Tekijä: Ninni

by Ninni

Hiljaisuus viettelee

Talvikin on muistanut tulla. Sen verran myöhäisessä vaiheessa tosin, että olisi saanut jäädä kokonaan väliin. Me vilukissat värjöttelemme villapaidoissamme odotellen kevättä kuin kuuta nousevaa.

Näin viime yönä unen, jossa varis tunki melkein väkisin meille kotiin. Se tuli etuoven kautta. Ensimmäisellä yrityksellä sain pidettyä sen ulkona, mutta toinen kerta toden sanoi ja se onnistui pääsemään sisään. Piirsin univariksen päiväkirjaani, siis siihen perinteiseen käsin kirjoitettavaan päiväkirjaan. Näytin piirustuksen PuoLiskoiselle: hän sanoi variksen jalkojen olevan ihan liian edessä. Keikahtaisi sellainen lintu pian pyrstölleen, tiesi PuoLiskoinen kertoa. Nokkakin oli väärän värinen, kun sen oranssiksi olin värittänyt. Oikeasti vaakku on kai harmaanokkainen. 

Järkkyvä mieli, puuttuva kieli 

Katsoin Ingmar Bergmanin elokuvan Naisen naamio – Persona. Tätä  Bergmanin elokuvaa en ollut aikaisemmin nähnytkään. Siitä taitaa kuitenkin tulla suosikki, sellainen usein katselemani.

Tarina on kiehtova. Kuuluisa näyttelijä Elisabeth Vogler vain lakkaa puhumasta aivan yllättäen, ilman mitään näkyvää syytä. Fyysisesti hän on terve, eikä vaikuta mielenterveydeltään järkkyneeltä – jos siis ei lasketa puhumattomuutta.

Nuori sairaanhoitaja Alma saa tehtäväkseen hoitaa rouva Vogleria. He viettävät aikaa kahdestaan syrjäisellä kesämökillä, jossa toisen hiljaisuus viettelee toisen puhumaan. Pian hoitosuhteena alkanut ihmisten välinen tilanne muuttuu tuskallisen intiimiksi tahtojen taisteluksi. Persoonallisuudet limittyvät. Kuka onkaan kuka? Voiko kaksi olla yksi, voivatko yhden ihmisen sanat ja tunne elää kahdessa ihmisessä?

Mieleen jäävä ja melkein pelottava elokuva. Tätä elokuvaa en aio katsoa yksin yöllä.

by Ninni

Askarteluahdistus

Aloitin toden teolla pääsiäisaskartelut. Neljä korttia olen saanut valmiiksi ja vielä pitäisi muutama tehdä. Olen alkanut pohtia ihmisen arvostelukyvyn ja ajankohdan välistä yhteyttä. Askartelen useimmiten myöhään illalla tai yöllä, ja silloin ideani tuntuvat loistavilta ja toteutuskin saa sydämen paisumaan ylpeydestä. Päivänvalossa tilanne muuttuu täysin ja epätoivo valtaa mielen kortteja katsellessani. Ne tuntuvat surkean avuttomilta ja – ainakin joissakin tapauksissa – suorastaan omituisilta.

Kirjastokipaisu

Yrjö Keinonen kiinnosti minua sen verran enemmän, että oli ihan pakko poiketa tänäänkin nopeasti kirjastossa. Luin eilen Keinosen tyttären ja vävyn (Marja ja Seppo Lappi) kirjoittaman kirjan Yrjö Keinonen: taistelujen ritari ja muutama asia jäi kaihertamaan mieltä. Kirjassa pariskunta hyökkää raivokkaasti Veikko Vesteristä vastaan, joten täytyi tietysti etsiä käsiini pahennuksen aiheuttaja Kolmen kenraalin kintereillä.

Inhimilliseltä kannalta koen ymmärtäväni Lapin pariskuntaa hyvin. Neuvostoliiton romahdettua moni suomettumisen ajan voimahahmo on kokenut tarvetta selitellä tekojaan. On selvää, että Keinonen ihmisenä ja Keinonen sotilaana on kaksi eri asiaa. Lapin pariskunnan kirjasta kuultavat läpi Keinosen tyttären onnelliset lapsuusmuistot. 

