Tekijä: Ninni

by Ninni

120 000 syytä

PuoLiskoinen suuntasi tänä aamuna Itä-Suomeen. Minä sen sijaan pysyn sijoillani ja pidän seuraa N-koirille. PuoLiskoisen poissaollessa N-koirat tuntuvat ottavan vahtikoiran roolinsa tarmokkaammin: tämän tästä kuuluu haukku, joko matala vuhh-kaisu (Niisku), tai sitten kimeä rr-räksäisy (Nuppu). Minun kannaltani vuhkaisu on toivottavampi ääni kuin räksäisy, se nimittäin ei viillä korvaa läheskään niin pahasti. Olen sihissyt tytöille kuin käärme, vaan siitä ei ole ollut apua.

Joona

Ruokahalu kasvaa syödessä. Johannes Edelläkävijän ikoni on vielä keskeneräinen, mutta seuraavan aiheeni olen silti jo päättänyt: profeetta Joona! Olen lukenut Joonan kirjan muutamaan kertaan läpi ihan vain päästäkseni oikeaan vireeseen, saadakseni tuntumaa. Tutustuakseni Joonaan.

Joona, Amittain poika, sai Jumalalta sanan saarnata Niinivessä kaupungin asukkaiden pahuuksia vastaan. Joona pakeni tehtäväänsä. Sitä ei sanota uskoiko hän oikeasti voivansa paeta Jumalaa (kaikkitietävää, kaikkinäkevää, kaikkivoipaa) vai oliko hän yksinkertaisesti niin epätoivoinen, että jotain piti yrittää.

Profeetta joutui suuren kalan nielemäksi, Kalan vatsassa Joona rukoili ja rukous oli sisällöltään sellainen, että miehen voi katsoa taipuneen Jumalan tahtoon. Silloin Jumala laittoi kalan oksentamaan Joonan ulos. Ja siitä jatkettiin, mihin jäätiin: Niinive.

Joona saarnasi siellä ja varoitti neljänkymmenen päivän kuluttua tulevasta tuhosta. Kaupungin asukkaat kuulivat ja uskoivat ja muuttivat elämänsä suunnan. Kolmannen luvun 10. jakeessa sanotaan: ”Kun Jumala näki heidän tekonsa, että he kääntyivät pois pahalta tieltänsä, niin Jumala katui sitä pahaa, minkä hän oli sanonut tekevänsä heille, eikä tehnyt sitä.”

Joona pahastui apokalyptisen tuhon jäätyä tulematta. Miksi? Pelkäsikö hän leimautuvansa tyhjänpuhujaksi, kylähulluksi, katteettomien uhkauksien latelijaksi? Joona ei aluksi osaa iloita Niiniven säästymisestä. Oman egon saama iskuko käy kipeämmin kuin ilo Jumalan katumuksesta (mikä kiehtova käsite!) ja mielenmuutoksesta, joka säästää tuhannet. Niin inhimillistä!

Jumalalla on suhteellisuudentajua ja hän opettaa sitä Joonallekin: ”Enkö siis minä armahtaisi Niiniveä, sitä suurta kaupunkia, jossa on enemmän kuin sata kaksikymmentä tuhatta ihmistä, jotka eivät vielä tiedä, kumpi käsi on oikea, kumpi vasen, niin myös paljon eläimiä?”

Nuo Joonan kirjan viimeiset sanat askarruttavat mieltä. Joonan kirja päättyy kysymykseen, Jumalan kysymykseen – vaikka sitten retoriseenkin – Joonalle. Jumalalla on yli sata kaksikymmentä tuhatta syytä armahtaa Niinive, ja sen lisäksi ”paljon eläimiä”. Koiranomistajana tämä erityisesti kosketti. Eläimet ovat synnittömiä ja joutuvat aivan liian usein sijaiskärsijöiksi ihmisten sotkiessa asiat.

Joonan persoonassa kiehtovinta on inhimillisyys ja heikkous. Hän ei tartu tuosta vain toimeen saatuaan sanan Jumalalta, vaan pakenee epätoivoissaan. Hänen on koettava paljon, ennen kuin hän ymmärtää oman merkityksensä Jumalan suunnitelmassa. Sittenkään hän ei ole täydellinen: hän uskoo tietävänsä Jumalaa paremmin kuinka asioiden pitäisi sujua. Se sama vanha tarina: ihminen napisemassa Jumalaa vastaan, ihminen tietämässä paremmin, ihminen murjottamassa ja marisemassa.

