun sotaleskiäiti meni uusiin naimisiin. Uusi mies ei suostunut pikkutyttöä kotonaan katselemaan, vaan tämä sai palata kotiinsa vasta sitten kun perheeseen syntyi lapsi. Silloin tarvittiin nimittäin ylimääräistä käsiparia lasta hoitamaan. Perheen muut lapset koulutettiin, mutta sotaorvolle sai kansakoulu riittää. Paikka kotona piti lunastaa jatkuvalla työnteolla. Niin muuttuvat ajat!

Helvi Hämäläisen miesmakua ei voi kiittää. Ensimmäinen mies – hänen poikansa isä Niilo Haapman – oli koko raskausajan tekemisissä toisen naisen kanssa ja avioliitto Helvin kanssa oli vain sopivuussyistä solmittu muodollisuus. Kirjailija joutui viemään poikaansa eteenpäin yksin, ilman mitään tukea lapsen elättämisessä. Köyhyys ja puute tulivat tutuiksi. En oikeastaan tiedä mistä ensimmäisen miehen kohdalla kiikasti, mutta ainakaan hän ei pystynyt minkäänlaista elantoa hankkimaan. Sitten suhde rautaisen itsekkään Paavolaisen kanssa – eipä todellakaan voi kuin sääliä. Sota-aikanakin Paavolainen ehti kirjeitse pitää yllä lemmenliekkiä lukuisiin naisiin. Muilla miehillä varmaan oli niihin aikoihin vähän muitakin kiireitä.

Katson valokuvien Helvi Hämäläistä, korkeaa, leveää ja älykästä otsaa, lujaa leukaa ja kirkkaita silmiä. Miksi jotkut naiset tuntuvat olevan kuin kirottuja – he eivät löydä arvoisiaan miehiä. On toki myös sellainen miestyyppi, joka haksahtaa merkillisiin naisvalintoihin ja surullista on sekin, rakastua hölmähtää onnettomuuden tuojaan. Ulkopuolinen voi nähdä rakastumisen mielettömyyden ja varoituskellot kumisevat sukulaisille ja ystäville. Mutta eivät koskaan hullaantuneelle itselleen.      

by Ninni

Taivaan appelsiini

Illan tummuessa taivaalle nousi appelsiini. Kuuhan se, taivaan vanha tuttu, mutta nyt appelsiinin oloisena. Se leijui edessämme kutsuvana ja se vaiensi puhehalut ajaessamme appivanhempien luota takaisin kotiin. Teki mieli vain seurata katseella yötaivaan outoa ilmestystä. Ehkä tarpeeksi pitkään seurattua taivaan appelsiinin saisi käteensä kuorittavaksi ja herkku olisi valmis syötäväksi. Niinpä niin: jos tätä maailmaa ei jo olisi, niin tämä pitäisi keksiä!

Olen uppoutunut Helvi Hämäläisen elämästä kertovaan kirjaan Ketunkivellä. Hämäläisen isä ei ilmeisesti koskaan osoittanut mitään helliä tunteita lapsiaan kohtaan, ei ainakaan Helviä, joka oli suosittu pieksämisen kohde perhepiirissä. Nykyisin on muotia kutsua sellaisia ihmisiä henkisesti vaurioituneiksi, mutta missä mahtaa kulkea raja ”vaurioituneen” ja ihan yksinkertaisesti epämiellyttävän persoonallisuuden välillä?

by Ninni

Hitaita muutoksia

Tänään meillä oli vieraana varsinainen voimakaksikko, Sukulainen ja Koira. Koira käyttäytyi hyvin, oli lajilleen kunniaksi kaikin tavoin, ja Sukulainen oli varsinainen piristysruiske kesäiseen maanantaihin.