Vesterisvihaa sen sijaan en ymmärrä. Sen verran olen Kolmen kenraalin kintereillä ollut, että voin sanoa kirjan tehneen minuun aivan päinvastaisen vaikutelman kuin Lapin pariskuntaan. Vesterinen toimi kolmen puolustusvoimain komentajan lähipiirissä: Yrjö Keinosen, Kaarlo Leinosen ja Lauri Sutelan, ja kirjassaan hän kuvaa huumorintajuisesti noita aikoja mukaan lukien ajanjaksoa Keinosen adjutanttina. Keinonen ei varmasti ollut Vesterisen mieleinen komentaja, mutta arvostelu ja negatiiviset asiatkin tulevat sanotuksi huumorin kukkasen koristamina.  

Perhe tuntee yhden puolen ihmisestä, mutta työtoverit ovat avainasemassa ihmistä arvioitaessa oman alansa ammattilaisena. Veikko Vesterinen kertoo monta hauskaa anekdoottia urheiluhullusta Keinosesta, mutta ei säästä kirpeää kritiikkiä kun aihetta on. Ja sitähän oikeasti oli: kulmakarvat kohosivat kotimaassamme, kun puolustusvoimain komentaja vietti aikaansa Pyhätunturissa incommunicado samaan aikaan, kun neuvostopanssarit murskasivat Prahan kevään vuonna 1968. Vesterinen käyttää ilmaisua vastuun pakoilu, jota ei voi pitää liioitteluna missään mielessä. 

Lapin pariskunnalla on omat muistonsa Keinosesta isänä ja appena. Vesterisen kirjassa tuodaan esille vaikutelma hänestä esimiehenä ja ammattikuntansa edustajana. 

by Ninni

Tanssista ja sanoista

Lauantain balettitunti sisälsi pienen yllätyksen: tunnin lopussa oli melkoisen pitkä ja verrattain rasittava hyppysarja. Me emme ole harrastaneet paljonkaan hyppyjä näillä Raision tunneilla, mutta tänään niitä oli runsaasti – varmasti tuli koko vuoden kiintiö kerralla täyteen. Hypyissä ei sinänsä ollut mitään monimutkaista: kolmannesta asennosta hop ylös ilmaan ja ilmassa aina jalkojen asentojen vaihto niin, että kolmas asento pysyy, joskin etummaisena oleva jalka vaihtuu. Loppua kohti hypyt madaltuivat vaatimattomiksi, kun virta alkoi olla vähissä.

Kumpikin kirjasto, Mynämäen ja Raision, tuntui olevan täynnä köhiviä ja niistäviä kansalaisia. Flunssaiset eivät onneksi olleet vieneet hyviä kirjoja hyllyistä, vaan niitä jäi meille juuri sopivasti. Minä pysyttelin tällä kertaa sotahistoriallisissa aiheissa valiten luettavaksi Pertti Kilkin kirjoittaman Valo Nihtilän elämänkerran ja kaksi kirjaa Yrjö Keinosen vaiheista vuonna 1944 ja puolustusvoimain komentajana 1960-luvulla.

Poikkeus vahvistakoon säännön: sotaisten kirjojen lisäksi lainasin Veijo Meren kirjoittaman kirjan Sanojen synty: suomen kielen etymologinen sanakirja. Kiehtovaa luettavaa kielemme aarteista ja lainoista! Tietääköhän monikaan ujon alkuperäisen merkityksen olleen morsiamen päätä ja kasvoja peittävä huntu tai harso? Ujo kuuluu suomalaiseen hääsanastoon: morsiusvuodetta kutsuttiin ujovuoteeksi ja sitä peittävä lakana oli ujolakana.

by Ninni

Kuninkaallinen ihme-eläin

Luin jokin aika sitten kahden kuninkaallisen naisen elämänkerrat. Toinen oli Celia Bertinin kirjoittama Marie Bonaparte: a life ja toinen Catherine Bearnen A queen of Napoleon's court: the life story of Desiree Bernadotte.