Joona ei ole täydellinen ihminen, mutta hän palveli Jumalaa omana epätäydellisenä itsenään. Ei kai sen enempää voi vaatia tai tehdä.

by Ninni

Neljältä aamuyöllä

Minä herään neljältä aamuyöllä. Jaloissa tuntuu suloinen lämpö: Niisku on käpertynyt polvitaipeisiin ja tuhisee uniaan. Pitää nousta ylös varovasti, ettei koiratyttö häiriintyisi. Se ei kuitenkaan piittaa tekemisistäni, vaan huokaisee ja jatkaa uniaan.

En laita valoja, vaan hiivin pimeässä keittiöön ja kaadan itselleni lasin kivennäisvettä. Muistelen näkemääni unta. Katselen ulos hämärään aamuun, jossa vain linnut ovat itseni lisäksi hereillä, ja juon lasilliseni.

Sänkyyn palattua lämpenevät jalat taas nopeasti.

Jeesuksesta

Luin Jonas Gardellin kirjan Jeesuksesta. Gardell ei ole ensi kertaa henkisten asioiden äärellä, ennen Jeesuksesta-kirjaa hän kirjoitti Jumalasta. Ehkä seuraavaksi saamme tutustua Pyhään Henkeen?

Gardell tuo esiin ristiriidan meidän kulttuurimme, kirkkojemme ja taiteemme luoman Jeesus-kuvan ja todellisen Jeesuksen välillä. Paikoitellen pohdinta sivuaa arkoja ja vaikeita asioita. Piittasiko historiallinen Jeesus oikeastaan muista kuin israelilaisista? Mikä Jeesuksen status oli hänen oman aikansa yhteiskunnassa – mahdollisesti avioton lapsi, hyvin köyhä, syrjäytynyt? Entäpä kristinuskon luojat ja sen julistajat, Paavali etunenässä – heidän kiinnostuksensa Jeesus-ihmisen maanpäälliseen elämään oli sittenkin aika vähäistä ja pääpaino ylösnousseen Kristuksen julistamisella ja tuntemisella.

Historiallisesta Jeesuksesta tiedetään niin vähän, että on suuri kiusaus käyttää sitä lupalappuna oman toivekuvan luomiselle. Yksityisajattelija voi irtisanoa itsensä Paavalista ja keskittyä pelkkään Jeesukseen, koska se on helppoa. On paljon asioita, joista Jeesus ei sanonut mitään, mutta Paavali sanoi sitä enemmän. Paras tapa viedä uskottavuus ja paino näiltä itsen kannalta hankalilta sanomisilta on tietysti kyseenalaistaa koko Paavalin Jeesus-kuva.     

by Ninni

Keskiviikko

Yliopiston Apteekissa on jonoa. Vuoronumerolappu näyttää minua ennen olevan viisitoista muuta lääkkeentarvitsijaa. Istun alas ja teen sen hyvällä omallatunnolla: läsnä ei ole ketään seisovaa vanhusta, joka tarvitsisi paikkani.

Romaninainen istuu asiakaspalveltavana ja farmaseutti naputtelee tietokonettaan. Naisen pitkä musta samettihame on niin runsas, ettei se mahdu näpsäkkään asiakastuoliin, vaan valuu yli lattialle pieneksi samettilammikoksi. Mietin muuttuvien muotien konkreettista vaikutusta ympäristöömme: naisten nykyinen pukeutuminen housuineen ja maltillisine hameineen on luonut pienten tuolien kansoittaman ympäristön niin kahviloissa kuin apteekeissakin. Jos romaninaisen käyttämä puku edustaisi pukeutumisen valtavirtaa, niin silloin ympäristön huonekaluineen pitäisi olla toista maata. Ehkä näkisimme silloin majesteettisia, korkein istuinosin varustettuja valtaistuimia, koristeellista kuviointia sopimaan uhkeasti koristettuihin vaatteisiin?