Kaksikon lähdettyä me suuntasimme kirjastoon. Voi mikä palanen hyvää onnea siellä odotti! Poistoon oli juuri menossa Helvi Hämäläisen elämänkerta Ketunkivellä. Tartuin siihen kuin ahne kala uistimeen. 50 centillä sain kirjan, josta ei varmasti enää uusintapainosta oteta! Helvi Hämäläinen nimittäin saa unohtua, mutta apukoululaiset formulakuskit ja jääkiekkoilevat hengen kääpiöt saavat kyllä elämänkertansa ja uusintapainokset kaupan päälle. Kysynnän ja tarjonnan laki?

Tiedän kirjahyllyjemme tilanteen – se on huono. Lisää ei pitäisi tänne raahata, mutta toisaalta tuo Ketunkivellä on poikkeus, harvinainen poikkeus. Sellaista ei tule vastaan joka päivä.

Elokuu

Tove Janssonin mukaan elokuu on raja, raja kesän ja syksyn välillä. Se on totta, sen tuntee ja huomaa pimeissä öissä ja kypsyvässä marjasadossa. Auringon ja maan suhde muuttuu hiukan, suuri käsi kääntää hitaasti auringonvaloa pienemmälle. Niin varovasti se toimii, ettemme me ihmiset säikähdä tai huomaa mitään äkillistä. Vain liukumia, hitaita muutoksia, sävyjen muuttumista keltaisesta ruskeaan ja taivaansinisestä kaikkein tummimman sinisen sametin yösävyyn.

Joskus kaikki tämä pitää mennä yöllä ulos toteamaan. On seisottava yksin tumman taivaan alla ja laskettava tähtiä. Olen huomannut yötaivasta sulostuttavan ainakin yhden planeetan – se on yksinkertaisesti liian suuri ja kirkas tähdeksi, tai näin olen järkeillyt. Mars tai Venus, luulisin.

by Ninni

Kirkuva siili

Minähän se, kirkuva siili. Piikit pystyssä, reagoiden lajilleni luonnottomasti – eihän siilikään voi huutaa, ihan samalla tavalla minä teen mahdottomia puolustaessani tilaani. Joskus sitä on yliherkkä: kokee liian vahvasti toisten yritykset sekaantua omaan toimintavapauteen ja omaan reviiriin. Silloin pitää kirkua, silloin pitää nostaa piikit pystyyn. Muutakaan ei voi.

Joinakin päivinä tuntuu kuin koko kokonaisuus – ruumis ja sielu – olisi tulehtunut tai vereslihalla. Silloin ei tahdo kestää sitä, että joku kumartuu puhuessa liian lähelle, utelee tai muuten käyttäytyy hyökkäävästi. Sitä tarvitsee paljon ilmaa itsensä ja muiden väliin. Toisaalta olo on sisältä myös liian pehmeä, kuin ylikypsän marjan tai hedelmän kaltainen oisin. Pinta rikkoutuu pienimmästäkin.

Kampaajalla

Leikkautin hiuksiani tänään. Noin viisi senttiä lähti pituudesta – palautin itseni siihen tilaan, jossa olin toukokuussa. Kun hiukset leikkaa, niin leikkaa pois palan elettyä elämää. Kello kääntyy taaksepäin, on halu pysyä ennallaan, aina samana. Jos hiukset muistaisivat, niin minun hiuksillani olisi nyt muutaman kuukauden muistikatko. Ne muistaisivat toukokuun ja kevään toiveikkuuden ja ne odottaisivat kesää. Lattialle saksitut lyhyet pätkät ovat kesä.

Takaisin päiväjärjestykseen

PuoLiskoisen loma alkoi. Ilma on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia mahdollisuuksia. Tänään tartuimme kirjastomahdollisuuteen ja kävimme sekä oman kunnan kirjastossa että Raisiossa. Helvi Hämäläistä kahmin mukaani. Kadotettu puutarha on itsenäinen jatko Säädylliselle murhenäytelmälle – pakkohan siihen oli tarttua. Velvoitus ja Ketunkivi löysivät myös tien luokseni.