Bertinin eduksi on sanottava, että ainakin hän pysyy asiassa. Marie Bonaparten poikkeuksellinen elämäntarina on kirjoitettu vetävään ja johdonmukaiseen tyyliin. Marie Bonaparte syntyi vuonna 1882 Bonaparte-suvun sivuhaaran tyttäreksi. Hänen lähipiirissään oli muutamakin erikoinen avioliitto, jotka eivät suinkaan luvanneet syntyneelle tyttölapselle menestystä seurapiireissä. Omaisuutensa puolesta hän oli kuitenkin kiinnostava kohde avioliittomarkkinoilla ja Kreikan prinssi George tarttui täkyyn. Avioliitto oli kaikkea muuta kuin onnellinen: aviomies oli kiinnostunut viettämään aikaansa vain sukulaisensa – ja mahdollisesti rakastajansa – Tanskan prinssi Waldemarin kanssa.

Marie Bonaparten elämänkerta on mehukas. Hän itse on kuvannut elävästi ja kaihtelematta elämänsä arimpiakin yksityiskohtia muistikirjoissaan ja kirjoituksissaan, joten elämänkerran kirjoittajalla ei ole pulaa materiaalista. Marie Bonaparte ei ollut vain seurapiirien kukkanen, vaan hän liikkui aikansa poliittisisten ja älyllisten vaikuttajien joukossa heidän vertaisenaan. Hän oli Freudin opetuslapsi ja Ranskan pääministerin Aristide Briandin rakastettu. 

Catherine Bearnen Desiree-hengentuote on sen sijaan toista maata. Lukija hämmentyy kirjan nimen ja sisällön välisestä ristiriidasta. Desiree Bernadottea käsittelevä kirja päätyykin kertomaan enemmän Napoleonista kuin varsinaisesta kohteestaan. 

Ensimmäinen Bernadotte-suvun kuningatar oli merkillinen tapaus. Hänen menneisyyteensä kuului kaksivuotinen kihlaus itse Napoleonin kanssa, joka päättyi miehen tahdosta. Desiree Clary päätti vihata Napoleonia hautaansa saakka. Vuonna 1798 hän kuitenkin avioitui Jean Baptiste Bernadotten kanssa. Desiree vakoili omaa miestään ilmoittaen Napoleonille kaikki tämän aikeet ja tuumat. Naisen motiivista on vaikea sanoa mitään. Ehkä se oli lapsellista leikkiä hänen puoleltaan, tai sitten systemaattisempaa ja pahantahtoisempaa toimintaa – kukapa tietää? Tai kenties hän vain oli tyhmä kuin vasemman jalan saapas? 

Bernadotte oli omilla ansioillaan noussut armeijan riveistä kenraaliksi asti. Henkilönä hän oli Napoleonin tarkan silmälläpidon alainen: lahjakkuus ja päättäväisyys voivat olla vaarallisia ominaisuuksia. Aviomiehenä hän vaikuttaa olleen liiankin salliva sietäessään vaimonsa juonittelut selkänsä takana. Pahin seurasi kuitenkin Bernadotten muutettua Ruotsiin vuonna 1810 tulevan kuninkaan ominaisuudessa: hänen vaimonsa käväisi maassa, ei pitänyt siitä ja palasi Ranskaan! Ranskassa hän vietti aikaansa voivotellen Ruotsin kamalaa kylmyyttä ja ylimielistä aatelistoa. Vasta vuonna 1823 hän näytti sopeutuneen kohtaloonsa ja palasi Ruotsiin yhdessä poikansa morsiamen kanssa. Vielä tämän jälkeenkin hän kaihosi takaisin Ranskaan ja ilman aviomiehen jyrkkää vastustusta olisi myös sinne palannut. 

Bearnen teos pursuaa yksityiskohtia, tapahtumia, kuvia. Kuten sanottu: ikävä kyllä suuri osa siitä koskee Napoleonia. Välillä tyyli on suorastaan romaanimaista kerrontaa, joka vaikuttaa heikentävällä tavalla uskottavuuteen. Melkoinen sekametelisoppa. 