Apteekin jono vetää nopeasti, mutta viivytteleviä asiakkaita vilkaistaan silti tuimasti odottavien taholta. Farmaseutit eivät huokaa asiakkaiden välillä, vaan palvelevat kuin liukuhihnalla. Minulle sattuu sellainen, jonka tukka on vielä pörröisempi kuin omani.

by Ninni

Käki kainalossa

Turun lähellä on todettu vapun tulevan ”käki kainalossa, pääskynen pivon pohjalla”. Kaunis on tuo vanha sanonta, kauniimpi olisi vielä jos järjestettäisiin vanhaan malliin kesän ja talven taistelu kuten keskiajalla. Maikreivi ja talvi ottivat siinä yhteen turnajaismalliin ja lopputulosta ei ollut tarpeen jännittää: kesä voitti talven.

Ja on vappu vieläpä tilaisuus pilailla aprillihengessä: vapunpäivävale on herkkäuskoisten narraamiseksi harjoitettu perinne.

Nämä viisauden helmet tarjosi taas vanha ystäväni Kustaa Vilkuna. Vuotuinen ajantieto on hyvä kirja omistaa.  

Viel' elää isäin henki

Asevelvollinen tuli taannoin keräämään rahaa sotaveteraaneille. Nuori mies ansaitsisi vaikka mitalin rohkeudestaan koiraneitojemme kanssa: N-koirat eivät suuremmin ilahdu ovikellon äänestä, vaan yleensä nostavat siitä melkoisen mekkalan. Ne myös räksyttävät vieraille ihmisille surutta. Nuorukainen ei kuitenkaan häpäissyt univormuaan perääntymällä uhkan edestä. Koiratytöt tarjosivat kerääjälle oikean saattueen lähtiäisiksi – siinäpä seikka, joka huvitti häntä, mutta hävetti meitä.

by Ninni

Saareke

Viime aikojen suuri keskustelun herättäjä on ollut Inna Latisevan kirja Ryssänä Suomessa: vieras väärästä maasta. Luin tuon puhutun jeremiadin minäkin. Mielenkiintoista tekstiä ja omana kokemuksena varmasti aito. En vain itse jaksa pitää Suomea minään saatanallisena saarekkeena hymyilevän Ruotsin ja herttaisen Venäjän välillä. ”Ryssävihaa” täällä esiintyy varmasti, mutta oikeissa (väärissä?) olosuhteissa täällä esiintyy myös ruotsalaisvihaa, somalivihaa, amerikkalaisvihaa ja yleistä ihan tavallisiin suomalaisiin kohdistuvaa taksijonovihaa. Ja näin taitaa olla asian laita jokaisessa maassa.

Latisevan ikävät kokemukset Suomesta ovat valitettavia. Silti en jaksa uskoa venäläisten itsekään suhtautuvan ihailtavasti rajanaapureihinsa, tai oman maansa vähemmistökansallisuuksiin. Rajanaapureiden kanssa meneillään on koko ajan  voimannäyttö ja pomottaminen, omia vähemmistöjä taas syrjitään surutta.

Minä taidan olla miltoniaani useammassa kuin yhdessä suhteessa: ”The mind is its own place, and in itself, can make heaven of Hell, and a hell of Heaven.” Maassa kuin maassa on mahdollista elää kohtuullisen onnellisena – oma asenne ratkaisee. Rasismia vastaan on helppo sanoa taistelevansa, mutta kannattaa varoa ettei taiston tiimellyksessä satu syyllistymään siihen itse.

Uni

Näin unen, jossa parvekkeellamme oleva kynttilälyhty paloi sammumatta päiväkaudet.

by Ninni

”Lähdetään” ja ”palataan”

Viikonloppu oli kuin suoraan David Lynchin elokuvasta.

Olin 24 tunnin Ruotsin risteilyllä. Sellaisella, jossa ”lähdetään” ja ”palataan”, vaikka oikeasti ei lähdetä eikä palata. Kunhan ollaan vaan, kellutaan. Laiva on suljettu tila: hetken aikaa voit kuvitella olevasi eksynyt ystävistäsi, mutta kyllä he siellä jossain ovat.

PuoLiskoinen oli kuitenkin pärjännyt hyvin N-koirien kanssa.

Luen Robertson Daviesin romaania Mikä verissä on.