Hullunkurinen sattuma: lainasin kaksi samannimistä kirjaa. Kummankin nimi on Skräppää muistot talteen. Toinen on ohut kuin vuoden paastonnut, toinen anteliaan paksu, iso ja värikäs. Toisen on kirjoittanut Alison Lindsay ja toisen tekijä on Marlene Öinaes. Aivan niin, ajattelin tehdä uuden aluevaltauksen askartelun saralla ja kokeilla skräppäämistä vielä jossakin vaiheessa. Olisi mukavaa tehdä kesästä 2009 sellainen muistoalbumi.

by Ninni

Loput eivät enää ole meidän

Sain Atwood-kauden kunnialla päätökseen. Kaksi viimeistä lukemaani olivat Yli veden ja Siniparran muna. Oikeastaan pidän Siniparrasta paljon enemmän kuin vedenylityksestä, vaikka Siniparta onkin novellikokoelma. Atwoodia lukiessa novellit tuntuvat minusta petokselta niiden lyhyyden vuoksi. Tarinoiden pitäisi olla pitempiä ja jatkoa jää janoamaan. Siitä kai petetty olo.

Helvi Hämäläisen jälkeen olen taas miettinyt kuolemaa, ikuisuutta, olemista ja olemattomuutta. On oikeastaan aika erikoista ettei kukaan meistä tiedä kuolintapaansa. Olen ennenkin sanonut meidän ihmisten selittävän elämämme tarinoina. Puhutaan elämäntarinoista ja se on yksi tapa jäsentää elämän perin hajanaiset tapahtumat: ymmärtämällä ne kertomukseksi, jossa on juoni, alku, keskikohta ja loppu. Romaanimuoto nyt yksinkertaisesti on syöpynyt tajuntaamme ja myöhemmin elokuvat viimeistelivät sen aloittaman työn.

Meidän tarinoidemme loput eivät enää ole meidän. Jotkut muut ihmiset antavat ne meille, tai pikemminkin itselleen. Mehän emme tajua omaa loppuamme, vaan elämä vain jatkuu, kunnes äkkiä katkeaa ja me itse olemme viimeisiä sen huomaamaan. Lopun kokemuksella tai sen sijoittamisella tarinaan ei oikeastaan ole enää merkitystä – ollaan jo toisella puolella.  

by Ninni

Silmänaluset mustina

Yhdistettäessä Anttilasta ostetettu The Buccaneers-DVD Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään on tuloksena mustat silmänaluset. Yöllä ei nukuta ja aamulla herätyskellon sulosävel soi aivan liian vähän aikaa levänneelle. Nyt kun olen katsonut Buccaneersin ja lukenut murhenäytelmän, niin ehkä olotila tästä normalisoituu.

Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin nyt ensimmäistä kertaa. En oikeastaan käsitä miksi en aiemmin ollut siihen tarttunut, kun Hämäläinen kuitenkin on eräs suosikkikirjailijoistani. Mielikuvissani yhdistin ja sekoitin Säädyllisen Maria Jotunin Huojuvaan taloon – taas eräs niistä käsittämättömistä mielen ihmiselle tekemistä tepposista.

Helvi Hämäläinen on syntynyt 1907, kuten isäni isäkin. Säädyllinen murhenäytelmä kuvaa suomalaista sivistyneistöperhettä juuri toisen maailmansodan alla. Eletään kolmikymmenluvun loppua: vaaran merkit ovat ilmassa, maailma on muuttumassa kahden kilpailevan ideologian taistelutantereeksi. Myös kodissa taistelevat erilaiset elämännäkemykset. Säädyllinen ja porvarillisia perhearvoja korostava kanta joutuu vastakkain ruumiin pyyteiden, erotiikan ja elämänjanon kanssa. Seuraukset muuttavat koko perheen sen rakennetta myöten. Myös rauha tehdään, rauha maailmansodan alla.