Ja mitä Desireehen tulee.. Taidan olla vanhanaikainen ihminen. Minusta ihmisen on vain kiltisti syötävä se puurolautanen, jonka elämä eteen kattaa ja se on tehtävä mahdollisimman arvokkaasti. Ei siinä auta itku eikä valitus. Jokainen purkoon hammasta ja hoitakoon leiviskänsä. Onko mukavaa olla toisten ihmisten säälittelemä tapaus? Ja mitä hyötyä on oman maan mollaamisesta muille? Vaikkei se olisikaan oma kuin nimellisesti ja vain aviomiehen kunnianhimon vuoksi, niin oma se on silti ja siitä on parasta pitää suu supussa. Omaa pesää ei kannata liata.

by Ninni

Lasilaatikko lähti luotamme

Vihdoinkin pääsimme eroon akvaariosta! Tämä ihme tapahtui eilen. Ensimmäinen akvaariota katsomaan tullut ihminen myös osti sen. Oli melkoinen voimainponnistus saada kalakoti pois paikaltaan. Se vaati paljon lihasvoimaa (enemmän PuoLiskoiselta ja vähemmän minulta), kohtuullisesti kärsivällisyyttä ja hiukan väkivaltaa muita kalusteita kohtaan. Paljon emme kaupasta rikastuneet, mutta eipä tuo haittaa. Ihanaa saada turhan panttina & tilan viejänä ollut tyhjä akvaario pois tieltä.

Poliitikko-suomi -sanakirjasta:

”Meidän pitää pyrkiä tiivistämään korkeakouluverkoston rakenteita.” = Aiomme takuuvarmasti lopettaa joutavat maakuntien yliopistot.

”Meidän tulee myös palkita kilpailukykyisiä yliopistoja.” = Meidän tulee syytää kaikki raha Helsingin yliopistoon.

”Meillä on olemassa suunnitelma, mutta yksityiskohtia täytyy vielä hioa.” = Emme ole tehneet asialle yhtään mitään ja suunnitelma on puhtaasti kuvitteellinen.

by Ninni

Bergman-ihmisistä ja Almodovar-ihmisistä

Minä olen Bergman-ihminen. Nautin elokuvani mieluiten mustavalkoisina. Haluan niiden käsittelevän Kohtaloa ja Jumalaa. Annan arvoa klassisen kauniille näyttelijättärille, joilla on pohjoismaisen korkeat poskipäät ja syvät silmät salaisuuksia täynnä. Minulle ahdistus on ihmisen luonnollinen olotila, joka sopii vuoroin aiheeksi komediaan ja vuoroin tragediaan.

Almodovar-ihmiset ovat värien ihmisiä. He pitävät nopeatempoisesta välimerellisestä puheesta. He tuntevat tuoreiden yrttien tuoksun, kun elokuvassa niitä kannetaan torilta kotiin. Almodovar-ihmiset elävät tässä hetkessä. Heille elämä on sarja sattumuksia, eikä peruuttamatonta kohtaamista ihmistä suuremman Kohtalon kanssa. He ymmärtävät elämään kuuluvan ajoittaista oluen juomista ja ruoan laittamista pienissä, käryisissä keittiöissä.   

by Ninni

Kahvikirje

Eräs tuttava kertoi joskus vuosia sitten skitsofreniaa sairastavasta sukulaisestaan. Keskustelu käytiin Turun yliopiston opiskelijoiden suosimassa kurssikirjaston kahvilassa kahden höyryävän teekupin yli. Harvemmin siellä tuli mitään syötyä – syömiseen käytettävä aika oli pois keskustelusta, joten pakko oli priorisoida.

Suvun piirissä skitsofreenikkoon suhtauduttiin kielteisesti ja häpeillen. Hänellä oli tapana tehdä ihmeellisiä asioita: kerran hän oli lähettänyt sisarelleen kirjeen, jossa ei ollut mitään muuta kuin noin ruokalusikallisen verran kahvia. Ei kirjoitettua viestiä. Minusta tuo tempaus oli kuin runoilijan tekemä. Kirjeen saanut sisar oli suhtautunut siihen ylenkatseellisesti ja perheen piirissä puolittain tuhahtanut ja puolittain ilkkunut lähettäjän kummallisuutta.