 

by Ninni

Lauantai, eli lyhyt kuvakertomus

Eilinen päivä oli nupullaan oleville ikonimaalareille varsinainen juhlapäivä: ikonien siunaus! Ensin ikonimaalarit jonottivat pöydän luo, jossa jokainen ikoni leimattiin ”nurjalta” puolelta. Leimassa on pyhän Alexandran kuva ja se kertoo ikonin olevan siunattu.

 

Ikoneja tuntui olevan joka paikassa. Niille oli varattu tuoleja ja jokainen mahdollinen pöytä kantoi myös ikonitaakkaa selässään. Meidän ikonimme saivat tuolipaikan ja PuoLiskoinen poseerasi ylpeästi tekeleidemme vierellä.

Isä Mikko Ylinen piti rukouksen.

Isä Mikko Ylinen myös siunasi ikonit, ihan joka ikisen paikalle tuodun!

 

 

Kun oli aika lähteä, niin olo oli riemukas ja juhlava. Oli nähty paljon upeita ikoneja ja todellisia taitajia. Tunnistin muuten omasta ikonimaalausryhmästänikin kolme maalaria. Lauantaisesta tapahtumasta jäi hyvä muisto.

 

Ja sitten maallisempiin aiheisiin! Se tukka, se tukka.. Tässä pari kuvaa kutrinsa leikkauttaneesta Ninnistä.

 

 

Eräs (ilmeisesti todella, todella hyvä ystäväni!) sanoi vaikutelman olevan femmefatalemainen. Minä olen kiitollinen, jos vain vältyn vaikuttamasta vatipäältä.

by Ninni

Muutos

Suuret ulkonäkömuutokset oikeastaan vasta saavat huomaamaan, kuinka paljon samaistumme sittenkin fyysiseen minäämme. Tiukka erottelu ruumiin ja sielun välillä on yllättävän yleistä: monen mielestä ”minä” on ruumiillisesta ulottuvuudesta erillinen entiteetti asustelemassa siellä jossain silmien takana.

Näyttäessään samalta voi huoletta unohtaa ruumiinsa ja kasvonsa. Peiliin vilkaisee tahtoessaan nähdä onko huulipuna levitetty siististi ja onko ripsiväri varissut. Se on mekaaninen vilkaisu, johon ei sisälly sen enempää, Muutoksen tultua itseään katsoo toisella tavalla: ai tuon muotoiset kasvot minulla onkin, tällä tavallako hiukseni käyttäytyvät. Sitä saa kouriintuvan muistutuksen itsestään. Sitä muistaa, ettei olekaan vain muille näkymätön kasa ajatuksia.  Ruumista ei enää voi unohtaa, koska siinä tapahtunut muutos saa hätkähtämään joka kerran oman kuvan heijastuessa johonkin kiiltävään pintaan.

Muutoksen jälkeen miettii myös enemmän antamaansa vaikutelmaa. Näytänkö räjähtäneeltä, huvittavalta, omituiselta? Samana pysymisen lohdullisuus piilee siinä, ettei silloin enää kyseenalaista itseään. Samana pysyminen on turvallisuutta, varmuutta, lohdullisuutta. Muutokseen sisältyy aina riski ja pettymyksen mahdollisuus, se on yllätyksellisyyttä, uhkapeliä ja itsensä keksimistä uudelleen. 

Minulla oli tänään suhteellisen kohtalainen hair day. Alan sopeutua muutokseen, mutta aina peilikuva ei tunnu omalta. Mutta se on oma! Joskus se näyttää tyylikkäältä ja joskus taas piikkipäisen peikkomaiselta (erityisesti päiväunien jälkeen).

Sanoja ja kuvia

Luen José Saramagon romaania Kaikkien nimet. Sankari on jotain niin proosallista kuin väestörekisterikeskuksen virkamies. Väestörekisterikeskushan on paikka, jossa ihmisten elämäntarinat muuttuvat paperiksi, säntillisiksi sanoiksi syntymästä, muutoista ja kuolemasta. Rivien välistä henkii kuitenkin lihan, veren ja elämän tuoksu.

