Toiminnantäyteisten kevätpäivien suma alkaa purkautua. Vappuun mennessä on palattu jo normaaliin päiväjärjestykseen, kun kaikki Esityskoettelemukset on saatu alta pois. Vasemman jalan rakkokin alkaa olla parantunut, vaikka ei vielä kestäkään mitään tunnin tai parin kävelyjä.
Rakkojen hoidossa minä kuulun vanhaan kaartiin: ilmaa parempaa parantajaa ei olekaan. Compeed-tuotteet ovat tietysti myös vaihtoehto, mutta ei ole ilman voittanutta.
Romahtaako rintama – vai kirjoittajan uskottavuus?
Heikki Ylikankaan Romahtaako rintama? on hämmentävä teos. Jos jatkosodan aikainen sotilaskarkuruus kiinnostaa, niin suosittelisin sittenkin Jukka Kulomaan kirjaa Käpykaartiin? 1941-1944. Sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Kulomaan eduksi nimittäin voi sanoa runsaan ja tilastoidun tiedon määrän, jota ei ole pilattu populistisella kansaa kosiskelevalla otteella.
Ylikangas aloittaa kirjoitustyönsä Huhtiniemen mysteeristä ja lopettaa sen kaunopuheisella vetoomuksella salaisten teloitusten tekemisestä julkisiksi. Varsinainen leipäteksti siinä välissä tuntuu toimivan todisteluna sen puolesta, että ammuttuja ”omia” oli oltava enemmän kuin mitä viralliset tilastot kertovat, niin suuriin mittoihin oli karkuruus kasvanut erityisesti Kannaksen suurhyökkäyksen aikoihin.
Ylikangas tuo onneksi esiin niin kutsutun Lappeenrannan ”Syväkurkun” paljastumisen hyperaktiiviseksi satusedäksi, joka tuotteliaasti – joskin taitamattomasti – väärensi Toivo Tapanaisen papereita. Lisäksi mainittu Syväkurkku toimi useamman eri nimimerkin takaa yrittäen luoda uskottavuutta väitteelleen juuri Tapanaisen toimimisesta teloitustuomioita jakavana tuomarina. Ainakin Syväkurkun kuplan puhkaisee Ylikankaankin kynä.
Lappeenranta on kuitenkin erityisasemassa myös Ylikankaan teoksessa. Siellä (ja sitä ennen Luumäellä) toimi henkilötäydennyskeskus 1, jonka kautta kulki noin puolet Kannaksella karkuruuteen sortuneista miehistä. Lukumäärällisesti puhutaan siis noin kuudesta tuhannesta sotilaasta. Kenraaliluutnantti Heinrichsin 20.6.1944. päivätyn käskyn mukaisesti karkurit on palautettava henkilötäydennyskeskukseen, jossa heille on selvitettävä elämän tosiasiat, eli 1) että he ovat tehneet raskaan rikoksen ja 2) vaihtoehtoja on kaksi: paluu rintamalle tai mikäli karkuri toistamiseen kieltäytyy paluusta, ”pakkokeinojen”, jopa ”ankarimman aseellisen pakkokeinon” kohtaaminen.
Tarkoittiko Heinrichsin käsky mielivallan rehottamista ja omien sattumanvaraista ampumista? Ylikangas ei onneksi lähde mukaan kaikkein mielikuvituksellisimpiin tulkintoihin sadoista ammutuista karkureista, vaan jättää määrän vain kymmeniin sellaisiin tapauksiin, joista ei ole merkintöjä ja jotka on ammuttu Henrichsin 20.6. antaman ”laittoman” (?) käskyn nojalla.
Minä taas en jaksa uskoa mihinkään salaliittoihin tai salaisiin teloituksiin. Salaisuus on salaisuus silloin, kun sen tietää yksi ihminen. Mitä useampi tulee kuvaan mukaan, niin sen todennäköisemmäksi kasvaa vuotojen vaara. Ei tällaisia teloitusriehoja olisi voitu pitää salassa. Ei voitu asekätkentääkään, vaikka siihen osalliset pyrittiin valitsemaan mitä huolellisimmin. Julki se tuli ja julki olisivat tulleet myös salaiset teloitukset erityisesti sodan jälkeen, kun äärivasemmistolla oli omat intressinsä penkoa sitä pesää pohjia myöten. Ei joukossa tarvita kuin yksi juudas – sellainen löytyy aina – ja koko totuus tulee julki.
Salaisilla teloituksilla ei myöskään olisi päästy siihen päämäärään, mihin kuolemanrangaistuksella sodan aikana pyrittin: salainen menettelytapa olisi vienyt pelotevaikutukselta pohjan pois.
On turha spekuloida, vihjailla ja luulotella. Tutkimustyö on edelleenkin tehtävä olemassa olevan asiatiedon varassa. Lappeenrannan maastoa on myllätty kaivinkonein ja lapioin. Toistaiseksi mitään tavallisesta poikkeavaa ei ole löydetty, kun esiin tulleet vainajatkin ovat olleet tsaarinaikaisia. Vainajien ja papereiden puutteessa vesittyy tutkimus pakostakin arvailuksi.