Kaikista elämäni varrella kuulemistani anekdooteista tämä on jäänyt mieleen pysyvästi. Mitä kahvikirjeen lähettäjä yritti sanoa tuolla kirjeellä? Oliko se yritys ottaa kontaktia ("hei, olisi kiva tavata ja juoda kuppi kahvia kanssasi"), vai oliko se mielenosoitus ("senkin kahvinjuojat ja hannatädinkakkujen purijat, tätä kieltä te vain ymmärrätte")? Kunpa tietäisin.

Pääsiäistä odotellessa..

Ostin eilen askartelulehden. Pian on taas aika aloittaa pääsiäiskorttien väkertäminen, siksi ostos. Taika-lehdestä saa ihan mukavia ideoita, tosin muuntelen ja jalostan niitä aina oman tarpeeni mukaan.

by Ninni

Me olemme niitä prinsessoja

Luin Jonas Gardellin kirjan Viattomuus. Se on matkakertomus Aasiasta, Amerikasta ja Euroopasta ja päästäänpä viimein Perimmäisten Kysymysten Äärelle, eli pohtimaan Raamattua ja uskontoa. Gardellin kuvaus Ruotsista "ykkösmaidon maana" on riemastuttava. Joskus meidän pohjoismaalaisten todellisuus tuntuu olevan niin kaukana kaikesta oikeasti merkityksellisestä. Kyllä se koskee meitä suomalaisiakin. Me olemme niitä prinsessoja, jotka kymmenenkin höyhenpatjan läpi tuntevat sängyn pohjalla pyörivän herneen kalvavan selkää.

Avaruuskalat

Pian koko maailma matkaa avaruuteen. Kalatkin ovat sinne jo päässeet – tai pikemminkin joutuneet. Tämä ihme tapahtui viime torstaina ja kyseenalaisen kunnian teosta saa läntinen naapurimaamme Ruotsi. 72 kalanpoikasta tulevat osoittamaan, kuinka kalat suhtautuvat painottomaan tilaan ja kärsivätkö ne matkapahoinvoinnista lentonsa aikana.

 

by Ninni

”Sui generis”, niinpä niin

Katselin eilen lyhyen aikaa Kosovon itsenäistymisestä käytävää televisiokeskustelua. EU:n laajentumiskomissaari Olli Rehn oli yksi keskustelijoista. Kriittistä Kosovo-kantaa edustivat Espanjan ja Kreikan keskustelijat. Kosovon itsenäistymistä hehkutti paneelin saksalainen osapuoli. Rehn oli samassa veneessä, mutta hillitymmin.

Kosovon itsenäistyminen on sitä puoltavien mielestä niin kutsuttu sui generis-tapaus, eli ainoa laatuaan. Tätä esimerkkiä eivät voi muut lähteä seuraamaan. Muka. Vaan kas kummaa: jo nyt sellaisia pyrkimyksiä on ilmassa. Abhasia ja Etelä-Ossetia tahtovat irtautua Georgiasta ja viis Kosovon ainutlaatuisuudesta. Muitakin mielenkiintoisia ajatuksia häälyy ilmassa. Espanjan baskiseparatistit voivat tästä saada vettä myllyynsä. Kypros on toinen eurooppalainen kipupiste, jossa itsenäinen Kosovo voi synnyttää odotuksia. Makedonian albaanejakin tämä nyt syntynyt valtio voisi innoittaa monella levottomuutta herättävällä tavalla.

Balkanin ruutitynnyri uhkaa taas räjähtää. Venäjä uhkaa voimatoimilla ja on napit vastakkain lännen kanssa. On kaikki niin kuin ennenkin, vuosi 1914 on pukeutunut naamiaisvaatteisiin ja esittää onnistuneesti vuotta 2008.