Katsoin vähän aikaa sitten Päätalo-elokuvan. Pidin siitä, vaikka siinä Päätelo olikin mielestäni kutistunut paljon todellista pienemmäksi mieheksi. Jotain aitoa siitä silti välittyi. On koskettavaa nähdä miehen sanovan leukaperät jäykkinä, että hän elättää perheensä ja kantaa vastuunsa. Suomessa aineelliset näkökohdat ovat olleet niin oleellisia – meillä ravinto ja hyvinvointi ei koskaan ole tullut helposti – että tuon parempaa rakkaudentunnustusta on jo vaikea kuvitella.  

  

by Ninni

Hiushybris

Kevät on uudistumisen aikaa. Ihmiset innostuvat kuopottamaan pihojaan ja istuttamaan uusia kasveja, joku ostaa vaatteita ja kolmas kokeilee uutta hiustyyliä. Minä olen se kolmas.

Maanantaisen hybriksen tuloksena marssin ulos kampaamosta lyhythiuksisena. Polkka piti leikata, mutta muutin mieltäni ja kampaajakin rohkaisi. Lopputulos oli upea, niin upea, että sitä piti lähteä tuulettamaan kaupungille heti siitä paikasta. Koko päivän oli prinsessaolo!

Tänä aamuna sitten väsyneenä kohtasin oman kuvani kylpyhuoneen peilissä ja simsalabim – väsymys katosi kuin taivaan tuuliin! Peilistä minua katsoi vieraan näköinen pörrötukka, jonka lyhyet hiukset sojottivat jokaiseen mahdolliseen ja mahdottomaan ilmansuuntaan. Otin nokareen eilen ostamaani geeliä ja yritin epätoivoisesti sukia hiuksiani maanantaita muistuttavaan kuosiin. Mielessä pyörivät kaikki lyhyistä hiuksista sanotut asiat, erityisesti niiden (oletettu) helppohoitoisuus.

Geelistä ei ollut paljonkaan apua. Täytyisi kai siirtyä vahvempiin aineisiin, kuten esimerkiksi hiusvahaan? Nyt manailen itsekseni, koska minun täytyy kai kaivaa jostakin fööni esiin ja alkaa oikein toden teolla laittaa hiuksiani. Ennen niille riitti pelkkä kampaaminen.

PuoLiskoinen on jo ristinyt minut peikkotytöksi. Saatan pysyäkin sellaisena, ellen koe pian jotakin ällistyttävää ahaa-elämystä ja opi laittamaan näitä uusia hiuksiani kuten ne olivat maanantaina. Pahinta kaikessa on se, ettei minulla oikeastaan ole aikaa opetella sitä – tässä joutuu pian taas kaikenlaisiin tilanteisiin, joissa haluaisi olla parhaimmillaan.

Panta pelastaa paljon, onneksi. Sillä saa peikkohiukset siististi pois silmiltä. Harkitsen myös jokapäiväiseen huivinkäyttöön siirtymistä. Musliminaisetkin tekevät niin, eivätkä pidä tilannetta mitenkään outona. Toisaalta peikkotukka on loistava mahdollisuus testata sisäisen kauneuteni painoarvoa.     

by Ninni

Helmi!

Olin tänään paikallisessa kirjastossa ja ihan sattumalta katse vaelsi myytävien kirjojen hyllyyn. Ja siellä oli helmi, löytö, harvinaisuus: L. Onervan Valitut teokset. Kokoelmateos pitää sisällään Mirdjan, novelleja ja kertomuksia! Olihan se tietysti ostettava, vaikka periaatteessa olen edelleenkin kirjojen määrän rajoittamisen kannalla. Poikkeuksia kuitenkin on!

Tänään olen omistanut paljon aikaa Lionel Shriverin romaanille Poikani Kevin. Kirja on varsinainen joka äidin painajainen. Kouluammuskelijan äidin kirjeiden kautta muodostuu kuva pojasta, jota on vaikea määritellä. Psyykkisesti sairas, huono-onninen, vai peräti riivattu? Itse olisin taipuvainen ajattelemaan viimeistä vaihtoehtoa. Kirjan Kevin vaikuttaa karmaisevalta tenavalta, varsinaiselta Halloween- ja Omen-elokuvien lapsihirviöiden ristisiitokselta. Pahinta on kuitenkin kaiken realistisuus: ei ole mitään yliluonnollista pahaa, ihmistä suurempaa pahuutta. On vain mätä omena.