Hämäläinen ei kuvaa vain yhtä ydinperhettä, vaan Elisabetin, Taunon ja heidän poikiensa lisäksi romaani kattaa Taunon sisaren miehineen ja anoppeineen. Sisaruksissa Naimissa ja Taunossa on kummassakin jotain ennakoimatonta, jokin sellainen tuoreenvihreä kasvu, jota elämänikäinen sopeutuminen säädyllisyyteen ja sopivuuteen ei ole voinut tukahduttaa. Mutta sen hinta on kova.

Olisi helppoa ilkkua sopivuudesta ja kulisseista kiinni pitävää Elisabetia, mutta lopulta myös hänen edustamansa näkemys saa sen ansaitseman ymmärryksen. Elisabet aloittaa sievistelevänä pikkurouvana, mutta päätyy tekemään suuria tekoja ottamalla aviomiehensä aviottoman lapsen perheensä joukkoon ja rakastamalla äiditöntä lasta.

Taas kerran Hämäläisen kieli lumoaa. Naimin anoppi on ”vanha perhonen” ja Elisabet ”silittää elämää kuin kissaa”. Miehen, Taunon, kasvot ovat kuin ”valkeaa laavaa” ja niitä peittää ”vaskinaamio”. Vaskinaamiot ja laavat yhdistyneenä museon osastonjohtajaan ja korkeasti oppineeseen arkeologiin ovat jo heti alussa varoitus: jotain on tulossa. Laava polttaa ja valuu hallitsemattomasti ja vaski on kovaa, tahtonsa läpi ajavaa. Niin on itse mieskin haukatessaan kiellettyä hedelmää palvelustytön kanssa.

Kirjakissa

Kirja-Kissa-niminen antikvariaatti löytyy Raisiosta. Olen miettinyt jo pitkään, että sinne meidän pitäisi PuoLiskoisen loman koittaessa tarjota ylimääräisiä kirjojamme. Oikeastaan minulla ei ole mitään erityistä syytä mennä juuri tuohon liikkeeseen, pidänpähän vain sen nimestä.

by Ninni

Nukkuja kauhein

Naisen pitäisi nukkua kauniisti, poski pehmoisella silkkityynyllä ja kevyt hymy huulilla. Naisen tukka ei nukkuessakaan saisi olla mikään kosteana roikkuva moppi, vaan somasti pöyheä pilvi kiharoita ja aaltoja.

Nukkuvista naisista on kirjoitettu satuja, runoja ja lauluja aina Prinsessa Ruususesta Longfellowin ja Danten Vita nuovan nukkuviin neitoihin. Unessa neidot tekevät kummallisia – mutta silti naisellisia – asioita. He nukkuvat runollisesti viittoihin kiedottuina tai paljasjaloin. Villasukkajalkaista uinujaa ei runous tunne. Herättyään he kirmailevat kosteilla nummilla ja niityillä aamupalaa kaipaamatta. Tai sitten he syövät sydämiä, palavia runosydämiä nimittäin – ei niitä oikeita, verisiä lihasmöykkyjä.

Näin pitäisi siis olla. Minun kohdallani on toisin. Minut pitää kai pian eristää muusta ihmiskunnasta, olen nimittäin muuttunut väkivaltaiseksi. Se on noloa ja käsittämätöntä samaan aikaan. Viime yönä potkaisin polvellani PuoLiskoista ja hän heräsi siihen. Unessa olin tämän tehdessäni, eli en häntä tietysti aikonut satuttaa. Vaikka PuoLiskoinen vain nauroi tapahtuneelle, niin minua ei naurata. Mietin vakavasti siirtymistä punaiseen huoneeseen nukkumaan, ellei tämä tästä muutu.

Unet ovat muutenkin niin kummallisia. Joskus uneksin potkivani kääpiötä ja välillä taas unissa on jättiläisiä. Jättiläisiä en ole potkinut – tajuan kai häviäväni siinä ottelussa – mutta tiettyjä aggressiivisia tunteita on ollut jopa niitä kohtaan.