Suomessa yleinen mielipide lienee vankasti Kosovon tunnustamisen puolesta. Jos ei muun vuoksi niin siksi, kun Venäjä vastustaa sitä.

Lyhyitä luonnehdintoja luetuista kirjoista

Norman Mailer: Adolfin linna. On aikamoinen haaste kirjoittaa romaani Adolf Hitlerin lapsuudesta. Ajatus Hitleristä leikkivänä, tavallisena lapsena, on jotenkin outo. Ettei hän tullutkaan maailmaan hakaristi hihassa ja rumat viikset nenän alla?

Norman Mailer väistää haasteen valitsemalla avukseen henkiolennot ja paholaiset, joista yksi on kirjan kertoja. Vanhan Kehnon lähettiläät olivat siis mukana muokkaamassa Hitleriä lapsesta pitäen. Hitlerin mahdollisesti sukurutsainen tausta käydään läpi, kuin myös hänen tiukkakurinen lapsuutensa ja vaikeat suhteet vanhempiin ja sisaruksiin. Romaani on hauska ja ajatuksia herättävä.

Entäpä jos Hitlerin lapsuus olikin suhteellisen tavallinen sen ajan lapsuus? Jos mikään enkeli tai paholainen ei sekaantunut siihen? Pahan banaalius ja arkipäiväisyys on pelottavampaa kuin kaikki tämän maailman demonit. Ei ihme, että Mailerkin turvautui henkimaailmaan.

Juhani Seppänen: Selvästi juovuksissa. Tämä kirja suorastaan pakottaa ajattelemaan omia juomatapojaan. Enkä tarkoita alkoholin "ongelma"käyttäjiä, vaan ihan meitä, jotka otamme yhden tai kaksi. Miksi otamme sen yhden? Mikä on ihmiselle terveellinen ja turvallinen määrä alkoholia? Seppänen (työterveyslääkäri ammatiltaan) tulee siihen tulokseen, ettei sellaista ole. Parasta on olla ottamatta ollenkaan.

Gelsey Kirkland – Greg Lawrence: Ballerinan kuolemantanssi. Gelsey Kirkland tanssi vasta 15-vuotiaana maineikkaassa New York City Balletissa. Hän oli myös George Balanchinen lemmikki ja opetuslapsi. Kirklandin kasvuiässä ollut vartalo pistettiin varsinaisen lihamyllyn läpi: 11-vuotiaana hänellä oli jaloissaan vaivaisenluut ja myöhemmin kuvioihin tuli kauneuskirurgia. Pakonomainen täydellisen ballerinan olemuksen tavoittelu oli tuhoon tuomittu yritys.

Huumeiden ja prostituution kautta elämän synkempi puoli nousee vallitsevaksi. Kirkland onnistuu kuitenkin kääntämään elämänsä suunnan. Tämä ballerinan ja hänen miehensä yhteistyönä kirjoittama kirja on mielenkiintoinen dokumentti ja ajankuva 1970- ja 1980-luvulta. Kuuluisat nimet loistavat tähtipölynä sen sivuilla: Neuvostoliitosta länteen loikannut Mihail Baryshnikov on tuttu partneri Gelseylle, kuin myös unkarilainen Ivan Nagy ja britti Sir Anthony Dowell.

by Ninni

Olennaisempaa kuin yksityiskohdat

Tänään Kirkko muistelee pyhää marttyyri Maurikiosta. Ortodoksinen kalenteri tarjoaa hänestä tietoa vain niukasti: hän kuoli 300-luvulla. Kuka hän siis oli, mitä hän teki ja miksi häntä muistetaan?

Maurikios eli keisari Maximianuksen aikana, tästä vallitsee yksimielisyys. Maximianuksen nimi ei välttämättä herätä välittömiä tunnistamisreaktioita, mutta jos mainitaan hänen hallitsijatoverinsa Diokletianus, niin johan alkavat kellot päässä soida synkkää säveltä. Kristittyjen vainot, et cetera.

Pyhien ihmisten elämänkerrat voidaan kertoa suppeammin tai laajemmin, tiukat historialliset tosiasiat saattavat hävitä aikojen hämärään. Olennaisempaa kuin yksityiskohdat on kuitenkin se tapa, jolla Maurikios esitetään.

Hän oli sotilasjohtaja, mahdollisesti vastuussa paikallisesta armeijasta Syyriassa ja eräiden tietojen mukaan pakanat ilmiantoivat hänet keisari Maximianukselle kristinuskon levittäjänä sotilaitten keskuudessa. Keisari kuulusteli Maurikiosta ja seitsemääkymmentä hänen sotilastaan, joiden joukossa oli myös Maurikioksen oma poika. Miehet pysyivät lujina keisarin kuulustelussa, eivätkä siinä auttaneet uhkailut eivätkä imartelut. Serbian ortodoksisen kirkon sivulla sanotaan sotilaiden todenneen näin: "Oi keisari, Jumalaa rakastavien viisaiden ja voimakkaiden sieluissa ei ole pelkoa." 

Maurikioksen poika tapettiin hänen silmiensä edessä, mutta ei sekään horjuttanut hänen uskoaan. Kymmenen päivää kestäneen kidutuksen jälkeen marttyyrit pääsivät parempaan maailmaan. Tämä tapahtui noin vuonna 305.

Maurikioksen yhteydessä mainitaan usein myös 6600* lähinnä koptikristitystä sotilaasta koostuva thebalaislegioona (Augunumin marttyyrit), jonka johtajana hän olisi toiminut. Keisarin kiukku Maurikiosta kohtaan voi olla peräisin myös hänen haluttomuudestaan uhrata roomalaisille jumalille ja/tai siinä sivussa murhata kristittyjä. 

Näin maallikon silmissä olennainen tässä pyhän elämässä on uskollisuus jollekin suuremmalle periaatteelle kuin keisarivallalle. Kyky ja tahto toimia omatuntonsa mukaan, silloin kun tarve niin vaatii. Kuolivatko sotilaat vuonna 286, vai vuotta aiemmin, vai viisi vuotta myöhemmin – onko se olennaista? Minun mielestäni ei. Maurikioksen esimerkin valossa kaikenlaisia "käskyjä" noudattaneet korkea-arvoiset natsit ja Itä-Eurooppaa panssarein alistaneet neuvostoupseerit vaikuttavat tahdottomilta sätkynukeilta. 

Koptit, roomalaiskatoliset, ortodoksit – kaikki kertovat samasta marttyyristä ja vain korostukset vaihtelevat. Itse asia ja ydin säilyy, se olennaisin. Mietin tuotakin pelottomuutta kuoleman edessä. Oliko se pelottomuutta, vai nousiko ihmiselle luonnollisen kuolemanpelon yli joku toinen tunne? Samassa valintatilanteessahan voi ihmiseen mahtua monia eri tunteita: pelkoa, surua, rohkeutta. Uskollisuutta ja rakkautta.

À propos, Serbia

Serbian kirkosta tulikin mieleeni Kosovo ja koko tämä surkea poliittinen sotku. Nykyisin mediakoneistot käyvät sotaa yhtä tehokkaasti kuin tankit ja hävittäjät. Ilmaherruuden saavuttaminen on sodassa aina tärkeää, mutta mediaherruuden saavuttaminen voi olla vielä tärkeämpää. Mitä me oikeastaan tiedämme serbeistä ja Kosovosta? Ja onko se missään suhteessa objektiivista tietoa? Minun vaatimattoman mielipiteeni mukaan länsimainen media ei ole kohdellut konfliktin osapuolia kovinkaan tasapuolisesti. Serbit on demonisoitu. En ole ollenkaan varma pidänkö tästä uudesta Kosovo-valtiosta ja onko se eurooppalaisesti ajatellen hyvä asia. 

Outo ääni

Katolta kuuluu kummallista jyminää. On kuin suuri eläin pomppisi siellä. Menen paikalle tarkistamaan tilanteen. 

*) Myös 6666 on mainittu mahdolliseksi sotilaiden määräksi.